Vuoden aikakausmediatoimittaja -juttuehdokas

Anna Tuominen, Suomen Luonto 5-2023 Haahkan henkivartijat Supikoira ja minkki ovat haitallisia vieraslajeja, joiden torjunta vaatii sinnikkyyttä ja eettisten kysymysten käsittelyä. Moottoriveneen keula pysähtyy rahisten soraiseen rantaan. Nuori karjalankarhukoira Turre loikkaa innostuksesta levottomana ensimmäisenä saareen. Odotan itsekin alkavaa päivää, mutta ristiriitaisin tuntein. Olemme matkalla suojelemaan luontoa haulikoin ja pistoolein. Tähtäimessä ovat minkki ja supikoira: kaksi vieraslajia, petoeläintä, joiden menestys uhkaa saaristoluonnon monimuotoisuutta. Kokemus on minulle täysin uusi, ja yhtälö tuntuu kimurantilta. Muhkea kimalaiskuningatar pörisee ohi ja jatkaa matkaansa saarten kirjomalle merelle. Kevät etenee vauhdilla. Haahkanaaraat nousevat pian näiden saarten tuulenpieksämille rannoille munimaan, joten tämä on viimeisiä hetkiä tehdä niiden pesinnästä mahdollisimman turvallinen. Seuraavana hiekalle hyppää suomenajokoira Gunnar. Koirilla on pannoissaan gps-paikantimet, jotta niiden omistajat Kim Jaatinen ja Henri Koskivirta voivat seurata niiden työskentelyä. Metsästyskoirat kipaisevat tottuneesti matkaan. Koskivirta kertoo, että ne täydentävät hyvin toisiaan. ”Gunnar kiertää nenä maassa, kun taas Turre ottaa vainun ilmasta.” Kierrämme saaren reunaa, ja kallioisen niemenkärjen takaa avautuu luonnonhiekkaranta. Sen poikki kulkee epäsymmetrinen, neljän pienen tassun jättämä loikkajälki. Minkki, kaksikko tunnistaa heti. Minkki uhkaa haahkan pesintää Jaatinen ja Koskivirta tutustuivat toisiinsa haahkatutkimuksen myötä. Tuolloin tutkijana työskennellyt Jaatinen sai Koskivirralta apua vieraspetojen torjuntaan, kun tutkimusalueen saarilta alkoi löytyä suuria määriä kuolleita lintuja. ”Nopeasti huomasimme, että jotkin saaret reagoivat todella positiivisesti. Yhdellä saarella haahkakanta kolminkertaistui”, Jaatinen kertoo. Tutkijat keräsivät lisää aineistoa, ja näyttö vahvistui. Haahkanaaraat jättävät vakiintuneet pesimärantansa, jos ne kokevat paikan turvattomaksi. Ne eivät kuitenkaan säntää etsimään uutta paikkaa vaan odottavat, josko uhka kotirannalla väistyisi ennen seuraavaa pesimäkautta. Siksi haahkan tilanne voi parantua harppauksin vieraspetoja torjumalla. Jaatinen kertoo harrastaneensa metsästystä lapsesta asti, mutta työ vieraspetojen parissa vaati toisenlaista tietämystä. Koskivirran mukana Jaatinen oppi, miten minkki ja supikoira löydetään

saarten tilkkutäkistä ja miten torjuntaa voidaan tehdä lintujen hyväksi. Nykyään hän jatkaa työtään saaristoluonnossa Luonnon- ja riistanhoitosäätiön toimitusjohtajana. Paikantimen näytöllä pisteet kertovat, että koirat ovat pysähtyneet. Ne ovat löytäneet jotain kiinnostavaa, mutta minkki se ei ole, sillä koirat eivät hauku. Metsästäjät lähtevät kävelemään koiria kohti. Kauempana kallion ruhjeessa hautova kyhmyjoutsen nostaa päätään, kun kuljemme rannan poikki. Saavumme pian paikantimen osoittamaan paikkaan. Koirat ovat kuitenkin jo palanneet rannalle. Vanhan männyn juurelta löytyy lupaavan näköisiä koloja, mutta koirien lopahtanut kiinnostus varmistaa, ettei niiden asukas ole kotona. Turkistarhoilta haitalliseksi vieraslajiksi Ensimmäiset minkit tuotiin Suomeen turkiseläimiksi Pohjois-Amerikasta sata vuotta sitten. Tarhakarkureista ja itärajan taakse istutetuista minkeistä kasvoi luonnonvarainen kanta, joka runsastui ja levisi nopeasti. 1960-luvulla vesilintujen pesimäluotojen tyhjeneminen alkoi aiheuttaa huolta, ja tehokkaaksi pedoksi paljastui minkki. Ennen minkkiä saaristossa ei ollut ketterän näätäeläimen kaltaista petoa, eivätkä linnut siksi osaa varoa sitä. Minkki syö lintujen munia ja poikasia, mutta pystyy saalistamaan aikuisiakin lintuja. Kun ravintoa on tarjolla paljon, se saalistaa myös pahan päivän varalle. Nykyisin vieraslajipedot ovat osasyy monen lintulajin uhanalaistumiseen. ”Turre, båten, kom kom!” huikkaa Jaatinen. Koskivirta potkaisee veneen irti rannasta, ja jatkamme kohti seuraavaa saarta. Turre on innokas veneilijä ja kurkottaa kohti tuulta kuin purjelaivan keulakuva. Rapsuttelen koiran turkkia ja ihmettelen ääneen, miten puhtaan pehmoiselta se tuntuu. ”Jouduin pesemään sen eilen, kun se löysi jostain mätiä koskelonmunia ja pyöriskeli niissä. Piti pitää kotimatkalla auton ikkuna auki, kun haju oli niin hirveä”, Jaatinen pyörittelee päätään. Seuraavassa saaressa koirat pääsevät jälleen matkaan ja jäämme kalliolle rupattelemaan. Tuulensuojassa on lämmin, ja tunnelma on kiireettömän leppoisa. Huulta heitetään suomeksi, ruotsiksi ja kahta kieltä sujuvasti sekoittaen. Koirat tuntuvat taas haistavan jotain, mutta minkkiä ei tältäkään saarelta löydy. Koskivirta näyttää paikanninta, jonka näytölle Gunnar piirtää ympyrää. Koira on kadottanut vainun, ja kehää kiertämällä se yrittää päästä uudelleen jäljille. Minkki on vikkelä otus ja kotonaan vedessä, joten se on saattanut taittaa pitkänkin matkan saaresta toiseen. Lehtipuhaltimella minkkijahtiin

Jaatinen sanoo, ettei vieraspetojen torjunta sovi kaikille metsästäjille, sillä ilman saalista jääminen on tässä työssä jopa toivottu lopputulos. Vaikka moni metsästää näitäkin lajeja, työn pitää olla järjestelmällistä ja tavoitteellista, jotta siitä on hyötyä. Petokanta on monin paikoin niin tiheä, että muutaman eläimen metsästäminen vain parantaa muiden elinolosuhteita. Tyhjentynyt reviiri täyttyy pian. Jaatisen ja Koskivirran sinnikkyys on tuottanut tulosta, ja he ovat voineet kurottaa työnsä yhä isommalle alueelle. Tällä erää he tarkistavat keväisin ja syksyisin viitisenkymmentä saarta. Tavoitteena on pitää yllä nykyinen hyvä tilanne. Huonossa tilanteessa alueella eläisi Jaatisen mukaan jopa viisi lisääntyvää minkkinaarasta. Hyvässä tilanteessa paikallisia minkkejä ei ole, vaan saaliiksi saadut eläimet ovat uusia tulokkaita tai läpikulkumatkalla. ”Osaavalta koiralta ja metsästäjältä tämän kokoinen alue vaatii muutaman työpäivän vuodessa. Ei se siis ole mitään avaruustiedettä, paitsi tietenkin koirien nenät, jotka ovat aika lähellä sitä”, Jaatinen toteaa. Nenien omistajat saavat saaren kierrettyä, joten suuntaamme jälleen vesille. Pian rantaudumme laakean luodon rantaan. Saari on pieni ja miltei kasviton, joten metsästäjät antavat Turren tarkastaa sen itsekseen. “Nyt minulla on lounastauko, joten sovitaan, että et löydä mitään”, Koskivirta sanoo koiralle, kun se hyppää veneestä. Kuinka ollakaan, Turre pysähtyy luodon keskelle. Kun se alkaa inistä, Koskivirta hylkää eväänsä ja päästää Gunnarin arvioimaan havaintoa. Sitten alkaa haukku. Nousemme veneestä ja metsästäjät kokoavat työvälineet. Vesuri, rautainen tanko, lehtipuhallin, haulikko. Koirien haukku jatkuu, joten on yhä selvempää, että täällä todella on minkki. Luodon keskellä on painanne, jossa kasvaa tiheässä sitkasta katajaa. Muita piilopaikkoja ei ole. Koskivirta ottaa haulikon esiin kotelostaan ja laskee sen kalliolle. Hän käy lyhyesti läpi, mitä tuleman pitää, jotta olen varmasti tilanteen tasalla ja ymmärrän, että ase on ladattu. Minun tehtäväni on seistä kalliopenkereellä ja pitää tilannetta silmällä siltä varalta, että minkki loikkaa kolostaan ja säntää veteen. ”Jos näet minkin, huuda tunnussana. Se on minkki”, Koskivirta letkauttaa. Huumori ja rauhallinen ohjeistus tasaavat sykettäni, jonka minkin löytyminen ja koirien jatkuva haukku ovat saaneet tihentymään. Jaatinen käynnistää sähköllä toimivan lehtipuhaltimen ja harppaa katajikkoon. Hurina saa koirat innostumaan entisestään, nyt ryhdytään toimeen! Lehtipuhallin tuli mukaan minkin metsästykseen viime vuosituhannen puolella pitkien kehittelyjen tuloksena. Turkulainen metsästäjä ja luonnonsuojelija Jukka Nummelin huomasi, että lehtipuhaltimen ilmavirta ajaa minkin kolostaan näkösälle. Se tehosti metsästystä valtavasti.

Jaatinen käy lehtipuhaltimella läpi löytämänsä kolot, mutta minkki pysyy piilossaan. Koskivirta ojentaa hänelle rautaisen tangon avuksi. Hän kairaa tangon avulla minkin luolastoon uuden reiän, jotta puhallin ulottuisi minkkiin asti. Taas huti. ”Och sen tar vi läpsystä vaihto”, Koskivirta sanoo. ”Välillä pitää vaihtaa etsijää, kun ei ymmärrä enää.” Koskivirta avaa vielä katajikon juuristoa vesurilla. Katajan alla on kuitenkin paksu kerros sammalta ja turvetta, jonka uumenista minkkiä ei tahdo löytyä. Keinot alkavat olla lopussa. Kasvillisuutta ei kannata repiä liikaa auki, sillä parhaassa tapauksessa seuraavakin minkki asettuu samaan paikkaan, jolloin se on helpompi löytää. Lopulta on selvää, että jatkaminen olisi tuloksetonta, turhaa pelottelua. Minkki voittaa tämän erän. Lehtipuhaltimet hiljenevät nappia painamalla, mutta koirien innostus laantuu hitaasti. ”Koko päivä yritetään ja sitten on tämä yksi tsäänssi. Karvaalta tuntuu”, Jaatinen sanoo. ”Yleensä tulisimme parin viikon päästä takaisin, mutta nyt kevät on liian pitkällä. Me yritämme ottaa minkkiä, hän yrittää säilyttää henkensä. Tämmöistä tämä on välillä.” Jaatinen kertoo, että toukokuusta elokuuhun Luonnon- ja riistanhoitosäätiö ja monet muutkin toimijat antavat vieraspedoille poikasajan rauhan. Neljä vuotta sitten lakimuutos vapautti minkin ja supikoiran metsästyksen ympärivuotiseksi, mutta Jaatinen ei halua ampua emoa, jos poikaset saattavat toisaalla nääntyä nälkään. Sellaisiakin kohtaloita luonnon kiertokulkuun väistämättä mahtuu, mutta Jaatinen haluaa minimoida aiheuttamansa kärsimyksen, kun hänellä on mahdollisuus valita. ”Aiheutan kyllä pelkoa, sitä on todella vaikea välttää. Koulutin koirani ensimmäisenä siihen, ettei se saa koskea eläimiin, mutta se saa haukkua, ja toki eläin silloin pelkää. Olen siellä kuitenkin nopeasti, jotta eläin ehtii kokea mahdollisimman vähän pelkoa.” Minkkiä ja supikoiraa on mahdoton poistaa Suomen luonnosta kokonaan, joten työtä on jatkettava hamaan tulevaisuuteen. Jopa lyhyen tauon pitäminen saa lintukannan romahtamaan, mahdollisesti lähtötilannetta syvemmälle. Tutkijat huomasivat, että reviirityhjiö ja elpynyt linnusto houkuttelevat pedot sankoin joukoin takaisin, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus. Urakan laajuus ei huoleta Jaatista. Hän painottaa, että ihminen on vastuussa tekemistään virheistä ja niistä vahingoista, jotka on luonnolle aiheuttanut. Supikoiran taakka Turre ja Gunnar alkavat olla jo väsyksissä. Ne ovat jolkotelleet kilometritolkulla hankalassa maastossa, ja tassut ovat kovilla. Päivän viimeinen pysähdyspaikka on pitkulainen, melko kookas saari. Koirat kiertävät sitä rutiininomaisesti, ja saari vaikuttaa tyhjältä. Toisessa päässä koirat yllättäen pysähtyvät. Haukku raikuu heti.

Koirat ovat niin kaukana, että hyppäämme veneeseen, ja Jaatinen ohjaa meidät saaren toiselle puolelle. ”Onkalo dit, mot bergskanten”, Koskivirta osoittaa ylös rinteeseen ja kiipeää kohti haukkuvia koiria. Sammaleisesta mättäästä kuusenoksien alta löytyy kolo, liian iso minkille. ”Tässä on olemassa saukkokevennyksen riski”, Jaatinen sanoo. Kun metsästäjät ehtivät onkalon äärelle, vahva supikoiran lemu paljastaa lajin. Sen jälkeen työ käy nopeasti. Mättään alle johtaa useampi kolo, joten Koskivirta pyytää Jaatista tarkkailemaan mahdollisia pakoreittejä. Hän kumartuu onkalolle. ”Täällä on supikoira!” hän huikkaa ja vetää vyöltään vaimentimella varustetun pistoolin. Koiran haukku yltyy. Pamahdus on hiljainen ja tukahtunut. Gunnar nykäisee supikoiran kolosta. Koskivirta antaa sen reuhata innostukseltaan terän, mutta käskee koiran pian irti. Hän ampuu vielä kerran, varmuuden vuoksi. Koirien mielenkiinto koloa kohtaan on kadonnut tykkänään, joten sen asukas oli yksin. Tarkastelemme kuollutta supikoiraa kalliolla. Se on naaras, mikä on lajin torjunnan kannalta hyvä, sillä naaraiden harventaminen laskee suoraan syntyvien poikasten määrää. Tämä eläin ei kuitenkaan ollut tiineenä, arvioi Koskivirta sen vatsaa tunnustellen. Kuolleestakin eläimestä näkee, miten kaunis supikoira on. Tumma maski kiertää suippoa kuonoa, tassut ovat pienet ja sirot. ”Supikoira hieno eläin, mieluummin en joutuisi liittämään siihen kaikkea tätä”, Jaatinen sanoo ja kiteyttää samalla omatkin ajatukseni. Supikoira on kotoisin Itä-Aasiasta. Minkin tavoin ensimmäiset yksilöt Suomessa olivat turkiseläimiä, mutta tarhakarkureilla ei ollut villin populaation synnyssä olennaista merkitystä. Supikoiria istutettiin Neuvostoliiton läntisiin osiin 1930-luvulta alkaen tuhansia, ja kaksi vuosikymmentä myöhemmin vieraslaji löysi tiensä vakiintuneesti Suomeen. Jaatisen mukaan supikoira on minkkiäkin tehokkaampi peto. Pesueet liikkuvat paljon saarten välillä, ja kokonsa puolesta supikoira myös syö enemmän ja kookkaampia saaliita kuin minkki. Emolinnuille supikoira on minkkiä suurempi uhka. Torjuntatyö voi auttaa sorsalintuja myös välillisesti parantamalla lokkien pesimämenestystä. Esimerkiksi merilokista voi kokonaisuutena olla vesilinnuille enemmän hyötyä kuin haittaa, vaikka se verottaakin lintujen poikasia. Lokki puolustaa ärhäkästi pesimäympäristöään, ja pystyy häätämään lintuja saalistavan merikotkan tiehensä. Tunteiden kuohunta laantuu Päivän työ on päättynyt onnistumiseen, eikä enää ole kiire. Jäämme hetkeksi aurinkoon juttelemaan.

Jaatinen kertoo, että avoin keskustelu on tärkeä osa vieraspetojen torjuntaa. Hän on jo huomannut asenteiden muuttumisen. Esimerkkinä hän mainitsee tuntevansa luonnonsuojelijoita, jotka ovat aloittaneet metsästyksen nimenomaan vieraspetojen takia. Luonnon- ja riistanhoitosäätiö aloitti yhteistyön WWF:n kanssa, mikä oli iso askel eteenpäin. Jaatisen mukaan luonnonsuojelujärjestöt olivat pitkään varovaisia ottamaan näkyvästi kantaa. Hän käsittää vaitonaisuuden, sillä vaikka tiede puoltaa vahvasti vieraspetojen torjuntaa, työ kuohuttaa yhä monien tunteita. ”Jo se pelon aiheuttaminen eläimille voi olla riittävän vastenmielistä. Hyväksyn sen täysin, eikä kaikkien tarvitse tehdä tätä tai pitää tästä. Toivoisin kuitenkin, että tätä voitaisiin ymmärtää.” Metsästäjät kokoavat tavaransa ja nostavat supikoiran veneen perälle. Jäljellä on kotimatka. Kun Turre hyppää veneeseen, nenään leyhähtää hieman navettaa muistuttava haju. Jaatinen voihkaisee. Hän tunnistaa hajun lähteen – Turre on käynyt pyörimässä kyhmyjoutsenen kakassa.