Vuoden valokuvaaja aikakausmediassa -sarjan juttu

ISO KYSYMYS Olisinpa niin kuin hän Jos voisit olla elokuvan tai tv-sarjan hahmo, kuka olisit? Korkeushyppääjä Jade Nyström olisi nyrkkisankari elokuvasta Fight Club. Mitä vastaavat kansanedustaja, toimittaja ja kirjailija? KO O N N U T E L I N A JÄ RV I N E N KU VAT A A P O H U H TA ◼ Jade Nyström tahtoisi olla Fight Club -elokuvan Tyler Durden (Brad Pitt). 46 SU O M E N KU VA L E H T I 2 5 –26/20 2 3

◼ Ilmari Nurminen tahtoisi olla Remppa vai muutto -sarjan kiinteistönvälittäjä Anne Ramsay.

JADE NYSTRÖM, 19 Korkeushyppääjä ’M itä on onnellisuus? Onko se rahaa, mainetta ja ulkonäköä, joista yhteiskuntamme tuntuu olevan vakuuttunut? Hankitaan koulutus, työpaikka, asuntolaina, kaksi lasta, kultainennoutaja ja juostaan ylennysten perässä, kunnes eläkeikä koittaa. Ovatko nämä eväät onneen vai onko elämässä jotain muuta? Onko tämä todella tarkoituksemme vai voisiko yhteiskuntamme olla väärässä ja Tyler Durden oikeassa? Elokuva Fight Club vuodelta 1999 antaa uutta perspektiiviä elämän suureen kysymykseen. Sen toinen päähenkilö, Tyler Durden, elää täysin omien filosofioidensa mukaisesti, ja ne ovat kaikin puolin hedonismin, materialismin ja konsumerismin vastaisia. Elokuvassa Tyler asuu hylätyssä talossa eikä omista mitään mutta on täysin tyytyväinen huolettomaan elämäänsä. Hän on onnistunut rikkomaan kaikki yhteiskunnan asettamat kahleet ja paineet, ja on siten täysin vapaa elämään filosofioidensa mukaan. Uskon, että kaikissa meissä asuu pieni Tyler Durden. Versio meistä, johon ulkoiset tekijät eivät voi vaikuttaa. Versio, josta on riisuttu kaikki ulkoiset arvot ja muiden mielipiteet, ja jossa on jäljellä enää se, mihin todella uskomme. Tyler on paras mahdollinen esimerkki ihmisestä, joka on puhtaasti oma itsensä. Sitä minäkin haluan olla, oma yksilöni, omassa lokerossani. En halua uskoa siihen, mihin minun halutaan uskovan enkä halua arvoja, joita yhteiskuntamme naamaani survoo.” J ”Huomaan tavoittelevani samanlaista tasapainoa: kykyä olla tarvittaessa kova mutta kuitenkin empaattinen.” ILMARI NURMINEN, 32 Sdp:n kansanedustaja ’O len tullut politiikkaan nuorena ja olen unelmatyössäni, mutta on hauska kuvitella, että kokeilisin jotain aivan muuta. Jos olisinkin Anne Ramsay, kiinteistönvälittäjä Remppa vai muutto -tv-sarjasta? Jos voisin olla joku tv-sarjan hahmo, olisin hän. Mikä hänessä oikein puhuttelee? Ilo, nauru ja avoimuus. Rakastan sitä, että ihminen osaa nauraa itselleen ja elämän sattumuksille. Kun ajattelen Annea, mieleeni tulevat suuret, sädehtivän siniset silmät ja peittelemätön, hersyvä nauru. Hänestä huokuu kyky ja halu elää sydän auki ja kohdata jokainen ihminen avoimesti. Maailman synkkyyden keskellä se luo valoa, josta välittyy ihmisyys ja elämän merkityksellisyys. Pyrin omaksumaan samanlaista huolettomuutta ja luottamista hyvään. Sitä tarvitaan työssäni vaikeiden aiheiden äärellä, että välttäisi kyynistymisen. Anne on myös rikkonut lasikattoja ja osannut kulkea omaa polkuaan, vaikka se ei varmasti ole aina ollut helppoa. Hän on opiskellut kauppakorkeakoulussa tutkinnon, rakentanut uraa, raivannut tietä ja saanut aikaan tuloksia. Ollut samaan aikaan kova, menestyvä uranainen ja lämmin, muut huomioon ottava ihminen. Huomaan itse tavoittelevani samanlaista tasapainoa: kykyä olla tarvittaessa kova ja päättäväinen, mutta niin, että säilytän inhimillisen empatian ja kosketuksen ihmisiin. Arvostan sitä, että kova tahto valjastetaan menestykseksi, mutta toisaalta on tärkeä muistaa, mistä on tullut. On tärkeä arvostaa pieniä asioita ja kaikkia ihmisiä. Vaikuttaa siltä, että Annelle ovat tärkeitä ihmiset hänen ympärillään. Suhde toisiin näkyy työn jäljessä, siinä, miten hän etsii jollekulle elämän tärkeintä paikkaa, kotia.” J 2 5 –26/20 2 3 SU O M E N KU VA L E H T I 49

◼ Katja Ståhl tahtoisi olla Hill Street Bluesin poliisi Mick Belker (Bruce Weitz).

”Belker oli pienikokoinen poliisi, jolla oli aina pipo päässä ja sikari suussa. Hän oli kova luu. Minä haluaisin olla Belker.” K ATJA STÅHL, 54 Toimittaja, juontaja ’K uka muistaa Hill Street Bluesin? Veikkaan, että jokainen sen ajan kasvatti. Hill Street Bluesia esitettiin Suomen televisiossa vuodesta 1983, alun perin Yleisradion kakkoskanavalla, sittemmin uusintana MTV:llä. Sarja oli fantastinen kuvaus yhdysvaltalaisesta poliisimeiningistä, sillä sen hahmot eivät olleet liian kauniita tai komeita, saati erehtymättömiä. Erityisen vaikutuksen teki pienikokoinen poliisi nimeltä Belker, jolla oli aina pipo päässä ja sikari suussa. Belker toimi peitetehtävissä, joten hänen asunsa oli usein joltisenkin resuinen, etenkin muihin poliiseihin verrattuna. Belker oli kova luu. Minä haluaisin olla Belker. Belker on hurmaava henkilö. Hänen vetävyytensä perustuu täydelliseen piittaamattomuuteen siitä, mitä muut ajattelevat. Hänen vaatekertansa on omituinen ris- teytys satamajätkää ja katukauppiasta, mutta katseesta näkee, että hän on kaukana reppanasta. Tarpeen tullen Belker puolustautuu puremalla vastustajaansa. Ehkä juuri siksi jotkut kutsuvat Belkeriä rakiksi. Belker keskittyy olennaiseen. Hän haluaa saada pahat pojat kiikkiin, eikä muulla ole väliä. Ei sillä, mitä hänestä sanotaan tai sillä, mitä muut luulevat hänen tekevän. Häntä eivät myöskään kiinnosta poliisilaitoksen (moninaiset) ihmissuhdekuviot eikä juoruilu. Belker kunnioittaa vain yhtä tahoa, ja se on hänen äitinsä, Rose. Sekin on hurmaavaa, ehkä hieman kliseistä, mutta silti. On epäselvää, miksi haluan olla juuri Belker, vaikka voisin olla vaikka joku Frendeistä. Ehkä raudanluja ammattitaito ja -ylpeys vetoavat. Belkerin varaukseton luotto omiin kykyihin on myös ihailtavaa. Belker luottaa omaan karismaansa, ja se saa luvan riittää.” J 2 5 –26/20 2 3 SU O M E N KU VA L E H T I 51

RIIKK A PULKKINEN, 42 Kirjailija ’M y So-Called Life, joka esitettiin vuonna 1995, kertoo 15-vuotiaasta perhetytöstä Angela Chasesta. Sarjan avausjaksossa Angela värjää hiuksensa kapinanpunaisiksi. Ylihuolehtiva äiti järkyttyy ja isä on ymmällään. Muodonmuutoksessa kannoilta jää myös paras ystävä Sharon, sillä hurja Rayanne houkuttelee Angelaa seikkailuihin. Keskeinen seikkailu on bändipoika ja koulupudokas Jordan Catalano (Jared Leto). Pelkkä nimi saa sydämeni yhä teini-ihastumis-pamppailemaan! Jordan Catalano kärsii lukihäiriöstä mutta osaa laulaa ja ajelee ympäriinsä punaisella autollaan. Hänen erityistaitonsa on nojailu: tapa, jolla Jordan nojaa taaksepäin, saa Angelan sulamaan. Rayannen siivellä Angela alkaa hengailla Jordanin ja tämän bändin kanssa. Eräänä iltana Jordan kutsuu Angelan kuuntelemaan uutta biisiään bändikämpälle. Rakkauslaulun nimi on – tietenkin – Red, punainen. ”On ilmeistä, mistä biisi kertoo,” Angela saa sanottua. ”Niin,” Jordan vastaa hajamielisesti, ”autostani.” Pinnalta katsoen My So-Called Life, suomalaiselta nimeltään Niin sanottu elämäni, vaikuttaa tavanomaiselta teinisarjalta. Mutta pinnan alla väreilee. On kuin angstiseen 15-vuotiaaseen Angelaan olisi luotu kaksoisvalotus, jonkinlainen lämpimän jälkikatseen tuoma lisätaso. Yhtäältä metataso syntyy Angelan äidin hahmosta. Äiti on kontrolloiva ja vaativa, suoranainen antagonisti Angelalle. Kun Rayanne juo liikaa ja ottaa lääkkeitä, silti juuri Angelan äiti on se, joka soitetaan paikalle. Näin näkökulma nuoruuteen avautuu yhtäkkiä nimenomaan äidin katseen aitiopaikalta. Myös äidillä on ollut Rayannen kaltainen holtiton ystävä: tämän ystävän tarina päättyi huonosti. Toinen piilevä näkökulmahenkilö sarjassa on yllättävä. Angelan nolo naapuri, psykoanalyytikkojen ainoa lapsi Brian, on aina ollut rakastunut Angelaan. Hän varjostaa Angelaa naapurin aidan takaa sekä luokkahuoneessa. Sarja kysyy metatasollaan, kuinka yhdistää kerrontatyylissä pyyteetön rakkaus ja ironia. Vastaus on Brian: Brianin kautta katsoja saa uuden näkökulman Angelan Jordan Catalano -hullaantumiseen. On selvää, ettei Angelan huuman täyttä merkitystä voi lunastaa todellisella rakkaussuhteella. Aina rakkauden ollessa todentumaisillaan jotakin tapahtuu. Brian seuraa tätä kaikkea etäältä. Lopulta koittaa käänne, kun Angela kokee Jordanin pettäneen luottamuksensa. Samaan aikaan Brianista on tullut koulussa Jordanin tutor-oppilas. Jordan alkaa uskoutua Brianille Angelan kanssa koetuista takaiskuista, ja Brian ehdottaa, että Jordan kirjoittaisi Angelalle katumusta ja rakkautta vuodattavan kirjeen. Ongelma on, Jordan sanoo, ettei hänellä ole oikeita sanoja, hän ei ole mikään runoilija. Mutta Brianilla on: hänhän on odottanut kaikki nämä vuodet päästäkseen kertomaan Angelalle tunteistaan täsmällisin sanoin. Varastetun kirjeen tematiikka on yksi kaunokirjallisuuden klassisista motiiveista, ja My So-Called Lifessa motiivilla leikitellään: rakkauskirjeen salattu laatija ottaa varkain rakastajan paikan. Samalla varjojen prinssi muuttaa oikean ”prinssin” pelkäksi kulissiksi. Voi ei! Jordan ei olekaan syvällinen, hän on pelkkä kaunis kuori! Brianin hahmon noustessa keskeiseksi paljastuu, että Angelakin vain näyttää sarjan päähahmolta. Väittäisin, että päähenkilö sarjassa onkin itse varioituva näkökulma nuoruuteen. Se paljastaa pysäytyskohdasta riippuen elämästä sinänsä aina uuden tason. En haluaisi olla teini-ikäinen, mutta haluan elää Angelana, jonka tämän äiti näkee omien kokemuskerrostensa läpi, ja haluan elää Angelana, jonka rakkautta Brian salaa kuratoi. Olen itse Angela ja Angelan äiti, Angela ja Brian. Olen My So-Called Lifen liukuva näkökulma.”J ”Angela värjää hiuksensa kapinanpunaisiksi. Paras ystävä jää, sillä hurja Rayanne houkuttelee Angelaa seikkailuihin.” 52 SU O M E N KU VA L E H T I 2 5 –26/20 2 3

◼ Riikka Pulkkinen tahtoisi olla Niin sanottu elämäni -sarjan perhetyttö Angela Chase (Claire Danes).

◼ Jukka Viikilä tahtoisi olla tosi-tvtähti Niko Saarinen.

PIKKUKUVAT: IFA FILM / UNITED ARCHIVES / MVPHOTOS, NUMI NUMMELIN, ROBERT PHILLIPS / EVERETT / LK, ABC PRODUCTIONS / MVPHOTOS, JUSSI NUKARI / LK ”Jos kaikki ympärillä alkaa sortua, Niko Saarinen kannattelee maailmaa harteillaan, sillä hänelle se on käynyt kevyeksi.” JUKK A VIIKILÄ, 50 Kirjailija ’V alintani on tietysti Niko Saarinen. Olen tehnyt elämässäni kaksi vakaata päätöstä: en koskaan osta pelikonsolia enkä altista itseäni suoratoistosarjoille. Kolmas päätös, oikeastaan vain tarkennus kahteen edelliseen on, että pysyn loitolla kovista huumeista. Suoratoisto on huumeidenkäyttöä. Tarkoituksena ei ole taidenautinto vaan dopamiinituotannon hetkellinen maksimointi. Mikään ei ole sarjoja kiihottavampaa, siksi jälkitila on aina turtumus ja syyllisyys. Tosi-tv:tä seuraan mielelläni, koska se on tunnistettavissa riittävällä tavalla muuksi kuin taiteeksi. Se on laatuvaatimuksista vapaata rentoutta, jonka keskeltä Niko Saarinen vinkkaa silmää. Silti tosi-tv:n tulkinnalliset ulottuvuudet ovat edistyksellisempiä kuin suoratoistosarjojen, joiden estetiikka ja kerrontaratkaisut ovat suoraan 1800-luvun romaanitaiteesta. Niko Saarisen kehityskaari Big Brotherin väkivaltaisesta lasinviskojasta vakaaksi tosi-tv-ammattilaiseksi on draamallisesti eheä, moitteettomasti kirjoittunut. Viidakon tähtösissä hän oli yksi misseistä, viimeisimmässä tuotannossaan Selviytyjät Suomessa hän on juonittelun vähäeleinen mestari, joka on ollut fiktiivinen niin kauan, että tavanomainen kaiherrus oman ja mediapersoonan välillä on lakannut, jäljellä on vain levollisuus. Saisinpa kapasiteettini yhtä lailla käyttöön kuin Niko Saarinen. Yhtä luontevan suhtautumisen rooleihin, joita elämäni edellyttää. Ajattelutyöläisenä puheeni on aina sisäisen käsikirjoitustiimini tulostus ja levollisuus voimainponnistus. Niko Saariselle puhe ja ajattelu ovat yksi ja sama tapahtuma. Kamerat ovat kaikkialla, eivätkä missään. Niko Saarinen on varma valinta mihin tahansa tositv-tuotantoon. Jos kaikki ympärillä alkaa sortua, Niko kannattelee koko maailmaa harteillaan, sillä hänelle se on käynyt kevyeksi. Niko Saarinen on uhrannut itsensä Niko Saariselle, jotta voisin keventyen elää vaikeuteni hänen kauttaan.”SK Iso kysymys -juttusarjassa on pohdittu elämän tarkoitusta, rakkautta ja kuolemaa. On kysytty, mikä on syntiä ja mitä pitää pyytää anteeksi. Mitä kadehdit? Kenen viereen istuisit illalliselle? Jutut löytyvät osoitteesta Suomenkuvalehti.fi. 2 5 –26/20 2 3 SU O M E N KU VA L E H T I 55