Vuoden aikakausmediajuttu shortlista

Teksti V E N L A RO S S I Kuvat R I O G A N DA R A Mika Waltarin salaisuus Toimittaja löysi arkistosta Mika Waltarin rakkauskirjeet ja salassa pidetyn käsikirjoituksen. Ne paljastavat suosikkikirjailijasta synkän puolen. 40 HS TEEMA 6/24

Toimittaja Venla Rossi tutkii Mika Waltarin kirjeitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. HS TEEMA 6/24 41

Tämä kirjoitus sisältää seksuaalisen väkivallan kuvailua. ON harmaa ja jämäkkä. Samanlaisia on Helsingin Hallituskadulla sijaitsevassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa monia. Niin monia, että yhteensä materiaalia on tallessa yli kolme hyllykilometriä. Lähes kaikki alkuperäisaineisto – kuten nämä miltei 80 vuotta vanhat paperit – säilytetään maanalaisessa makasiinissa. Vaakatasossa, jotta herkät materiaalit säilyvät paremmin. Tämä kansio on nyt asetettu valmiiksi yhdelle arkiston tutkijasalin pienistä puupöydistä. Arkiston johtaja on myöntänyt minulle luvan tutustua sen sisältöön. Kannessa on pieni valkoinen tarra, jossa lukee Leena Ilmarin arkisto. Kansio on suljettu mustalla nyörillä, joka pitää hitaasti pyörittää auki. Ensimmäinen paperiarkki kertoo, mistä on kyse. Siihen on tulostettu seuraavat sanat: Ilmari Leena Kirjeenvaihtoa ja valokuvia Leena Ilmari lahjoitti 1.7.2004. Suljettu 1.1.2024 saakka. Niiden alle on lyijykynällä äskettäin tehty pieni lisäys: Käyttörajoitus poistunut 1.1.2024. Siirrän kansipaperin syrjään ja alan lukea. On pitkään tiedetty, että turkulainen toimittaja ja kulttuurivaikuttaja Leena Ilmari, joka tunnettiin nuoruudessaan nimellä Helena Kangas, oli kirjailija Mika Waltarin ihastus ja jonkinlainen muusa. Tämä tieto löytyy Waltaria käsittelevästä tutkimuksesta, kirjoista ja jopa Sinuhe egyptiläisen Wikipedia-sivulta. Waltari kirjoitti Sinuhen, suurteoksensa, vaimonsa suvun omistamalla huvilalla Hartolassa kevään ja kesän 1945 aikana. Hänen työ- K 42 ANSIO HS TEEMA 6/24 tahtinsa oli lähes käsittämätön. Kirjailija saattoi takoa päivän aikana kirjoituskoneellaan jopa 27 liuskaa tekstiä. Mutta se ei riittänyt. Illallisen jälkeen Waltari nousi takaisin ullakkokamariinsa ja alkoi taas kirjoittaa, tällä kertaa kirjeitä. Hän kirjoitti useimmiten Helena Kankaalle, jonka valokuva oli myös kiinnitetty työhuoneen seinälle. Mitä kirjeissä luki? Siitä on tähän asti tiedetty vain vähän. Kun tutkija Panu Rajala kirjoitti Unio Mystica -elämäkertateostaan Mika Waltarista 2000-luvun alkupuolella, hän matkusti Turkuun tapaamaan Leena Ilmaria. Tämä antoi tutkijan vilkaista muutamaa kirjettä. Rajalalle jäi sellainen käsitys, että kyseessä oli viaton ihastus, joka osaltaan siivitti kirjailijan huippuvireeseen. ”Tyylikäs nainen on vieläkin Leena Ilmari, yli puoli vuosisataa kirjeromanssin päätyttyä. Vaikka jatkuihan se, omalla tavallaan, mutta ei koskaan tullut liian kuumaksi. Se oli kahden aikuisen ihmisen syvää kunnioitusta toisiaan kohtaan ja iloa siitä, että kumpikin oli voinut eräänä merkittävänä ajankohtana lahjoittaa toiselle niin paljon iloa ja onnea”, Rajala kirjoittaa. Se lienee osittain totta. Mutta koko totuus se ei ole. Leena Ilmari kuoli vuonna 2008, 95-vuotiaana. Neljä vuotta aiemmin hän lahjoitti tämän harmaan kansion sisällön SKS:n arkistoon. Oli Ilmarin oma tahto, että se suljettiin 20 vuodeksi. Pian selviää, miksi. NSIMMÄINEN kirje on päivätty 31.3.1945. ”Rakas Helena”, Waltari aloittaa. Kirjoituskoneen paperille iskemät merkit ovat vielä 79:n ja puolen vuoden jälkeen selkeitä, vaikka sileäpintainen, kellertävä paperi on jo alkanut haurastua. Kirjeestä selviää, E

W S OY: N A R K I STO siaan hauskalla tavalla, niin kuin vain kirjailiettä kirjailija ja toimittaja ovat tavanneet ja osaa. Ei mikään ihme, jos Kangas ihastui äskettäin Turussa. Waltari on ollut siellä tuhäneen pelkästään kirjeiden välityksellä. tustumassa paikallisen taiteilijaseuran 20Arkiston jykevillä puuhuonekaluilla sisusvuotisnäyttelyyn. Se ei ole ollut Kankaan ja tettu, arkistolaatikoiden ja kirjahyllyjen reuWaltarin ensikohtaaminen, mutta tapaaminustama huone on hiljainen. Ilmastointi hunen on syy sille, että kirjeenvaihto alkaa. misee taustalla. Huomaan, että olen siirtynyt ”Olen iloinen, että sain uudistaa vanhan kirjeiden mukana 1940-luvulle. ystävyytemme”, Waltari kirjoittaa. Waltari kertoo, miten hän on joutunut Ensimmäinen kirje on sävyltään humoristimaaseudulla patikoimaan monta kilometriä, sen pahoitteleva. Waltari kertoo, että ”ei kun luvattua autoa ei tullutkaan. Uupunut usein käytä alkoholia” ja pyytää anteeksi ”liikirjailija on kompastunut ja sotkenut parhaat kaa lörpöttelyään”. housunsa. Seuraavassa hetkessä kuraiMyöhemmistä kirjeistä käy ilmi, että set vaatteet kuitenkin jo unohtuvat, jo tällä tapaamisella Waltari ja Kankun Waltari kertoo työn alla olegas ovat vaihtaneet ainakin yhden vasta urakastaan, Sinuhesta: suudelman. ”– – siitä tuntuu tulevan ihan Arkistoon tallennetut kirjeet jotakin toista, mitä olen suunnikattavat ajanjakson tellut. Ja kuitenkin olen suunni31.3.1945–24.4.1946 ja sisältätellut sitä jo kymmenen vuotta vät ainoastaan Waltarin kirja siitä tulee niin kamalan pitjeet Kankaalle, eivät tämän kä, että se on kuin lapamato, vastauksia. Silti paperinippu luulen 1 000 sivua.” on paksu. Tiheästi koneella Ensimmäiset kirjeet on lähekirjoitettuja liuskoja on yhtetty Helsingistä, Tunturikadulteensä satoja. Allekirjoitukset ta. Kun Waltari muuttaa toukoon piirretty käsin. Välillä Waltakuussa kesäksi maalle, anoppinsa ri on mustekynällään myös lisäilLeena Ilmari hallitsemaan kesähuvilaan, kirjeislyt pieniä loppukirjoituksia allekirnuorena tä tulee pidempiä ja tunnustuksellijoituksen yhteyteen. Yhteen kirjeesempia. Waltari kirjoittaa Kankaalle seen on liimattu kiiltokuva: koira, jolvälillä joka päivä, välillä parin päivän välein. la on hieman apea ilme. Kirjeiden mukana alkaa kulkea Hartolasta Waltari kertoo ensimmäisissä kirjeissään Turkuun myös yksittäisiä runoja, jotka kertokuulumisistaan kepeään sävyyn. Hän myös vat rakkaudesta ja kaipuusta. kehuu Kankaan lehtikirjoituksia ja kutsuu häAlkukesästä kirjeenvaihdossa on muutanet tulevan näytelmänsä ensi-iltaan tai ”preman viikon tauko. Se voi liittyä siihen, että miääriin”, kuten hän sitä kutsuu. Waltari ja Kangas ovat tavanneet Helsingissä, Monta kertaa Waltari palaa siihen, että ei kun Gabriel, tule takaisin -näytelmä on saanut tiedä, miksi hän oikeastaan kirjoittaa turkuensi-iltansa Kansallisteatterissa. Toinen syy laiselle toimittajalle. Ehkä siksi, hän eräässä katkokseen löytyy 22.6. päivätystä kirjeestä: kohdassa ehdottaa, että siitä tulee niin iloiWaltarin äiti Olga Waltari on kuollut ja kirjainen ja vallaton olo. Siltä teksti myös vaikutlijan on pitänyt matkustaa hautajaisiin. taa. Waltari kuvailee arkielämän sattumukHS TEEMA 6/24 43

WALTARI USKOUTUU IHASTUKSELLEEN. KOTONA JUHLITAAN NIIN RANKASTI, ETTÄ PALVELIJAKIN PAHEKSUU MOISTA. Aiemmin on tiedetty, että äidin kuolinsyy oli syöpä. Kirje antaa lisätietoa siitä, mitä Waltari ajatteli tapahtuneesta. ”Leikkaus olisi onnistunut oikein hyvin, mutta hän oli jo täysin väsynyt elämään, vaikka oli vasta 58 vuotta vanha. Siitä lähtien kun nuorempi veljeni, joka oli hänelle rakkain, joutui Sveitsiin sotatuberkuloottisena, katkesi jänne hänestä rasittavan elämän ja lukemattomien surujen jälkeen, eikä minulla ollut mitään syytä torua häntä siitä, ettei hän halunnut enää [elää] ja kärsi kovin henkisestä alaspäinmenostaan viimeisten kuukausien aikana.” Äidin kuolema oli Mika Waltarille suuri isku. Silti kirjailija on iloinen, että on päässyt takaisin maalle ja työn pariin. Pian hän tosin alkaa houkutella Leenaa (Helena käyttää molempia nimiä, ja jossain kohtaa myös Waltari siirtyy ensisijaisesti Leenaan) kahdenkeskiseen tapaamiseen Helsinkiin. Vaikkakin, hän tähdentää: ”Ja luulen myös, että tämä kaikki on hyvin, hyvin viatonta eikä voi pahentaa ketään, sillä minä olen hyvin laiska ja hyvin passiivinen rakastaja ja luulen tulleeni siihen ikään, että erotiikan hienoin aroomi on minulle oma ikäväni eikä se, mikä tapahtuu.” U N K E S Ä J A alkusyksy kuluvat, Waltari alkaa uskoutua Kankaalle entistä enemmän myös kotielämästään. On ennenkin tiedetty, että Mika ja Marjatta Waltarin kotona juhlittiin paljon. Tämä kuva tarkentuu kirjeiden perusteella. ”Kun minä kerran vahingossakin päätin ottaa kiltisti, päätti perheeni (vaimoni) ottaa takaisin paljon menetettyä ja aloitti jo sunnuntai-iltana. Maanantaiaamuna kuuden aikaan heräsin vieraitten saapumiseen, mutta lähtiessäni asioilleni huomasin heidän jo nukkuvan siellä täällä, niin että tyydyin jättämään heille kahvia myssyn alle ja sijoittamaan vichypullo- K 44 HS TEEMA 6/24 ja eri puolille huoneistoa. Iltapäivällä vieraista jäljellä enää Toini Aaltonen, yllään vain pienet rintaliivit ja vielä pienemmät housut ja itkien katkerasti vaimoni kanssa tyhjän jaloviinapullon ääressä.” Kirjeet ovat yksityiskohtaisia ja paljastavia. Waltari kirjoittaa, kuka taiteilija milloinkin oksentaa tai sammuu heidän olohuoneensa sohvalle. Juhlijoiden joukossa vilahtelee ajan kuuluisimpia taiteilijoita, kuten Tauno ja Sylvi Palo. Ryyppäämistä jatketaan usein aamuun asti, huolimatta siitä, että kotona asuu vielä tässä vaiheessa 13-vuotias Satu Waltari ja että jopa kotiapulainen paheksuu moista toimintaa. Viinanhuuruisten kertomusten lisäksi Waltari juoruilee kirjeissä niin vaimonsa kuin tuttaviensa avioliiton ulkopuolisista suhteista, valittaa itseään painavista ”puolen miljoonan veroista” ja kertoo, miten hänen suhteensa kristinuskoon on muuttunut sen jälkeen, kun hän on lukenut äitinsä jäämistöstä löytämänsä isän kirjeet: ”Näiden kirjeiden jälkeen minulla ei ole enää Jumalaa eikä kuolemattomuuden toivoa.” Syyskuun lopussa Waltari ja Kangas tapaavat Helsingissä, ilmeisesti Tunturikadulla. Sen jälkeen kirjeiden sävy muuttuu intiimimmäksi. ”Rakas tähtisilmäni! Viime tiistaista viikko – miten tavattoman kauan siitä tuntuu jo olevan – sanoin Sinulle, että olisin tahtonut kuolla juuri silloin.” Tämän jälkeen Waltarin ylistyksestä Kangasta kohtaan ei ole tulla loppua. Kirjeet venyvät jopa viisitoistasivuisiksi. Niissä ylistetään vuorotellen Leenan käsialaa, kulmakarvoja, sileän vatsan ihossa olevia täpliä, hänen ”differentiaalia” luonnettaan, hänen älyään, viattomuuttaan, koskemattomuuttaan ja kaikkea sitä inspiraatiota, jota suhde on Waltarille tuonut.

Yhden kirjeen alkuun Mika Waltari on liimannut pienen koiran kuvan. HS TEEMA 6/24 45

Mika Waltarin julkaisematon runoelma Aamuyö, kello viisi on 39 sivua pitkä teksti. Sen aiheena on avioliitossa tapahtuva raiskaus. 46 HS TEEMA 6/24

WALTARIN RUNOELMA ON OLLUT TUTKIJOILLEKIN TUNTEMATON. MUTTA TÄSSÄ SE NYT ON. Lokakuun lopussa Waltari lähtee tapaamaan Kangasta Turkuun. Hän kieltää tätä tulemasta rautatieasemalle vastaan, koska ”en halua suudella sinua siinä kaikkien nähden”. Sen sijaan Waltari varaa hotellihuoneen ja lupaa soittaa Kankaalle sieltä. Se on korrektimpi tapa toimia. Myös Leena Kangas on naimisissa. Hänen puolisonsa Einari Kangas on Unilever-yhtiön toimitusjohtaja. Vuoden 1945 syksyllä Einari asuu kuitenkin ilmeisesti työhön liittyvistä syistä Tukholmassa. aikana Waltari lähettää Kankaalle paitsi yksittäisiä runoja, myös kaksi kokonaista käsikirjoitusta. Toinen niistä on ensimmäinen versio pienoisromaanista Neljä päivänlaskua, joka julkaistiin muutamia vuosia myöhemmin. Kirjeiden perusteella se on tehty kuvaamaan jossakin määrin Sinuhen kirjoitusprosessia mutta ennen kaikkea Waltarin ja Kankaan rakkaustarinaa. Jotta henkilöhahmot ja tapahtumat eivät olisi niin suoraan tunnistettavia, on kertomus kirjoitettu sadun muotoon. Neljä päivänlaskua ei kuitenkaan ole ainut postin mukana kulkeva käsikirjoitusnippu. Toinen päivä joulukuuta 1945 Waltari lähettää Kankaalle runoelman, jonka hän on omien sanojensa mukaan kirjoittanut edellisten viikkojen aikana. Sen nimi on Aamuyö, kello viisi. Se sisältää 275 nelisäettä ja on yhteensä 39 sivua pitkä. Tätä käsikirjoitusta ei koskaan julkaistu. Julkisuudessa ei ole myöskään puhuttu siitä, mitä runoelma sisälsi. Waltari mainitsee Aamuyö, kello viiden nimeltä Lähdin Istanbuliin -teoksen alussa. Sen sisällöstä hän ei kuitenkaan kertonut mitään, ei tuossa teoksessa eikä myöhemmin. Teosta ei mainita Ritva Haavikon tai Panu Rajalan Waltari-kirjoissa. Myös tunnettu Waltari-tutkija Markku Envall kertoo minulle sähköpostit- K I R J E E N VA I H D O N se, että runoelman sisältö on hänelle tuntematon. Niin se on tainnut olla miltei koko maailmalle. Mutta ei enää. Se nimittäin löytyy myös SKS:n harmaasta kansiosta. Leena Ilmari on lahjoittanut sen arkistoon kirjeiden mukana. Mutta koska kukaan ei ole tätä ennen tutkinut materiaalia, ei ole tiedetty, että käsikirjoitus on täällä. Waltari kuvailee runoelman sisältöä kirjeessä, jonka mukana hän sen lähettää. Hän kirjoittaa, että käsikirjoitus on ”– – tutkielma sukupuolielämästä, tai sanokaamme kauniimmin, erotiikasta, tai oikeammin: Mikan sellaisesta menneiden vuosien varrelta.” (Waltarilla on tapana kirjoittaa välillä itsestään kolmannessa persoonassa.) Hänen omien sanojensa perusteella runot ovat siis ainakin jossain määrin omakohtaisia. Lisäksi Waltari toteaa, että käsikirjoitus on ”pornografinen”, eikä sitä ”voi antaa kenenkään säädyllisen, ei edes säädyttömän ihmisen luettavaksi”. Hän toteaa, että on kirjoittanut runot vain itseään varten, ”selvittääkseni jotain syvintä ja julminta itsessäni”. Näiden kuvailujen lukeminen tuo vatsanpohjaan oudon tunteen. Ikään kuin ei muutenkin tuntuisi epätodelliselta kääriä suojapaperista esiin jotain sellaista kuin Mika Waltarin kadonnut, ennen julkaisematon käsikirjoitus. Tuijotan paperinippua hämmentyneenä. Kello on puoli neljä iltapäivällä, ja olen istunut kirjeiden äärellä aamusta asti. Mutta kun alan lukea käsikirjoitusta, väsymys häviää hetkessä. Minusta tuntuu, että hiukseni nousevat pystyyn. Ymmärrän, että näiden tekstien tulkintaan tarvitaan ammattilaisapua. ’I H A N A L U S S A on tällainen koominen, hyvin klassinen asetelma”, tutkija Vesa Haapala sanoo. HS TEEMA 6/24 47

48 HS TEEMA 6/24

Katri Kivilaakso on kirjallisuudentutkija ja kokoelmapäällikkö Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Arkiston varastoissa on hyllykilometreittäin materiaalia. Siellä säilytetään myös Mika Waltarin kirjeitä ja runoelman käsikirjoitusta. ”Että mies jää kiinni pettämisestä vaimolleen.” Olen palannut arkistoon Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtorin kanssa. Vesa Haapala on tutkinut muun muassa Waltarin edeltäjien ja aikalaisten Katri Valan ja Edith Södergranin runoutta. Ja on hän itsekin julkaissut sekä proosaa että runoutta. Haapala on pyynnöstäni luvannut kertoa mielipiteensä Waltarin ennen julkaisemattomasta runoelmasta. Runoelma-sana tarkoittaa, että käsikirjoitus ei sisällä toisistaan erillisiä runoja vaan on yhtä ja samaa runomuotoista kertomusta alusta loppuun. Aamuyö, kello viisi -runoelman kieli on erityisesti kirjoituksen alkupuolella selkeää ja konkreettista. Siitä on helppo hahmottaa henkilöhahmot ja miljöö: mies, vaimo ja pariskunnan koti, jonne runojen puhuja on saapunut nimen mukaisesti takaisin vasta aamuyöllä. Vaimo on poissa tolaltaan, ja pian myös miestä alkaa ärsyttää: Mitä? Huuliinko jäänyt punaa? Hiha tahroissa puuterin? Se pahuksen tyttö, kun munaa näin minut ja sinutkin! Kai sentään sallit, että ihan ensin riisuudun? Lasi onko ja vichy-vettä? Älä jankuta! Hermostun. Istumme Haapalan kanssa SKS:n arkiston sisimmässä huoneessa, jota kutsutaan lempinimellä Kaikkein pyhin. Nimitys on ilmeisesti syntynyt siksi, että aikaisemmin tässä huoneessa säilytettiin Kalevalan alkuperäisiä käsikirjoituksia. Tänään me luemme jotain melko erilaista. Haapala lausuu Waltarin tekstiä ääneen yksi nelisäe kerrallaan, ja aina välillä me keskustelemme siitä. HS TEEMA 6/24 49

LUETTUAAN RUNOELMAN TUTKIJA PITÄÄ KÄSIKIRJOITUSTA POIKKEUKSELLISENA, JOPA AINUTLAATUISENA. Tekstin kepeä tyyli muuttuu vähitellen yhä dekadentimmaksi ja pahaenteisemmäksi. Runon puhuja yrittää aluksi lepytellä vaimoaan ja ehkä vähän vietelläkin. Sitten sävy alkaa muuttua käskeväksi. Vaimon vaatteita riisutaan ensin suostuttelemalla, sitten jo puoliväkisin. Runoelmassa on selkeiden hahmojen lisäksi myös selkeä aihe. Siinä kerrotaan, miten runon puhuja raiskaa vaimonsa, itse asiassa useamman kerran. No, no, älä rimpuile! Paina vain selkäsi taaksepäin. Minä vahvempi kai olen aina. Pysy hiljaa! Näin, ah, näin! Älä huuda! Lapsikin herää! Ah, vienoa lammastain. Minä voitin tälläkin erää, taas kun sinut alleni sain. Haapalan mukaan runon kieli on ristiriitaista. Välillä käytetään ajalle ominaista eksoottista kuvakieltä ja symboliikkaa, mutta toisaalta mukana on paljon groteskeja yksityiskohtia, jopa naturalistista kuvausta. Vaihtuvalla runomitalla riimitellyissä säkeissä kuvataan muun muassa puremista, mustelmia, sitomista, oven lukitsemista, verenvuotoa, alistamista ja nöyryyttämistä. Eikä siinä kaikki: tekstissä annetaan myös ymmärtää, että itkusta, huudosta ja vastustelusta huolimatta vaimo pohjimmiltaan nauttii puolisonsa häneen kohdistamasta seksuaalisesta väkivallasta. Syynä on henkilöhahmon nuoruuden kokemus. Tytönpäivinäs ruumiisi lukkoon löi raiskausyritys. Jokin sinussa umpeni tukkoon. Mikään normaali tyydytys 50 HS TEEMA 6/24 ei riitä, kun vangiten lyöpyi sinun ruumiisi pimeään jokin salainen kahle. Se syöpyi iäks’ sielusi syvimpään. Mikään muu ei sinulle riitä, syleilystä et rauhaa saa, jos en raa’asti siihen liitä väkivaltaa karkeaa. Luettuaan koko pitkän käsikirjoituksen Haapala pitää sitä poikkeuksellisena, jopa ainutlaatuisena suomalaisessa kirjallisuudessa. ”En ole koskaan nähnyt tällaista väkivaltaista sisältöä yhdistettynä vastaavaan muotoon.” Hän sanoo, että sadistisen kirjallisuuden genressäkin on hyvin poikkeuksellista, että suunnitelmallisen seksuaalisen pahoinpitelyn kohteena on päähenkilön puoliso ja että se kuvataan niin tarkasti. On syytä muistaa, että teksti ei välttämättä kerro mitään Mika ja Marjatta Waltarin avioliitosta. Waltari kuvasi saatekirjeessään runoja omakohtaisiksi, mutta se on eri asia kuin kirjaimellinen todellisten tapahtumien kuvaaminen. Seksuaalisuus on läsnä monissa Waltarin teoksissa, usein suorasukaisilla ja aikalaisia järkyttäneillä tavoilla – esimerkiksi Sinuhe egyptiläisessä ja romaanissa Suuri Illusioni. Joskus tämä jopa esti teosten ilmestymisen: vuonna 1939 WSOY päätti jättää julkaisematta neljä Waltarin pienoisromaania ”moraalisista syistä”, siveettömyyden ja sadismin takia. Kirjailija koetteli normien rajoja myös muilla tavoilla. Waltarin abiturienttivuotenaan kirjoittama runokokoelma Lauluja Saatanalle hylättiin kustantamossa, koska sen kuvastoa pidettiin räikeänä ja mauttomana. Ylipäätään kriitikot eivät juuri arvostaneet Waltarin runoja. Hän keskittyikin 1920-luvun lopun jälkeen proosaan ja käytti runoja omien sano-

Leena Ilmari talletti Mika Waltarin kirjeet ja käsikirjoitukset huolellisesti ja säilytti niitä vuosikymmenten ajan. Lopulta hän huolehti, että ne toimitetaan arkistoon. jensa mukaan milloin ”muistiinpanoina”, milloin ”henkisenä päiväkirjana”, kuten hän kirjoitti teoksen Pöytälaatikko. Muistoja ja muistiinpanoja 1945–1967 esipuheessa. Demoninen Lauluja Saatanalle voidaan ajatella nuoruuden ylilyönniksi. Aamuyöllä, kello viisi -runoelman kirjoittamisen aikaan Waltari oli kuitenkin jo 37-vuotias menestyskirjailija ja vakiintunut perheenisä. Vesa Haapala tutustuu myös joihinkin Waltarin kirjeisiin. Erityisen tarkkaan hän lukee saatekirjeen, jonka mukana käsikirjoitus on lähetetty. Sekään ei täysin avaa käsikirjoituksen mysteeriä. Miksi Waltari halusi lähettää rakastajattarelleen tällaisen teoksen? Ei Haapalalla siihen tietenkään ole mitään varmaa vastausta. Hän kuitenkin tekee myöhemmin sähköpostitse jonkinlaisen yhteenvedon. Haapalan mukaan runoelmaa on vaikea lukea pelkkänä taideteoksena, irrallaan yksityiskirjeen kontekstista. ”Kyllähän tämä on jonkinlaista sadistista pornografista tunnustusrunoutta, jossa käytetään valtaa”, hän kirjoittaa. Kankaan valitseminen runojen yleisöksi ei tapahtunut vahingossa, vaan Waltari todennäköisesti pyrki sillä johonkin. Vai tarvitseeko taiteilija aina yleisön, vaikka vain yhden hengen kokoisen? I A N käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen, joulukuussa 1945, Waltari ja Kangas tapaavat. Ilmeisesti tuo kohtaaminen ei suju kaikin tavoin iloisissa merkeissä. Yhdestoista joulukuuta lähetetyssä kirjeessä Waltari kuvailee tapaamista: ”Myös Leenalle olin paha, kun olit täällä. Häijysti, ilkeästi, itsekkäästi, kiusaten otin ja tahdoin sinulta kaikkea mitä vain saatoit minulle antaa. Itse en osannut antaa Leenalle mitään tällä kertaa. – – Kaksi kyyneltä vain annoin Leenan silmiin jo tullessasi. Niin hirvittävä, kauhea, paha olen – mutta vain Leena lemmikkini, mitään muuta en maailmassa rakasta niin sanomattomasti kuin sinua.” Tämän jälkeen kirjeenvaihdossa on muutenkin monissa kohdissa pahoitteleva sävy. Waltari kirjoittaa myös runoelmasta ja yrittää P HS TEEMA 6/24 51

”SEN VERRAN MUISTAN, ETTÄ MINÄ ENSIMMÄISEN KERRAN HAKKASIN HÄNTÄ NYRKILLÄ PÄÄHÄN.” korostaa, että sen kuvaamista tapahtumista on jo aikaa. ”Se on jo vuosia sitten ohimennyttä elämää.” Vuodenvaihteen jälkeen Waltari matkustaa jälleen tapaamaan Kangasta Turkuun. Kun hän palaa kotiin, hän omien sanojensa mukaan kertoo kaiken vaimolleen. Aluksi vaikuttaa siltä, että Waltarien avioliitto päättyy siihen. Pian Waltari kuitenkin muuttaa mieltään. Hän valitsee vaimonsa. 6. tammikuuta 1946 Kankaalle lähettämässään kirjeessä Waltari kuvaa näitä tapahtumia tarkemmin. ”Perjantaina päivällä tapasin Marjatan penkomassa pöytälaatikoitani. Ei hän kirjeitä hakenut, vaan pistoolinpanoksia. – – Siksi hän sanoi lopuksi, että mieluummin hän ampuu sinut kuin luopuu minusta. – – En lopuksi keksinyt enää mitään muuta, vaan epätoivoissani vein hänet Fenniaan ja sieltä kerhoon juomaan ja joimme itsemme molemmat juovuksiin. Jatkoimme sitten kotona kahden juomista enkä muista loppuyöstä paljon muuta. Sen verran muistan, että minä ensimmäisen kerran elämässäni hakkasin häntä nyrkillä päähän, niin että hänellä on nyt pää täynnä kuhmuja. En tiedä, olenko koskaan ennen tehnyt mitään niin häpeällistä, mutta onneksi hän sai käsillä suojelluksi kasvonsa, niin ettei sen pahempaa tapahtunut.” Waltari siis tunnustaa kirjeessään, että on pahoinpidellyt vaimonsa. Väkivalta on tosin kirjeen mukaan ollut molemminpuolista: Marjatta on purrut miestään kaulaan niin voimallisesti, että Mika on omien sanojensa mukaan kivun vuoksi ”karjunut kuin leijona”. Tähän päättyy Helena Kankaan ja Mika Waltarin suhde. Kirjeiden perusteella he eivät enää tapaa toisiaan. Siihen ei tosin olisi heti olisi ollut mahdollisuuttakaan, sillä tammikuussa 1946 Mika Waltari joutuu jälleen kerran hoitoon psykiatriseen sairaalaan. 52 HS TEEMA 6/24 Ei se mikään ihme ole. Vuoden 1945 aikana hän on kirjoittanut kaksi näytelmää, Sinuhe egyptiläisen, yhden pienoisromaanin ja Aamuyöllä, kello viisi -runoelman. Jo työn määrä on uuvuttava, puhumattakaan yksityiselämän asioista. Waltari itse kertoo, että syy on unettomuus. Hän ei pysty enää nukkumaan. Waltaria hoidetaan sairaalassa insuliinipistoksilla. Insuliini romahduttaa veren sokeriarvot. Tällä tavoin potilaan keho saadaan kooman kaltaiseen tilaan. Waltaria oli hoidettu samalla metodilla ennenkin, edellisen kerran vain muutamia vuosia aikaisemmin. Insuliinihoidosta luovuttiin vähitellen 1960luvun loppupuolella sen vaarallisuuden vuoksi. Waltari kuitenkin kuntoutuu keväällä 1946 ja pääsee pois sairaalasta. Hän kirjoittaa välillä edelleen Leenalle ja yrittää jopa houkutella tätä tapaamiseen. Huhtikuussa, Waltarin kirjeen mukaan, käy kuitenkin niin, että Marjatta löytää vahingossa yhden Leenan kirjeistä. Hän raivostuu. Sen jälkeen Waltari kirjoittaa viimeisen kerran. Hän sanoo, että Leenan on unohdettava hänet. ”Jos voit, älä kuitenkaan vihaa minua, Leena-ystävä, vaikka ajattelisit, että sinulla olisi syytä siihen.” Se on viimeinen kirje kansiossa. Waltari jatkoi avioliittoaan. Helena Kankaan ensimmäinen liitto päättyi ja hän meni uudelleen naimisiin vuonna 1952. Toinen puoliso oli näyttelijä-ohjaaja Wilho Ilmari, joka tunnettiin muun muassa Waltarin näytelmien luotto-ohjaajana. Molemmat avioliitot olivat lapsettomia. Helena Kankaasta tuli Leena Ilmari myös työssään eli lehdistössä. Hän toimi jonkin aikaa Hopeapeili-lehden päätoimittajana ja kirjoitti moniin lehtiin. Suomen Kuvalehdessä hänet tunnettiin pitkään pakinoitsijana nimimerkillä Rouva Ruusupuu.

S I I N putkahtaneesta käsikirjoituksesta on puhuttava myös arkiston henkilökunnan kanssa. Kokoelmapäällikkö Katri Kivilaakso on tiedosta yllättynyt. ”Olimme toki tietoisia, että Ilmarin arkiston käyttörajoitus oli päättynyt, mutta käsikirjoituksen sisällöstä meillä ei ollut tietoa.” Kivilaakso kertoo, että joissakin tapauksissa ihmiset ovat odottaneet hyvin innokkaasti arkistoaineistojen vapautumista. ”Esimerkiksi Helvi Hämäläisen päiväkirjat olivat sellaisia, joita odotin itse vuosien ajan, ja niistä olivat kiinnostuneita monet muutkin.” Koska arkistoon lahjoitetaan päiväkirjojen ja kirjeiden tapaisia yksityisiä papereita, eivät käyttörajoitukset ole Kivilaakson mukaan erityisen harvinaisia. Ja on täällä löydetty julkaisemattomia käsikirjoituksia aikaisemminkin. ”Se on yksi arkistotoiminnan keskeisin merkitys, että voidaan säilyttää materiaalia aiheista, joita ei omana aikanaan ole ollut mahdollista käsitellä tai tuoda esiin. Muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historia on tällaista.” Mika Waltarin tapaus on hieman erityyppinen. Kirjailija on selvästi tiedostanut, että ”pornografista” runoelmaa ei olisi voitu julkaista vuonna 1945 – eikä välttämättä voitaisi vielä tänäkään päivänä. Leena Ilmari on varmasti tiennyt sen myös. Ilmarin ja Waltarin lisäksi on vähintäänkin yksi ihminen, joka on ennen minua tutustunut aineistoon. Kirjallisuudentutkija Ritva Haavikko on yksi Suomen keskeisimmistä Waltari-tutkijoista. Hän haastatteli Waltaria aikanaan kymmeniä tunteja ja kirjoitti tämän tuotannosta useita kirjoja. Ja mikä kiinnostavampaa, Haavikko oli myös Leena Ilmarin ystävä. Juuri hän auttoi tätä järjestämään Waltarin kirjeet ja käsikirjoitukseen kuuluvat paperit. Ystävykset lahjoittivat yhdessä materiaalin SKS:n arkistoon. E Omassa tutkijantyössään tai kirjoissaan Haavikko ei kuitenkaan maininnut runoelmaa eikä kirjeiden sisältämiä tietoja. Miksi? Ritva Haavikko on edelleen elossa, mutta hän on jo hyvin iäkäs. Lähipiirin mukaan Haavikon haastatteleminen ei enää onnistu. Saan kuitenkin yhteyden toiseen Leena Ilmarin lähipiiriin kuuluneeseen ihmiseen, toimittaja-kirjailija Salme Saureen. Hän on 87-vuotias ja kertoo puhelimitse, että oli Ilmarin läheinen ystävä tämän kuolemaan asti. Saure on kuullut, että Waltari lähetti Ilmarille runoja. Senkin hän tietää, että ne käsittelivät seksiä ja olivat luonteeltaan melko suorasukaisia. Hän ei kuitenkaan ole koskaan lukenut runoelmaa. ”Leena oli ihminen, joka ei koskaan puhunut toisista pahaa. Joskus hän muisteli Waltaria. Hän sanoi vain, että se oli osa elämää. Käsittääkseni he eivät tavanneet kahden kesken enää suhteen päättymisen jälkeen, ainoastaan jossain ensi-illoissa tai vastaavissa.” Saure tietää, että Ilmari lahjoitti materiaalia SKS:lle. Käyttörajoitus asetettiin hänen mukaansa siksi, että Ilmari ei itse enää halunnut olla mukana missään julkisissa kohuissa. Siinä hän onnistui. Se tarkoittaa, että emme koskaan saa kuulla, mitä Ilmari todella ajatteli raiskausta kuvaavista runoista tai hänen ja Waltarin suhteen myrskyisistä loppuvaiheista. Myös Ritva Haavikon rooli herättää kysymyksiä. Yksi asia kuitenkin tiedetään varmasti. Ilmari ja Haavikko tiettävästi vaikenivat harmaan kansion sisällöstä vuosien ajan, mutta samaan aikaan he pitivät materiaalin huolellisesti tallessa. He järjestivät sen. He lahjoittivat sen arkistoon. Niin ei olisi ollut pakko toimia. Leena Ilmari olisi voinut hävittää paperit. Mutta hän varmisti, että jonain päivänä kaikki saavat tietää. HS TEEMA 6/24 53