Vuoden aikakausmediajuttu shortlista

Päättyviä lankoja Kun toimittaja Aino-Mari Tuuri kiinnostui nimestä kirpputorineuleen niskalapussa, hän päätti yrittää selvittää, mistä neule on peräisin ja kuka sen on tehnyt. Kävi ilmi, että neuleen tarina on oikeastaan kertomus kotimaisesta vaatetusteollisuudesta ja eräästä suomalaisesta kaupungista. Teksti Aino-Mari Tuuri Kuvat Hannes Paananen 38

huhtikuu 2024 Neule on palannut hetkeksi takaisin sinne mistä se 1980-luvun lopulla lähti, Lahden Tuomitalo-kortteliin. 39

E letään vuoden ensimmäisiä päiviä. Olen poikennut pääkaupungin paukkupakkasia pakoon Fredrikinkadun UFFiin. Käytettyjen vaatteiden myymälässä tehdään tilaa uusille tuotteille ja kaikki vaatteet myydään kahden euron kappalehintaan. Tekstiilin runsaus tuntuu joululta tammikuussa: liian yltäkylläiseltä, liian täydeltä. Henkarit taipuvat raskaina. Ne saavat etsimään keveyttä ja kevättä. Ei olekaan ihme, että ruohonvihreä neule osuu silmiini tummuuden keskeltä. Viisitoista vihreää silkkilehteä. Yksi upeasti avautunut valkoinen kukka, toinen vielä nupuillaan. Heteinä kuusitoista helmeä. Kukista alkaa ensimmäinen tarina. Oikeastaan neule huutaa lupausta talven taittumisesta ja uudesta alusta. Kesänkaipuuni lievittyy. Vihreä on juuri oikea. Värianalyysiin hurahtanut internet sanoisi, että se on kylmä vihreä, ehkä minttu tai kuitenkin syaani. Neule herättää iloisia mielleyhtymiä. Lapsena minulla oli neule, jossa myös oli applikoituja kukkia ja jokin kiiltävä kivi. Se oli hieno neule, juhlaneule, prinsessaneuleen asemaan korottamani vaate kaiken tunkkaisen seassa. Kolikko vain, ja neule on minun. Vien sen parvekkeelle pakkasöiksi. Pian huomaan, että neuleen niskassa oleva valmistelappu on säilynyt erikoisen hyvin. Neuletta ei taida juuri olla pesty. Saan selvää: Made in Finland, MT-Boutique, Aleksi 9, Lahti, Design Maarit Talja. Lankapuhelinnumero ei vastaa. Neule myytiin vintagena, ja minusta se näyttää olevan 1980-luvulta niin kuin minäkin. Olkapäillä on kevyet rypytykset, joiden alle olkatoppaukset on joskus sujautettu. Kuka neuleeni on valmistanut, milloin? Miten se on muuttunut uudesta vaatteesta kahden euron second handiksi, ellei third tai fourth handiksi? Alan hakea tietoa valmistelapun vihjesanoilla. Ei mene kauan, kun löydän Lahden seudulta tarpeeksi yhteystietoja, joilta kysyn lisää yhteystietoja. Saan lopulta yhteyden Maarit Taljaan, jonka nimi valmistelappuun on painettu. Hänestä alkava tarina on toinen. T alvi on kallistunut kevääseen, kun istun Maarit Taljan sohvalla Paimelan kylässä, Hollolan kunnassa. Lahti on aiemmin kuulunut Hollolaan, ja täältä on puolen tunnin matka Lahden ytimeen Aleksanterinkadulle – sinne, jossa Taljan yritys MT-Boutique sijaitsi yli kolme vuosikymmentä sitten. Kylällä maantie on sula. Vesijärvi on jäässä, mutta tummuus vihjaa, ettei enää pitkään. Maarit Talja on Lahdessa vuonna 1950 syntynyt käsityöläinen, eläkeläinen, yrittäjä, kahden aikuisen tyttären äiti ja kolmen lapsen isoäiti. Hän on pukeutunut kokomustiin, mutta kynnet, villasukat 40 ja sisäkengät ovat tarkalleen saman sävyistä vaaleanpunaista. Samaa sävyä on sohvatyynyissä ja ruokapöydän tuoleissa, jotka Talja on itse päällystänyt. Ruokapöydän yllä riippuu kimaltein koristeltu kattokruunu. Posliinikoira on jähmettynyt viereeni. Niin, milloin neuleeni on valmistettu? Joskus 1980-luvun lopulla. Sen tarkemmin Talja ei voi muistaa. ”Kirjasin kaikki työt, mitä tein. Tein jotain 11 000 puseroa reilussa kymmenessä vuodessa.” Mutta vaikka ei muista, Talja tunnistaa työnsä jäljen heti. ”Joo, tutulta näyttää. Tämä on sitä mun tyyliä, tämä on tätä puuvillaraionia tämä pohja”, Talja sanoo ja pyörittelee puseroa käsissään, sormeilee kukkasia. Sitten hän hakee kaapista pari omaa puseroaan, napillisen jakun ja pidemmän tunikan. Ne ovat ihan samantyylisiä kuin minun puseroni: ohutta, pehmeää neulosta, ja vasemman rinnan puolelle applikoitu laaja kukkakuvio. Näiden valmistelappu on hiutunut, sillä näitä on pesty koneessa ”kymmeniä kertoja”. V ihreä pusero on vuosikymmenten ja sadan kilometrin yli päätynyt minulle – ja nyt takaisin tekijänsä näppeihin. Paimelan auringossa helmet ovat kuin kutua. Maarit Talja on tuo MT, joka on piirtänyt puseroni, kudottanut sen, piirtänyt lehdet ja kukat, kiinnittänyt ne vanulevyyn, ommellut, leikannut, kiinnittänyt uudestaan ja ommellut kiinni. Sitten hän on ommellut valmistelapun, siistinyt puseron, kiinnittänyt hintalapun ja myynyt vaatteen jollekulle. Mutta on mukana ollut muitakin pienyrittäjiä. 11 000 neuletta syntyi suurin piirtein niin, että ensin Talja piirsi mallin. ”Me käytiin ne läpi Kirstin kanssa, ja sitten ne tekivät mallikappaleet.” Kirsti on Kirsti Jokela, yhdeksissäkymmenissä. Hän vastaa puheluuni Lahdessa. Tästä alkaa kolmas tarina. Talja kudotti eli tilasi neuleet kudottuina Jokelan Kirjoneulekutomosta Lahden Rauhankadulla. Pieniä ja suurempiakin kutomoita oli tuolloin useita. Kirjoneule-sana tulee Jokelan nimestä: Kir ja Jo. Nimeä ei moni älynnyt. Kun kuvailen puhelimessa puseroani Jokelalle, hän muistaa mallin heti. Se olikin sellainen malli, josta asiakkaat sanoivat, että voi hyvänen aika kun on kauniit hihat. Minustakin vajaamittaiset hihat ovat kauniit. ”Ei siinä kauan kahdella koneella kestänyt, toisella hihoja ja toisella miehusta”, Jokela muistelee. Se oli puoli tuntia ja saumaukset päälle. Kutomo perustettiin 1981. Parhaimmillaan siellä oli neljäkin suurta konetta ja useampi pieni. 1990-luvun alussa koko irtaimisto myytiin Raaheen kotiteollisuuskoululle, mutta koululla kukaan ei enää muista tällaista. Tähän päättyykin tarina numero kolme.

huhtikuu 2024 Maarit Talja on eläkkeellä, mutta tekee yhä paljon töitä käsillään. 41

Maarit Taljalla on tallessa valokuvia myymälästään MTBoutiquesta, joka sijaitsi osoitteessa Aleksi 9. T alja on oikeastaan suomalaisen vaatetusteollisuuden mittatikku. Hän on syntynyt Lahdessa sotien jälkeen suuriin ikäluokkiin – vuonna 1950 Suomessa syntyi 98 065 vauvaa, kun viime vuoden ennakkotieto on 43 320 –, meni varhain töihin vaatetustehtaaseen, teki uran vaatetusalan moninaisissa töissä, perusti oman vaateputiikin 1987 ja lopetti sen kymmenen vuotta myöhemmin. Tuossa välissä syntyi myös minun vihreä neuleeni – jossain siellä muiden seassa, nousukautena ja keskellä arkisia työiltoja. Taljan päätyminen alalle ei ollut mikään valtaisa yllätys. Hänen äitinsä oli ompelija, joka työskenteli teollisuusompelijana. Äidinäiti oli ompelija, joka työskenteli tilausompelijana. Isänäiti oli ompelija, joka lisäksi opetti käsitöitä. Ei niitä vaihtoehtoja nyt niin kovin paljon naisihmiselle ollut, mutta nähtävissä on jokin jatkumo, käsillä tekemisen taito ja myös kyky hyödyntää tuota osaamista. Tehdä siitä elantoa. Lapsuudenkodissa oli seitsemän lasta. Vanhimpana tyttärenä Talja oli erityisesti vastuussa kodin töistä, keittiöstä ja pikkusisaruksista. Isompia veljiä oli kolme, mutta Talja ei muista, että he olisivat keittiössä mitään joutuneet tekemään. Valintojen avaruus ei ollut laaja. Talja muistaa jakaneensa äidin kanssa sanomalehtiä jo yksitoistavuotiaana. Talja muistaa myös, että äiti teki kotona töitä silloinkin, kun sisko oli vauva. Kotiin oli tuotu tehtaan ompelukone, jolla äiti ompeli kauluksia, kierros ympäri, aina vain kierros ympäri. Autokuski haki valmiit kaulukset kotoa. Talja kävi Lahdessa kansalaiskoulun. Kun koulu viimein toukokuussa loppui, hän meni töihin paitatehtaaseen Paitavalmisteelle. Hän oli neljätoista, näppärä ja napitti. 42 Se oli urakkatyötä. Jokainen miesten kauluspaidan nappi piti sulkea koukulla ennen höyryttämistä. Talja sulki seisaaltaan ja siirsi paitoja pukilta pukille. Moni meni töihin heti kun pääsi. Kun Talja ymmärsi, miten paljon palkasta kuluu linja-automatkoihin, hän muutti 15-vuotiaana likkojen kimppakämppään rautatieaseman viereen. Vuokra oli hänen muistaakseen 35 markkaa kuussa, mutta ainakin palkasta jäi enemmän käteen. Töitä riitti tekevälle. Jos jokin paikka ei enää miellyttänyt, seuraavana päivänä pääsi seuraavaan tehtaaseen, sen kun meni kysymään. Työvoimaa tarvittiin eikä eitä sanottu helposti. ”Se oli niin helppoa siihen aikaan. Aina löytyi töitä. Ehkä ei just sitä mitä olit tehnyt, mutta jotain muuta. Työhön myös koulutettiin”, Talja kertoo. Välillä Talja kurssitti itseään ja teki erilaisia konttoritöitä, avioitui, sai lapsia. Huonekaluyrityksen sihteerinä hän hoiti yksin kaiken palkanlaskusta kirjanpitoon. Ajatus omasta yrityksestä alkoi kypsyä. ”Oltiin isännän kanssa lenkillä. Kysyin, että mitäs sanot, jos perustaisin oman firman. Se sanoi, että no siitä vaan. Ei se edes kysynyt, mitä mä alkaisin tehdä. Siitä alkoi suunnittelu.” 1980-luvulla yrittäjyys ei ollut ihan yksinkertaista. Jos pankista sai lainaa, piti käydä yrittäjäkurssit. Onneksi Talja on kurssitettavaa tyyppiä. Hän kävi keskikoulun iltakouluna ja opiskeli yrittäjyyttä Lahden Markkinointi-instituutissa. Oman yrityksen keskittyminen juuri ompeluun oli lopulta selvää. Putiikin nimi pyöri mielessä pitkään, mutta sen Talja tiesi, että omat nimikirjaimet hän siihen halusi, omaa työtä korostamaan.

huhtikuu 2024 A leksi 9. Ensin sisäpihan ja sitten kadun puolella. Asiakkaat olivat keskiluokkaisia, keski-ikäisiä naisia: opettajia, sairaanhoitajia, pankkivirkailijoita. He halusivat ostaa jotain vähän parempaa ja juuri itselle mietittyä. Talja teki osan vaatteista valmiiksi myymälään, mutta osan hän applikoi vasta asiakkaan toiveiden mukaisesti. Iso osa palvelua oli keskustella asiakkaan kanssa eri vaihtoehdoista. Myymälässä esillä olleet värit ja koristelut olivat suosituimpia, mutta joskus Kirstillä oli kutomolla lankaa, josta tehtiin satsi kirkkaampaa. Näin on ilmeisesti käynyt minun neuleeni kohdalla. Suosituin oli tunikamalli, ja myös jakkuja meni paljon. Hametta sai pitkänä ja lyhyenä. Isojen kokojen menekki peittosi aina pienet koot. ”Mulla oli siinä satiineja, ja näytin mikä siihen passaa”, Talja kertoo. Hän oli tarkkana värien kanssa ja saattoi sanoa asiakkaalle, että ”tuo on mun väri mutta se ei välttämättä ole sun väri”. Joskus asiakas tuli viikkojen kuluttua kiittelemään suosituksista. Sitten Talja koristeli neuleet. Hän levitti kankaat pöydälle ja sommitteli. ”Kaikki lehdet ja kukat niin, että ne tulee kauniisti esiin. Et sä voi laittaa lehtiä miten päin sattuu, niiden täytyy kaartua sopivaan suuntaan. Muuten siitä ei tule kaunista.” Kukkia ja lehtiä Talja leikkasi sopivissa väleissä valmiiksi laatikoihin, tuntikaupalla. Talja rakastaa kukkia. Hänen lempikukkansa on malva, ja malvaa olen näkevinäni myös hänen omien jakkujensa koristuksissa. Mutta eivät neuleet halpoja olleet. Niitä ei ostettu monia, vaan ostopäätöstä harkittiin. Putiikissa sovitettiin, mietittiin ja pohdittiin. Värejä suunniteltiin ja vertailtiin. Talja muistelee, että jakku maksoi 750 markkaa, ja hameen kanssa summa oli 1 200 markkaa. Tilastokeskuksen laskurin mukaan se on 262 nykyeuroa. Onko se paljon? Ainakin verrattuna kahteen euroon. ”Menihän niissä aikaa. Jos laskisi, että siitä pitäisi tuntipalkka saada, ei noita noilla hinnoilla tekisi. Kun ei omalle työlle laske sillä lailla hintaa.” Maarit Talja tykkäsi pikkutarkasta räpläämisestä ja yhä tykkää. Oli palkitsevaa nähdä kätensä jäljet. Pikkutarkkuudella oli kuitenkin hintansa. Ompeleminen on kireää ja huonot työasennot alituisia. Niskat kipeytyivät pikkuhiljaa. Lopulta päänsärky oli jatkuvaa, ja Talja päätti lopettaa. T uolla he olivat, rautatieaseman kupeessa kimpassa asuneet likat. He riensivät vuoroon seitsemäksi ja pääsivät neljältä. Ei ole ollenkaan sattumaa, että puserollani on päijäthämäläiset juuret. Tästä alkaa neljäs tarina. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä juuri Lahti oli yksi suomalaisen valmisvaateteollisuuden keskittymistä. Osittain historia juontaa juurensa suureen määrään Karjalan evakoita, jotka sijoittuivat alueelle. Oikein mikään tästä ei ole kuitenkaan jäänyt jäljelle. Työläistyttöjen muistomerkkejä ei ole, ei nimikko-oluita, ei teemakävelyitä. Lahdesta puhutaan huonekaluteollisuuden ja puuseppien kaupunkina, ja on se sitäkin, mutta vaatetusteollisuudessa on ollut suunnilleen saman verran työntekijöitä. Tilastokeskuksen vanhoista teollisuustilastoista selviää, että vuonna 1970 Lahdessa huonekalu- ja rakennuspuusepänteollisuudessa on ollut 3 758 työntekijää. Kenkä-, vaatetus- ja ompeluteollisuuden työpaikkoja eli yksiköitä on ollut 30, ja niissä 3 361 työntekijää. Valtaosa heistä oli tyttöjä ja naisia. He olivat lähiseudulta, osa Sysmästä saakka. Voidaan siis puhua tuhansista, ja koko Suomessa kymmenistä tuhansista vaatetusalan työntekijöistä vielä 1980-luvulla. Onko liioittelua sanoa, että lahtelainen vaatetusteollisuus on rakentunut nuorten naisten avulla? Maarit Talja ajattelee niin. Oikein mikään tästä ei ole silti jäänyt jäljelle. Työläistyttöjen muistomerkkejä ei ole, ei nimikko-oluita, ei teemakävelyitä. Lahden kaupunkisuunnittelusta kerrotaan, että keskustaalueen paita- ja esiliinatehtaat eivät ole jääneet nimistöön, sillä vanhaa katunimistöä ei ole haluttu muuttaa ilman hyvää syytä. Jotain pientä kuitenkin löytyy: on Lakkitehtaantietä, Lankatietä ja Lankapolkua. Lankapolku sijaitsi aikoinaan keskustassa, ja se oli nimetty erityisesti kansallispuvuista tunnetun Helmi Vuorelma Oy:n mukaan. Lankapolku kuitenkin muutettiin Kankurinpoluksi Lahden ja Nastolan yhdistyessä 2016, sillä myös Nastolassa on Lankapolku. Lahdessa rakennus tunnetaan edelleen Vuorelman kulmana. J os Helmi Vuorelma ansaitsee oman kulmansa, sellaisen ansaitsisi myös muuan Helmi Virtanen. Hän perusti 1895 Lahden Paita- ja Esiliinatehtaan ja myöhemmin Paitavalmisteen. Hänen poikansa Evald Virtanen puolestaan perusti Evald Virtanen Oy:n, lopulta Ewald Oy:n. ”Helmin menestyksen taustalla oli paitsi kunnianhimo ja määrätietoisuus myös kielitaito: hän oli ollut muutaman vuoden Pietarissa sisarensa apulaisena, joka oli diplomaatin kokki, ja oppinut siellä venäjää”, kirjoittaa isoisoäidistään sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa vuonna 2014. Artikkeliin Hiilamo on 43

koonnut sukunsa muistoja lahtelaisen vaatetusteollisuuden tekijöistä. Helmi Virtanen ompeli yöt ja päivät myi vaatteita venäjää puhuville kulkukauppiaille. Totopapaksi kutsumansa äidinisän Evald Virtasen elämästä Hiilamo kuvaa huimia vaiheita ja ennen kaikkea paljon työtä. ”Lahdessa monet tunsivat hänet, mutta hänellä ei ollut kuin pari ystävää.” Juuri Evaldin perustamassa tehtaassa Maarit Talja työskenteli vuosikymmenen, viimeiseksi kuumissa hommissa prässillä. Tehdas oli keskellä Lahtea, kaupungintalon alapuolella. Nyt rakennuksessa on asuntoja. Tehtaan viimeinen toimitusjohtaja Simo Hiilamo, 82, vastaa puheluuni Lahdessa. Hän on Heikki Hiilamon isä ja itsensä Evald Virtasen vävy. Hiilamo muistaa Maarit Taljan hyvin, olihan Talja muun muassa työsuojeluvaltuutettu ja muutenkin pidetty työntekijä. Niin, miksi juuri Lahti? Simo Hiilamo korostaa yksittäisten naisyrittäjien työtä Lahden vaatetusteollisuuden kipinänä. ”Täällähän oli sellaisia erittäin hyviä entrepenöörejä, vahvoja naisia, jotka perustivat yrityksiä. Oli Wihelmiina ’Helmi’ Virtanen ja Helmi Vuorelma, oli Aino Rosendahl, joka perusti Naisten Pukutehtaan. Saattoi siinä logistiikkaankin liittyviä syitä olla, mutta aika pitkälti se on sattumaa ja näiden naisten yrittäjäpersoonallisuuksia.” Lahteen tuli myös yrityksiä Viipurista. Karjalainen siirtolaisväestö tuli seudulle tekemään sitä mitä osasi: yrittämään, ehkä ompelemaan. Sodan jälkeen maansisäinen muuttoliike tuotti uuden elämän etsijöitä muun muassa PohjoisKarjalasta ja Kainuusta. Tieto työpaikoista levisi, ja osa matkusti Ruotsiin, osa kasvavaan Lahteen. Miehet saattoivat tulla töihin huonekalutehtaisiin, naiset vaatetuspuolelle. Aina tarvittiin näppäryyttä. ”Lahdessa oli 2 000 ompelijaa 1980-luvulla, sitten alkoi kato käydä”, Hiilamo sanoo. Maailma muuttui. Suomen ympärillä tapahtuneet muutokset alkoivat tuntua myös Lahdessa. Tuontivaatetta alkoi tulla. Neuvostoliitto hajosi. Kesällä 1991 Ewald Oy haki itsensä konkurssiin. Helsingin Sanomille toimitusjohtaja Hiilamo perusteli konkurssia korkealla korkotasolla, vaatetusalan kannattamattomuudella Suomessa, idänkaupan tyrehtymisellä ja Suomen yleisellä lamalla. Kuten Luhdan satavuotishistoriikissä kirjoitetaan: ”Näin oli suurten lupausten Lahdesta tullut työttömyyden riivaama suuri konkurssipesä. Se oli romahtaa kuten koko ympäröivä ’Pohjolan Japani’. Lama oli Lahdessa erityisen paha.” Näihin sanoihin päättyy neljäs tarina. 44 Y ksi MT-Boutiquen lamavuosien pelastuksista oli se, että asiakkaita oli ympäri Suomea. Elettiin television kulta-aikaa, ja televisio tavallaan pelasti Taljan. Euroopan kauneimman naisen yllä oli meheviä neuleita ja jännittäviä kuoseja. Niistä iso osa oli Maarit Pikamuotiliike oli valinnanvaran tiivistymä. Yhä kauemmas hiipui lakeerikenkien ja pitsikaulusten juhla-Suomi. Taljan käsistä. Kun Kymppitonnin lopputeksteissä luki, että Riitta Väisäsen asu oli MT-Boutiquesta, alkoivat puhelimet soida niin Lahdessa kuin kaukana Mainostelevisiolla. Väisäsen päällä kaikki näytti hyvältä. Suomalaisnaiset halusivat itselleen neuleen ja sen myötä palasen television huumaa ja kenties vähän Väisästäkin. Maarit Talja oli kohdannut Lahdesta kotoisin olevan Väisäsen tallituttujen kautta. Tästä alkoi yhteistyö, joka vaatetti suosikkijuontajaa. Milloin yllä oli persikanvärinen klassikkotunika, milloin Taljan tilauksesta koristelema joulupusero tai Meksiko-aiheinen neule. Sitten niitä pukkasi putiikkiin, uteliaita asiakkaita. J os Maaret Taljan kaari on suomalaisen vaatetusteollisuuden sotien jälkeinen kaari, minun kaareni on pikamuodin vaatettama. Yksi orastavan yksilöllisyyteni muistoja on helteinen jalkapalloturnaus Tanskassa kesällä 1997. Tästä alkava tarina on viides. Olimme päivettynyt joukkue 15-kesäisiä jalkapallotyttöjä. Olimme irronneet vanhemmistamme ensin bussilla ja sitten lautalla, lipuneet kauemmas ja kauemmas kohti itsenäisyyttä, päättymättömiä nurmikenttiä ja kisadiskoja. Myös kulutusvalinnat liu’uttivat meitä pois kodin piiristä. Minä halusin ostaa pikkureppuun sullomillani kruunuilla rippijuhlamekon. Joku oli kuullut eräästä ketjusta ja sen suosiosta, ja sana levisi joukossamme: pienestä tanskalaiskaupungista löytyi Hennes & Mauritz. Kyse oli liikkeestä, jossa oli uudenlaisia vaatteita – ja ne olivat kohtuuhintaisia. Niitä oli paljon ja ne olivat juuri meille, eivät äideillemme. Käytin kruununi hihattomaan sifonkimekkoon, jossa oli suuria violetteja kukkia. Mekko oli erityinen, itse valittu ilman hiukkaakaan perinnettä. Ehkä minusta, ja meistä, juuri silloin tuli ennen muuta kuluttajia. Meistä kouliintui valitsemisen ammattilaisia, ja valinnanvaraa elämässämme on sittemmin riittänyt. Pikamuotiliike oli valinnanvaran tiivistymä. Yhä kauemmas hiipui lakeerikenkien ja pitsikaulusten juhla-Suomi. Siitä on neljännesvuosisata, ja viides tarina päättyy tähän.

huhtikuu 2024 ”Ei niitä ole kirppiksillä näkynyt, päinvastoin markkinoilla ihmiset useamman kerran vuodessa kysyvät, että etkö enää tee niitä, että minulla on vieläkin se sun vaate. Ilmeisesti hintansa väärtejä olleet”, Maarit Talja kertoo menneen yrityksensä neuleista. 45

Luhdan vanhaa kiinteistöä puretaan Lahden Paavolassa. Tilalle ollaan rakentamassa K-Citymarketia. 46

huhtikuu 2024 Mietin 1980-luvun keskiluokkaisia naisia, jotka ovat hakeutuneet Taljan putiikkiin. Myös he ovat etsineet kauneutta elämäänsä. Ehkä värimaailman ja koristekuvion valitseminen itse on saanut heidät tuntemaan erityisyyttä. Ehkä suuri rahasumma on saanut ajattelemaan, että tätä minä käytän kauan, tällainen minä olen. Talja lopetti yrityksensä 1997. Samana kesänä Helsingin Itäkeskukseen avattiin Suomen ensimmäinen Hennes & Mauritz. Sinä syksynä ketju avasi Suomeen vielä neljä myymälää, joista yhden Lahteen. Se perustettiin 500 metrin päähän kadonneesta MT-Boutiquesta. Tunnistan tässä kuudennen tarinan alun. Noilta vuosilta nimittäin kumpuaa mullistus, joka näkyy tänään kaikkialla: massamuodista ponnistava valtaisa kierrätysteollisuus. On syntynyt uusia ongelmia, tekstitiilijätteen määrä on räjähtänyt. Ratkaisuita etsitään kiertotaloudesta ja kuluttamisen suitsimisesta. Kaltaiseni ovat avainasemassa. Kun Maarit Talja oli pieni, hänen mummonsa teki vaatteita purkamalla mekon ja kääntämällä kankaan. Vaikka mummo todella oli ammattiompelija, kotitekoisesta ja itse tehdystä tuli monimerkityksellisiä määreitä. Niissä tuoksahti vielä vaihtoehtojen olemattomuus. ”Me käytettiin aina toisten vanhoja. Oli aivan uskomatonta saada joulujuhliin uusi mekko. Vaikka se oli äidin vanhasta tehty”, Talja kertoo. Puute on yhä lähellä, ihan tuossa kädenojennuksen päässä. Suomalaisten heikentynyt ostovoima lupaa jatkossakin hyvää kirpputoreille ja senttimyymälöille. Mutta tässä me nyt olemme, Maarit Talja ja minä ja posliinikoira ja vihreä neule, vain vähän minusta nuorempi. Mitä Talja ajattelee siitä, että sain kaiken sen materiaalin ja hänen tuntien työpanoksensa kolikolla? ”Sehän on hienoa, ihan todella upeaa”, Talja henkäisee ja lisää heti, että eivät kaikki edes laittaisi puseroa ylleen. ”Mutta eihän kaikki laita koskaan kaikkea.” Hän vaikuttaa iloiselta, että neule on kelvannut minulle. N e jäljet. Miksei Lahdessa näy jälkiä vaateteollisuudesta, joka on ollut eläväinen ja työllistävä – iso osa Suomen teollistumisen historiaa? Kyllä me tunnemme tekstiiliteollisuuden punatiilitalot, niissä on näyttelyitä ja elävää käsityöläisyyttä. Mutta tekstiili on materiaalia, sitä tarvitaan paperikoneissa ja kalaverkoissa. Valmisvaatteet ovat, no ne ovat vain vaatteita. Tai kuten Heikki Hiilamo sen muotoilee: ”Helmi Virtasen ja hänen jälkeläistensä kasvuyrityksistä ja niiden kansainvälistymispyrkimyksistä ei ole jäljellä kuin muistoja: riskinottoa ja omapäisyyttä, pettymyksiä ja onnistumisia, jatkuvaa kovaa yrittämistä ja työntekoa.” Vuorineuvos Pekka Luhtanen, 87, vastaa puheluuni niin vain hänkin kotonaan Lahdessa. Hänen isoisänsä perusti Luhdan, jonka pääkonttori kohoaa Nelostien varrella ja joka on yhtenä harvoista vielä olemassa. Luhtanen tuli alalle 1950-luvulla ja muistelee, että Lahti oli jo tuolloin Helsingin jälkeen suurin vaatetusalan seutu. Globaali on vaikuttanut lokaaliin, mutta paikallinen on se, joka näkyy ja tuntuu: rakennuksissa, ompeleissa, niskakivuissa. Luhtanen arvelee, että Lahden seudulla tehtaat olivat kuitenkin pieniä eikä niistä siksi ole jäänyt oikein muisteltavaa. Lisäksi vaatteet ovat käyttötavaraa ja muotikin vaihtelee – kuka niitä nyt haluaisi niin säilyttää, saati museoida. Ehkä historioitsijat eivät oikein arvosta, hän miettii. Pian me elämme taas 30-lukua. Jo 1930-luvulla Lahdessa oli merkittävää vaatetusteollisuutta, joka kasvoi täyttämään sotien jälkeistä tekstiilityhjiötä – termi on Pekka Luhtasen. Jos ammattihistorioitsijat innostuvat, voisi seuraavalla vuosikymmenellä juhlia huonekalujen ja puusepäntyön lisäksi vaatetusalaa. Voisimme muistella näppäriä ompelijattaria ja sinnikkäitä prässääjiä. Kotonaan lapsia hoitaneita ja siinä samalla kauluksia pyöritelleitä. Maarit Taljan kaltaisia alan työmuurahaisia löytyy vielä haastateltaviksi. Facebook-ryhmät täyttyvät paikallisten muisteluista. Tämä historia elää vielä muistoissa ja puheissa. Globaali on vaikuttanut lokaaliin, mutta paikallinen on se, joka näkyy ja tuntuu: rakennuksissa, ompeleissa, niskakivuissa. Kysyn vielä Simo Hiilamolta, olisiko vaatetushistoriaa syytä taltioida paremmin. Hän on sitä mieltä mutta löytää vikaa myös yrityksistä itsestään. ”Museot eivät ole ottaneet tätä asiakseen ollenkaan, mutta ollaanko me vanhat vaateyrittäjät myös oltu painostamatta liikaa. Olisihan sitä vanhaa konekantaa ollut, erityisompelukonetta ja muuta.” Kokoelmapäällikkö Sari Kainulainen Lahden museoista tunnustaa heti, että valmisvaateteollisuudesta pitäisi tehdä dokumentointia. Heillä on keskitytty huonekaluteollisuuden tutkimukseen. Aikeissa on ollut siirtää painopistettä valmisvaateteollisuuteen, mutta toistaiseksi resurssien niukkuudessa tutkimusta ja laajempia julkaisuja ei ole tehty. Asia on painanut häntä. Sumuisena kevätpäivänä puen vihreän neuleen ylleni. Ensimmäinen tarina ei pääty vaan ylläni se jatkuu. Maarit Talja jatkaa puutöiden ja kranssien tekemistä. Hän laittaa minulle vielä valokuvan: hän on virkannut Päijät-Hämeen keskussairaalan synnytysosastolle yli sata paria vastasyntyneiden tossuja. Toinenkin tarina jatkuu. Ehkä tästä alkaa uuden historiankirjoituksen tarina. Se on sitten jo seitsemäs. 47