Vuoden aikakausmediajuttu -ehdokas
Riku Nieminen 36vuotias näyttelijä asuu Helsingin Töölössä kih lattunsa sekä 8 ja 10 vuotiaiden lastensa kanssa. Riku tekee djkeikkoja, laulaa ja näyttelee. Hän on ohjannut tvsarjoja, Kaija Koon ja Robinin jäähalli konsertit sekä nuorisomusi kaalin. Riku esittää Spede Pasasta syyskuussa eloku vateattereihin tulevassa Spedeelokuvassa ja tekee Brändiänditpodcastia. Jotta kesä tuntuu kesältä, Rikun on pian päästävä Kajaaniin mökkijärvelle heittelemään virveliä ja saunomaan iltamyöhällä. ”Jos minulla ei ole projektia tai tekemistä, tuntuu tyhjältä. Minun on vaikea olla vain omien ajatusteni kanssa. Pohjim miltaan kyse on arvottomuuden tunteesta”, Riku Nieminen sanoo. Salaisuus Äidin juominen ja turvattomat kotiolot olivat salaisuus, josta Riku Nieminen ei lapsena kertonut kenellekään. Nyt yli 20 vuotta äidin itsemurhan jälkeen hän kertoo, koska toivoo avoimuuden auttavan muita. Te k s t i V E N L A P Y S T Y N E N K u v a t PA N U PÄ LV I Ä
”Join ensimmäisen humalani 14vuotiaa na. Geeneistäni huoli matta en luojan kiitos ole addiktiivinen luonne. En juo alko holia yksin, vaan aina seurassa”, Riku sanoo. 1 1 / 2 0 2 3 KO D I N K U VA L E H T I 17
S oita, jos tulee hätä. Niin äiti sanoi viikonloppuisin, kun oli lukenut kuusivuotiaalle Riku Niemiselle iltasadun ja suu kottanut poskelle. Sitten hän veti takin ylleen ja kolautti kajaanilaisen kaksion oven kiinni peräs sään. Kun äiti oli poissa, Riku makasi sängyssään ja kuunteli ääniä. Seinäkellon tikitystä, pattereiden kohinaa. Hän vilkuili hämärässä kellon viisarei den kulkua ja pelkäsi huoneen pimeitä nurkkia. ”Yksinäisyys ja hylkäämisen tunne olivat raas tavia”, Riku sanoo. Riku yritti löytää hyvää asentoa, mutta uni ei tullut. Jossain vaiheessa yötä hän uskaltautui kä velemään aution kodin läpi ja näppäili lankapu helimeen numeron, jonka äiti oli kirjoittanut pa perilapulle. ”Onks Eija siellä?” hän kysyi baarin työntekijältä ja kuunteli, kuinka äidin nimeä huu dettiin. Kuului puheensorinaa, naurunremakkaa ja lasien kilinää, sitten äidin humalainen ääni. ”Kerroin, että minulla on ikävä, ja pyysin äitiä kotiin. Sitten neuvottelimme, pärjäänkö yksin.” Yleensä äiti käski jatkamaan nukkumista, ja Ri ku meni takaisin sänkyyn. Hän oli pettynyt, mut ta ainakin äiti oli kunnossa. Niinä kertoina, kun baarimikko sanoi, ettei äitiä näy, Rikun vatsanpohjaan valahti kauhu. ”Pelkäsin, että äidille on sattunut jotain eikä hän tulekaan kotiin.” Aina äiti tuli. Hoippui ovesta vahvassa humalas sa. Oli herättyään kärttyinen ja hermostui, jos Ri kun huone oli sotkussa. ”Äiti saattoi tukistaa tai heittää minua kengällä. Hän oli äkkipikainen, epävakaa ja välillä väkival tainen”, Riku sanoo. Nyt Riku on 36vuotias. Viime vuosina hän on miettinyt usein lapsuuttaan ja yrittänyt ymmär tää, mitä hänelle tapahtui. Omat lapset ovat 8 ja 10vuotiaita. Kun he pari päivää sitten tulivat tohkeissaan kotiin koulun diskosta, Riku ajatteli liikuttuneena, että heidän elämänsä on huoletonta. ”Tunsin onnea, että olen voinut tarjota lapsille ni huomattavasti turvallisemman ja tasapainoi semman kodin kuin oma lapsuudenkotini oli.” Riku erosi lastensa äidistä Annika Poijärvestä vuonna 2019, mutta vanhemmuuden jakaminen sujuu hyvin. Kun lapset vuoroviikoin ovat Rikulla, hän laittaa heille kihlattunsa kanssa pasta bolog nesea ja linssipataa, näyttää leffoja ja vie uimaan. ”Hyvin keskiluokkaista elämää.” Se on kaukana Rikun lapsuudesta, jolloin hän oppi ajattelemaan, että elämä on taistelua. ”Jos elämä on helppoa, se on outoa eikä tunnu omalta”, Riku kuvaa. Siitä ajatuksesta hän on yrittänyt viime vuosina opetella pois. ”Mutta silti minulle tulee onnellisuudesta yhä vähän syyllinen olo.” SÄNGYN ALLA PIILOSSA Eijaäiti sai Rikun 24vuotiaana. Pian vanhemmat erosivat ja äidistä tuli yksinhuoltaja. 18 KO D I N K U VA L E H T I 1 1 / 2 0 2 3 KU VAT R I KU N I E M I S E N KOT I A L B U M I Riku rakasti lapsena supersankari sarjakuvia. Rikun äiti ja isä olivat eronneet, kun Riku oli yksi vuotias. Riku asui kahdestaan äidin kanssa ja näki isää melko harvoin. Aluksi äiti joi viikonloppuisin. Arkisin hän oli virkailijana Kajaanin Osuuspankissa. Rikun en simmäisinä kouluvuosina äidiltä alkoi kulua olut ta monta litraa joka päivä. Kun keittiöstä kuului ruskean Karhupullon kierrekorkin rasahtava ää ni, Riku tiesi, että äiti oli taas tavoittamattomissa. ”Äidiltä saamani hoiva loppui, kun korkki au kesi. Alkoholi vei äitiä, olin aina kakkonen.” Riku muistaa äitienpäivän, jolloin oli tehnyt äi dille sillivoileipiä ja kahvia aamiaiseksi. Kun hän meni äidin luo tarjottimineen, krapulainen äiti al koi huutaa: ”Painu vittuun, anna mun nukkua!” Riku heitti voileivät roskiin ja itki. Elämä muuttui kaoottiseksi. Äiti toi baareista kotiin vaihtuvia seuralaisia, ja Riku pelkäsi heitä. ”Äidin suhteissa oli väkivaltaa, ryyppäämistä ja riitelyä. Yhden miesystävän kanssa tulin hyvin toimeen, mutta äiti ei kyennyt olemaan terveessä, turvallisessa suhteessa, jossa eletään normaalia arkea. Hän itsekin provosoi ja haki konflikteja.”
Riku muistaa yhä, miltä tuntui olla sängyn alla piilossa, kun olohuoneesta kuului rytinää ja kamppailun ääniä. Hän peitti korvansa, mutta kuuli silti huudot ja rumat sanat. ”Pelkäsin, mitä äidille käy ja löytääkö väkival tainen mies minut sängyn alta.” Sitä Riku ei muista, miten tilanteet päättyivät. Mutta äidin mustelmat hän muistaa, ja sen, ettei niistä saanut puhua. Juomisestakaan ei saanut puhua. Salaisuuksien peittely oli painostavaa ja teki Rikusta entistä yksinäisemmän. EN KERRO KENELLEKÄÄN Pienenä Riku yritti olla ajattelematta äidin olut pulloja. Hän viivytteli iltaisin pihalla potkimassa jalkapalloa, luki huoneessaan supersankarisarja kuvia, pysyi poissa jaloista. Äiti oli tuonut Rikulle pankista vanhoja kassakoneita, ja Riku purki ja kasasi niitä sekä kalasti Oulujärvellä. Yhtenä ke sänä hän narrasi 50 haukea. Ystäviensä luona Riku huomasi, että kaikki van hemmat eivät olleet yhtä väsyneitä ja helposti her mostuvia kuin äiti. He kyselivät, miten koulu su jui, ja lähtivät lastensa kanssa pyöräilemään. ”Me olimme äidin kanssa usein vain neljän sei nän sisällä.” Ystävien kotona jääkaapissa oli muutakin kuin olutta. Heidän vaatteensa ja urheiluvarusteensa eivät olleet liian isoja tai liian pieniä niin kuin Ri kulla, sillä heidän vanhempiensa rahat eivät olleet alkoholin takia aina lopussa. Riku ei mielellään kutsunut ystäviään yöky lään. He olisivat voineet kuulla olutpullon korkin rasahduksen, ja salaisuus olisi voinut paljastua. Onneksi oli muutama paikka, jossa murheet saattoi hetkeksi unohtaa. Kajaanin tanssiteatterin poikien ryhmässä Ri ku aloitti kahdeksanvuotiaana. Hän oli innostu nut esiintymisestä nähtyään Jim Carreyn Mask elokuvan. ”Olen kiitollinen, että äiti tunnisti paloni ja lah jakkuuteni taiteisiin”, Riku sanoo. Riku on junantuoma. Hän muutti Kajaanista Helsinkiin 18vuotiaa na, kun aloitti opis kelun Teat terikorkea koulussa. ”Äidiltä saamani hoiva loppui, kun korkki aukesi. Alkoholi vei äitiä, olin aina kakkonen.” 1 1 / 2 0 2 3 KO D I N K U VA L E H T I 19
11vuotiaana hän sai tanssiteatterin kautta en simmäisen työnsä: roolin Kajaanin kaupungin teatterin Kabaretnäytelmässä. Näyttämöllä Ri ku tunsi, että hänellä oli tehtävä, jonka hän osasi. Hän sai näytöksistä palkkaa, omaa rahaa, jolla saattoi ostaa legoja ja pelejä Playstationiin. Tärkein turvasatama oli kuitenkin kaksiker roksinen rivitalonpätkä Kajaanissa metsän lai dassa. Se oli isänäidin ja isänisän koti. ”Heidän luonaan näin, millaista on turvallinen, ei päihteiden ympärillä pyörivä arki. Se on var masti pelastanut minut. Ilman mummolaa en olisi tässä”, Riku uskoo. Aina kun Riku avasi mummolan oven, mummo kysyi, onko Rikulla nälkä. Olihan hänellä, ja mummo kattoi pöytään hirvikeittoa, maksalaa tikkoa, säilömiään punajuuria ja suolakurkkuja. Mummo oli töissä Alkossa ja kertoi Rikulle, kuinka oli myynyt Juice Leskiselle vermuttia. Uk ki taas oli eläkkeellä oleva luokanopettaja, aukto riteetti, jota Riku kunnioitti. Ukki tarkasti Rikun läksyt ja sanoi tiukasti, mi ten tehtävät pitää tehdä. Hän vei Rikua pilkille ja metsään, paistamaan nuotiolla makkaraa. ”Mummola oli paikka, jossa tulin kuulluksi ja jossa minulla oli turvallinen olo.” Mutta edes mummo ja ukki eivät tienneet Ri kun salaisuudesta, Riku sanoo. ”Se oli katkeransuloista. Salasin, että kotona oli alkoholismia ja väkivaltaa. Olin lojaali äidille. Ha lusin ehdottomasti, että kukaan ei saa tietää.” ÄITI HALUSI POIS Kun Riku oli 12vuotias, äiti meni uusiin naimi siin. Häissä äidillä oli yllään vaaleanpunainen, itse suunnittelemansa hääpuku. Hän lauloi rakkaus balladin sulhaselleen ja vaikutti onnelliselta. Riku alkoi kuitenkin entisestään etääntyä äidis tä ja vietti yhä enemmän aikaa poissa kotoa. ”Tuntui, etten kuulunut enää äidin perhee seen.” Kun äiti tuli raskaaksi, hän lopetti juomisen. Ri ku oli 14vuotias, kun vauva syntyi. Äidin onni ei kuitenkaan kestänyt. Kerran Riku oli mökillä isovanhempiensa kanssa, kun äidin puoliso soitti ja kertoi, ettei äiti voi hyvin. Puoliso oli ajamassa kotiin työmatkalta ja toivoi, että Riku tarkastaisi tilanteen. Riku ei pystynyt auttamaan, hän oli mökillä metsän keskellä. Avuttomuus ja hätä kuristivat kurkkua, mutta Riku ei uskaltanut kertoa asiasta mummolle ja ukille. Äiti olisi paljastunut. Sitten äidin puoliso soitti uudelleen ja kertoi ambulanssin vieneen äidin. Äiti oli yrittänyt tap paa itsensä. Riku muisti äidin ranteet ja niissä olevat vaaleat, pitkät arvet. Pienenä koululaisena Riku oli kysy nyt, mistä ne olivat tulleet, ja äiti oli kertonut. ”Äiti oli yrittänyt itsemurhaa 14vuotiaana, kun poikaystävän kanssa oli tullut bänät.” Sellaisia ovat siis sydänsurut, Riku oli ajatellut. Nyt äiti joutui suljetulle osastolle pariksi kuu kaudeksi. Riku muutti siksi aikaa isälleen. Kun hän kävi sairaalassa vierailulla, äiti oli laihtunut ja surullisen näköinen. Riku ei uskaltanut kysyä, miksi äiti oli yrittänyt tappaa itsensä. ”Säälin äitiä ja sitä, että hänellä oli niin huono olla. Näin, että äidillä oli voimakas halu pois.” Äiti yritti itsemurhaa toistamiseen, sitten kuoli rakas ukki. Riku oli valtavan surullinen, mutta yritti olla ajattelematta ikäviä asioita. Hän kalasti mökkijärvellä yksin, soitti rumpuja, pelasi satoja tunteja Playstationia. Elämä sujui jotenkuten. Yhdeksännen luokan jälkeen Riku lähti paket timatkalle Espanjaan isänsä puolison lasten ja näiden isän kanssa. Hän sai muuta ajateltavaa, pääsi hotellin uimaaltaalle palmujen alle ja dis koon, jossa tarjoiltiin näyttäviä jäätelöannoksia. ”Matkalla ihmettelin, miksi velipuolen isä kat soo minua usein aika pitkään”, Riku muistaa. Kun loma loppui, he ajoivat lentokentältä Van taalta autolla Kajaaniin. Vähän ennen perille saa pumista velipuolen isä sanoi, että hänellä on huo noja uutisia Rikun äidistä. ”Tiesin puolesta lauseesta, mitä oli tapahtunut. Purskahdin itkuun.” Riku oli 15vuotias. Äiti oli tappanut itsensä. ETÄINEN OLO ELÄMÄÄN Nyt kun Riku miettii kaikkea kokemaansa, hän ihmettelee, miten selvisi. Lukio alkoi parin viikon kuluttua äidin kuolemasta, ja siellä hän oli, esit täytymässä uusille luokkatovereilleen. ”Kaikki tuntui... ei turhalta, mutta hyvin pie neltä. En ollut välinpitämätön, mutta minulla oli aika etäinen olo elämään.” Riku muutti mummon luokse ja vältteli ajatte lemasta äidin itsemurhaa. Hän järjesti elämänsä täyteen tekemistä: pelasi lentopalloa, lenkkeili, bodasi ja ui, alkoi laulaa bändissä. Koulussa hän otti niin paljon kursseja kuin pystyi. Joskus äiti livahti mieleen, ja syyllisyys. ”Mietin, olisinko voinut olla vähemmän hanka la. Olisiko pitänyt kysyä enemmän, miten äidillä menee? Olisiko pitänyt viettää enemmän aikaa äidin kanssa?” Hautajaisia tuli lisää. Lukiovuosina kaksi Rikun tuttua tappoi itsensä. Tällaista elämä nyt vain on, Riku ajatteli. Sitten Riku rakastui ja alkoi seurustella. Tyt töystävälleen hän pystyi puhumaan vaikeimmis ”Mummola oli paikka, jossa tulin kuulluksi ja jossa minulla oli turvallinen olo.” 20 KO D I N K U VA L E H T I 1 1 / 2 0 2 3
takin asioista, sillä vuosia aiemmin myös tyttöys tävän äiti oli tehnyt itsemurhan. Riku sai tukea ja näki, että pahimmasta voi selvitä. Myös musiikki ja näytteleminen toivat elämään iloa, ja lisäksi suunnan tulevaisuudelle. Jos musta jotain tulee tässä maailmassa, niin taiteen alan ammattilainen, Riku kirjoitti päiväkirjaansa. Lukion jälkeen hän pääsi ensimmäisellä yrittä mällä Teatterikorkeakouluun. Se oli käännekohta. ”Minulla oli teatteriin iso palo, ja muutkin näki vät minussa potentiaalia.” Riku oli 23vuotias näyttelijäopiskelija, kun häntä pyydettiin Putoukseen, tvohjelmaan, jossa hän esitti kerran viikossa suorassa lähetyksessä sketsejä 900 000 katsojalle. Vuotta myöhemmin hän voitti ohjelman sketsihahmokilpailun Muna miehenä, 60 senttiä pitkänä kimeääänisenä ka nanmunana, ja julkaisi hahmona kolme levyäkin. Yhtäkkiä Riku tunnistettiin ruokakaupassa ja baarissa, ja hänen odotettiin lohkaisevan jotain vitsikästä. Se vaivaannutti Rikua. ”En koe olevani hauska ihminen siviilissä, vaan tylsä ja vakava.” Kun julkisuudessa kyseltiin lapsuudesta, Riku ei kertonut paljon mitään. ”En halunnut, että minut nähdään uhrina, voi voteltavana ressukkana.” SE PELASTI MINUT Riku tiesi, että joskus hänen täytyisi mennä tera piaan. Käsitellä kyyristelyä sängyn alla, äitiä sai raalassa, hautajaisia. Ensin hän kuitenkin päätyi terapiaan vaimonsa kanssa. Suhde oli alkanut, kun Riku oli 19vuotias. Hän ajatteli, että kodin hajoaminen olisi lasten ta kia iso epäonnistuminen ja halusi tehdä suhteen jatkumisen eteen kaikkensa. Neljä vuotta sitten avioliitto päättyi silti eroon. Silloin Riku aloitti oman terapiansa ja kertoi siellä kaikki salaisuutensa, sellaisetkin, joista hän ei voi puhua tässä haastattelussa. Ne ovat asioita, joiden takia äidin itsemurhan jälkeen kriisiapua antanut psykologi alkoi itkeä. ”Terapeuttini sanoi, että 99 ihmistä sadasta ei pystyisi kokemuksillani tavalliseen elämään. Jos tain syystä olen hyvin resilientti. Ja onnekas.” Yksi Rikun selviytymiskeinoista on lapsesta asti ollut erottaa persoonansa erilaisiin lohkoihin. Ai kuisenakin hän on pitänyt elämänsä osaalueet erillään toisistaan. ”En esimerkiksi puhunut paljon töistäni kotona enkä kertonut, jos jokin huolestutti. Ajattelin, että pitää pärjätä yksin, huoleni eivät kuulu muille.” Töissä Riku taas ei juuri kertonut kotiasioistaan, ja ystäviensä kanssa hän mieluummin kuunteli muiden murheita kuin puhui itse. ”Minun on vaikeaa puhua muille tarpeista ni ja huolistani. En näytä helpos ti haavoittuvaa puolta itsestäni”, Riku sanoo. 1 1 / 2 0 2 3 KO D I N K U VA L E H T I 21
Riku haluaa saada omat lapsensa tuntemaan itsensä näh dyiksi ja kuul luiksi. ”Mietin jatkuvasti, miten onnis tun. Olen huolissani heistä koko ajan.” ”Terapiassa ymmärsin, että välttelen vaikeista asioista puhumista. Olin tottunut tekemään niin, koska lapsena kaikki kotona tapahtunut oli jotain, mitä en saanut paljastaa kenellekään.” Nyt Riku tuntee päässeensä eteenpäin. Hän on päättänyt kertoa lapsuutensa salaisuuksista, kos ka uskoo avoimuuden mielenterveys ja päihde ongelmista voivan auttaa muita. Mutta hän haluaa tehdä vieläkin enemmän. Riku nimittäin ajattelee, että vaikeat kokemuk set eivät romahduttaneet häntä, koska hänen lap suudessaan hyvinvointiyhteiskunta toimi. ”Koulussa oli opettajia, jotka kannustivat. Se pelasti minut. Suomen valtion tukema musiikki opistojärjestelmä pelasti minut. Valtionosuus teatteri, johon minut palkattiin, pelasti minut. Koin yhteenkuuluvaisuutta, löysin polkuni. Siksi haluan puolustaa hyvinvointivaltiota.” Kevään eduskuntavaaleissa Riku pyrki vasem mistoliiton kansanedustajaksi. Hän ei tullut vali tuksi, mutta sanoo, että on tulevaisuudessa var masti uudelleen ehdolla. Sitä ennen hän aikoo oppia lisää politiikasta. Hän pyrkii kesän alussa Helsingin yliopistoon lu kemaan politiikkaa ja viestintää. Vuosi sitten opiskelupaikka jäi täpärästi saamatta. Elämä on nyt hyvää. Riku laulaa L´Boyzzz syn tikkapopbändissä, säveltää ja sanoittaa. Hän käy perheen kanssa metsäretkillä Sipoonkorvessa ja pelaa ystäviensä kanssa mailapelejä. Äitiä Riku ajattelee toisinaan. Kun ajattelee, enimmäkseen kaihoisasti. ”Olisin toivonut, että äiti olisi selvinnyt masen nuksesta ja alkoholismista ja olisi osa elämääni. On surullista, ettei äiti päässyt näkemään unel mieni toteutumista tai lapsenlapsiaan.” Riku ei ole äidille katkera. Hän ajattelee, että äiti oli sairas eikä ymmärtänyt, miten yksin Riku jäi. Riku haluaa muistaa äitinsä huumorin ja sen, kuinka Rikun syntymäpäivinä äiti pukeutui naa miaisasuun ja hassutteli vieraille. Itselleen, sille liian pienissä kengissä kulkeneel le pojalle, ja muille kaltaisilleen Riku haluaisi sa noa yhden asian: ei tarvitse pärjätä yksin. Riku ei ole äidille katkera. Hän ajattelee, että äiti oli sairas eikä ymmärtänyt, miten yksin Riku jäi. 22 KO D I N K U VA L E H T I 1 1 / 2 0 2 3
tätä et nähnyt jutussa Irti arvottomuudesta Sivulla 16 Riku Nieminen kertoi vanhempansa itsemurhasta. Minäkin tiedän, miltä se tuntuu. Te k s t i V E N L A P Y S T Y N E N J oskus toimittajan työssä juttuaiheet tulevat lähelle omaa elämää. Kun haastattelin näyttelijä Riku Niemistä tähän lehteen, hän puhui äitinsä alkoholismin ja itsemurhan aiheuttamasta arvottomuuden tunteesta, joka ei ole aikuisenakaan kadonnut. Ymmärsin häntä hyvin. Isäni teki itsemurhan, kun olin seitsemänvuotias. Hänkin oli kärsinyt masennuksesta ja alkoholiongelmasta. Muistan, kuinka katselin talomme ikkunasta ambulanssia pihallamme ja ajattelin, kuinka jännittävää olisi, jos isä joutuisi sairaalaan. Pääsisin näkemään, kuinka lääkärit tekevät sankaritekojaan! Kun isä joutuikin ruumishuoneelle, ajattelin, että hän kuoli toiveeni takia. Kasvaessani koin, ettei minulla ole väliä. Eihän puolestani ollut kannattanut edes elää. Tunsin myös syyllisyyttä isän teosta. Jos olisin ollut ihanampi, hän ei ehkä olisi hylännyt minua. Nuorena ajauduin suhteisiin masentuneiden, epävakaiden ja päihderiippuvaisten miesten kanssa. Heissä oli samaa kipua kuin isässäkin, ja yritin pelastaa heitä, sovittaa syyllisyyden taakkaa. Unohdin itseni, ja elämäni oli täynnä kaaosta ja kärsimystä. Kun keskityin muiden ongelmiin, en joutunut kohtaamaan omaa tyhjyyttäni ja arvottomuuden tunnettani. Mutta Rikun tavoin sain apua terapiasta. Aloin ymmärtää, miten monella tavalla isäni itsemurha oli minuun vaikuttanut. Riku sanoi, että helppo elämä tuntuu hänestä oudolta, ei omalta. Että onnellisuudesta tulee syyllinen olo. Ne olisivat voineet olla sanojani. Viime vuosina olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että minulla on väliä. Sallimaan itselleni onnen. Luopumaan uskomuksesta, että katastrofi vaanii jokaisen kulman takana. Olen saanut apua vertaistuesta, jota Rikun kaltaiset haastateltavat ovat tietämättään minulle antaneet. Olen kirjoittanut paljon mielenterveysongelmista, sillä olen halunnut ymmärtää kokemaani ja samalla auttaa myös muita. Olen samaa mieltä kuin Riku. Meidän ei tarvitse pärjätä yksin. K U VA V E N L A P Y S T YS E N KOT I A L B U M I Harri-isä, Jallu-koira ja minä 1980luvun lopulla. 82 KO D I N K U VA L E H T I 1 1 / 2 0 2 3