Shortlista: Vuoden aikakausmediatoimittaja Sammeli Heikkinen, Image / A-lehtien ajankohtaismediat Taisteluni, Image 7/2022

Ots: Taisteluni Puolustusvoimat teki minusta pasifistin. Lähden silti, jos riviin käsketään. Tuskin käsketään, sillä armeija haluaa nuoria ihmisiä. Teksti: Sammeli Heikkinen Puomin takana odotti panssaroitu miehistönkuljetusajoneuvo. Sen tähystysaukosta näkyi puolet nuoresta miehestä. Komposiittikypärä päässä, rynnäkkökivääri kädessä. Tuollaisia nuoria miehiä, melkein poikia vielä, on palanut viime kuukausina tuollaisiin kuljetusajoneuvoihin Ukrainassa. Sotapoliisi päästi ajoneuvon Santahaminan varuskunta-alueelle. Sota oli yli tuhannen kilometrin päässä, täällä siitä muistutti Puolustusvoimien Uudenmaan aluetoimiston seinään oven viereen kiinnitetty keltainen kyltti, jossa oli suuri B-kirjain ja selitys: turvallisuustaso Bravo. Se tarkoittaa, että Puolustusvoimien sisäistä turvallisuustasoa on nostettu. Sodan takia olin kuitenkin saapunut tänne. Halusin tietää, missä minun pitäisi seisoa tai maata, jos sota sattuisi tulemaan tänne saakka. Jos tällainen 43-vuotias hiukan ylipainoinen reserviläinen haluaa tietää, mitä suunnitelmia Puolustusvoimilla on hänen varalleen sotatilanteessa, aluetoimisto on ainoa paikka, josta tietoa voi saada. Lukitsin pyöräni varuskunnan aitaan. Toimiston ovi ei ollut lukossa. Sisällä vuoroa piti odottaa huoneessa, josta vei kolme ovea eri asiakaspalvelijoiden luo. Suomen itsenäisyyden aikana armeija on ollut olemassa itänaapuria vastaan taistelemista varten. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa, armeija alkoi kiinnostaa eri tavalla. Mediatietojen mukaan hyvinkin moni reserviläinen on tehnyt saman kuin minä: käynyt kysymässä, millaisiin joukkoihin hänet on sijoitettu Suomen sodanajan armeijassa. Puolustusvoimien sodanajan vahvuus on 280 000 ihmistä. Juuri nyt tätä armeijaa ei ole olemassa. Puolustusvoimien tietojärjestelmässä kyllä on listattu yksiköt ja niihin kuuluvat sotilaat, sekin, millaiseen käyttöön nämä yksiköt on tarkoitettu. Mutta sotilaat ovat kuka missäkin: ajamassa taksia, kirjoittamassa sähköpostia, katkaisemassa vastasyntyneen napanuoraa – tai synnyttämässä – juopottelemassa, siivoamassa, pitkästymässä taloyhtiön kokouksessa. Kun armeija nojaa kansalaisten haluun taistella, siihen liittyy aina pieni epävarmuus: entä jos ne eivät taistelekaan? Maanpuolustus ei ole vapaaehtoista, vaan laki velvoittaa siihen. Jos asevelvollinen ei astu hänelle määrättyyn palvelukseen, seuraa rangaistus. Samoin käy, jos reserviläinen ei tule riveihin, kun reservejä pannaan liikekannalle. Ilman aitoa halua ei reserviläisistä kuitenkaan synny tehokasta armeijaa. Heikon moraalin ongelmat näkyivät Ukrainassa, kun venäläisjoukkojen eteneminen ei onnistunut. Ukrainalaisten etu taas on ollut halu puolustaa maata, tarvittaessa asettua hengenvaaraan ja tappaa. Suomessa se laitos, joka tekee ihan tavallisista tyypeistä sodan ajan joukkueita, pataljoonia ja prikaateja, on Puolustusvoimat. Näihin tavallisiin tyyppeihin vaikuttavat tietenkin myös muut elämänkokemukset ja edeltävien polvien kokemukset.

Itse olen viimeistä sukupolvea, jolla on ollut suora kosketus sodan käyneisiin ja siitä kärsineisiin suomalaisiin. Kenties sillä kosketuksella on merkityksensä. Sillä sodan ajan puolustus nojaa yksittäisiin ihmisiin, joista jokaisella on omat syynsä toimintaansa ja oma tarinansa. Tämä on yksi tarina. Niin tosi, kuin tarina voi olla. ** Seinäkellon viisari mateli. En muista millainen kello oli, enkä oikein seinääkään. Olimme kai kaverini Ollin luona, kotonani en ainakaan ollut. Ahdistus oli möykky sisuksissa, muiston siitä saa vatsanpohjaan vieläkin. Odotimme, että kello tulee niin paljon, että armeijaan voi lähteä. Hirveän paljon on muistista hävinnyt: millainen oli sää, moneltako kasarmille lopulta mentiin, selvisikö vasta siellä, mihin joukkoon varusmiesajaksi joutuisi, mitä ensimmäisenä päivänä lopulta tehtiin. Sen muistan, että jossain vaiheessa, odottelun jälkeen, lähdimme hakemaan varusteita. Niitä jaettiin kasarmialueen alle kaivetussa luolastossa. Jokainen sai valtavan kangassäkin, johon kaikki kama mätettiin. Ja säkkiä lähdettiin repimään ylös mäkeä kohti kasarmia. Olin lyhyt ja aika vähävoimainen. Muodoton säkki oli melkein mahdoton kannettava ja painoi kai kymmeniä kiloja. Ahdistuksen kaveriksi tuli fyysinen tuska. En halunnut armeijaan, varusmieheksi, palvelemaan maatani aseellisesti. Jos olisin voinut valita, en olisi mennyt. Lapsuudessa ja vielä lukiossakin vakaumukseni oli muotoutunut epämääräiseksi liberaaliksi möykyksi. Osa sitä möykkyä oli ajatus siitä, ettei tappaa saa. Olin lyhyt, en erityisen urheilullinen ja melkein nörtti. Neitsytkin. Viinaa sentään olin oppinut juomaan, tupakointiin oppisin armeijassa. Olisin voinut valita. Asevelvollinen voi mennä myös siviilipalvelukseen. Mutta sivari kestää kaksi kertaa niin pitkään kuin lyhin asepalvelus. Vakaumus elämän pyhyydestä ei kestänyt vertailussa. Saati että olisin mennyt aseistakieltäytyjänä vankilaan. Sitä paitsi, vaikka jokainen tietää, että armeija käydään vain siksi, että sodan tullessa on toivottavasti valmis taistelemaan, siis tappamaan toisia ihmisiä, tappaminen oli kaukana, sota vielä kauempana. Vuoden 1999 alussa Suomella ei ollut vihollisia. Venäjä vaikutti säyseältä ja heikolta. Ensimmäisen armeijaviikon aikana kaduin monesti valintaani (ja myöhemminkin, monesti). Muistan, miten pidin joku ilta kädessäni puhelinta – Nokia 5110, ensimmäinen puhelimeni – ja selailin puhelinluettelosta niiden ihmisten nimiä, jotka eivät olleet armeijassa. Saman ikäisiä sällejä, 19-vuotiaita, piti herroitella, koska näillä oli kauluksessa alikersantin kaksi kulmarautaa. Päivät alkoivat järjettömän aikaisin tylyllä karjaisulla. Kaikki oli aikataulutettu, joka paikkaan piti mennä marssien osastona. Pukeutumisestakin päätti joku toinen, monesti typerästi. Parinkymmenen asteen pakkaseen mentiin ohuessa sarkaunivormussa, eikä karvalakin läppiä saanut kääntää korville. Toivottavasti armeijan arki on nykyään toista. Systeemin tarkoitus toki on sama.

Rauhan aikana Puolustusvoimat on tuotantolaitos. Toisesta päästä työnnetään sisään iso osa miesikäluokasta ja vajaa tuhat naista, toisesta päästä tulee puolen vuoden – vuoden kuluttua valmiita varusmiehiä, jotka pääsevät reserviin. Vuosittain Puolustusvoimat tuottaa noin 20 000 uutta sotilasta. Nämä nuoret lisätään sodanajan joukkoihin. Sodan ajan armeija on ollut liikekannalla, koottuna, viimeksi jatkosodassa. Sen jälkeen käydyn Lapin sodan aikana armeijaa jo kotiutettiin kovaa tahtia, Neuvostoliiton vaatimuksesta. Päävastuun taistelemisesta ja sen seurauksista kantoivat nuoret miehet. Talvi- ja jatkosodassa kuoli noin 95 000 suomalaista sotilasta. Sotasampo-palveluun kerättyjen tietojen mukaan heistä yli 58 000 oli 20–29vuotiaita. 30–39-vuotiaita kaatui noin 27 500. Omanikäisiäni, 40–49-vuotiaita kuoli 4 500. Alle 20-vuotiaikin kaatui 3 500. Jatkosodassa kuolleista nuorten osuus oli vielä suurempi kuin talvisodassa. Tappiotilastoissa piikkinä erottuvat 21–23-vuotiaat. Nykyään joukkojentuotantolaitos tuottaa yhden nykyisenkokoisen sodan ajan armeijan noin 15 vuodessa. Periaatteessa sodan ajan armeija voitaisiin perustaa niistä reserviläisistä, jotka ovat käyneet armeijan korkeintaan 15 vuotta sitten. Käytännössä kuvio ei ole näin yksioikoinen, eli joukoissa on vanhempiakin reserviläisiä ja osa nuoremmista ei enää ole sodan ajan joukoissa. Mutta kyllä armeija on aina tykännyt nuoresta lihasta. ** Äidinisäni täytti vuoden 1941 huhtikuussa 18 vuotta. Kun Suomen joukot lähtivät saman vuoden heinäkuussa tunkeutumaan Neuvostoliittoon, pappa meni sotaan kolmannen divisioonan pioneerijoukoissa mukana. Sattumalta hän ylitti rajan hyvin läheltä isänäitini kotitaloa Kuhmon itäreunalla. Tai ei taloa silloin ollut, sen olivat puolisentoista vuotta aiemmin polttaneet suomalaiset sotilaat, kun alue oli talvisodan alkuaikoina jätetty puolustamatta. Puna-armeijalle ei jätetty lämmittelypaikkoja. Pappa ei paljon sodasta puhunut. Joskus jouluna, kun sukua oli koolla mummolassa ja aikuiset joivat myös alkoholia, pappa saattoi kertoa sotajuttuja. Ne kiinnostivat minua valtavasti, sota ylipäänsä kiinnosti. Enää en juurikaan papan juttuja muista, lukuun ottamatta irrallista pätkää, jossa pappa – oletettavasti osana jotain suurempaa yksikköä – oli menossa saksalaisten mukana jonnekin ja joku saksalaisista – saku, niin kuin pappa sanoi – haavoittui. Pappa muistaakseni puhui siitä, että saksalainen ”alkoi volista”. Sanavalinta nauratti minua, mutta pappa ei tainnut nauraa. Voliseminen tarkoittaa Muhoksen seudulla valittamista, voihkimista, itkemistä. Varmaan myös jatkuvaa tuskasta huutamista. Aivan viimeisinä vuosinaan pappa alkoi puhua enemmän sodasta. Hänen elämästään sota oli lopulta lyhyt pätkä. Pappa kasvatti mummon kanssa viisi lasta, rakensi talon Muhokselle, oli rakentamassa vesivoimaloita ja pystyttämässä voimalinjoja. Kun mummo menetti toimintakykyään tapaturman ja sairauden vuoksi, pappa opetteli tekemään ruokaa ja leipomaan. Kun toinen isoisäni kuoli jo hyvän aikaa ennen syntymääni, opin pitämään ihan normaalina sitä, että papat tekevät lihakeittoa ja rieskaa, siivoavatkin. Pappa metsästelikin kai jossain vaiheessa, mutta kalastamisesta hän tykkäsi oikeasti. Tupakkaa hän poltti kovasti, yleensä mummolan lisärakennuksessa, huoneessa autotallin vieressä. Lapsena istuin mielelläni papan kanssa siellä. Pappa opetti minut käärimään hänelle sätkiä sätkäkoneella.

Minulle pappa puhui sodasta vasta, kun istuin samassa huoneessa polttamassa itsekin. Se oli oman armeijaaikani jälkeen, sillä olin oppinut tupakoimaan intissä. Kovin paljon myöhemmin se ei ole voinut olla, sillä pappa kuoli muutama vuosi armeijasta pääsemisestäni. Pappa muisteli sodan alkuviikkoja. Rajan ylittämisen jälkeen papan porukka oli tullut Vuokkiniemen kylään, linnuntietä kolmisenkymmentä kilometriä Suomen rajalta. Kylässä oli taisteltu hiljattain, kuolleet neuvostosotilaat olivat keräämättä, ruumiit pitkin raittia. En tiedä, miksi pappa muisteli juuri sitä. Noihin aikoihin hän kyllä oli käynyt rajan takana katsomassa entisiä taistelupaikkoja. Ehkä siksi. Vaikka sota oli vain hetki papan koko elämästä, se oli sellainen hetki, jota vielä elämän illassa tuli tarvetta muistella. Isänäitini, se mummo, jonka kotitalon läheltä pappa sotaan lähti, eli vielä pidemmän elämän kuin pappa. Mummo tuskin näki sodassa yhtä paljon kuin pappa, vaikka varmaan kaikenlaista hänkin. Mummo oli sotilaskotisisarena lähellä rintamaa useammassa paikassa. Mummo asui elämänsä viimeiset vuodet vanhempieni luona. Lopussa muisti alkoi mennä ja menneisyys sekoittui nykyisyyteen. Mummo alkoi pelätä pommikoneita, yli 70 vuotta sodan jälkeen. Isovanhempien ja muiden sen ikäluokan puheista ja touhuista jäi käsitys, että sotaa on vältettävä, melkein millä keinoilla tahansa. Kun nykyään puhutaan suomettumisesta, veteraanit mainitaan ehkä jonkinlaisena uhrina. Mutta kuten Tommi Uschnov muistuttaa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi, veteraanit eivät olleet ensisijaisesti sotaveteraaneja sodan jälkeen. He olivat miehiä ja naisia parhaassa iässään. He rakensivat Suomen sodanjälkeisen järjestyksen. Senkin osan siitä, jota suomettumiseksi alettiin kutsua. Paljon sai antaa periksi, kunhan ei sotaa tullut. Miten paljon Mauno Koiviston varovaisuudesta Neuvostoliiton hajotessa oli lopulta perua jatkosodan loppuvuosilta, muistumaa pikakiväärin potkaisusta olkaan, kun ampuu kohti ihmistä? ** Pappa oli vuotta nuorempi joutuessaan sotaan kuin minä olin mennessäni armeijaan. Olin kai keskinkertainen varusmies. Tein sen mitä käskettiin, harvoin enemmän. Ampumisessa olin luonnonlahjakkuus. Kun ensi kerran lähdimme ampumaradalle kasarmilta, oli helvetin kylmä. Pakkasta ainakin 25 astetta, eikä aamu vielä valjennut. Pimeässä meidät komennettiin suuriin maastokuorma-autoihin. Lava tuli aivan täyteen alokkaita, piti kyyhöttää jotenkin kyykyssä. Lavan päällä oli kehikko, jonka yllä pressu. Kun kaikki olivat sisällä, peite laitettiin kiinni ja vähäkin valo hävisi. Rynnäkkökivääriä olimme kokeilleet, meitä makasi useampi jossain kasarmin käytävällä. Alikersantti asetti etutähtäimen päälle kymmenpennisen. Sitten piti puristaa liipasinta tasaisesti. Kun sen teki hyvin, pieni kolikko pysyi tähtäimen päällä, kun liipasin lasautti iskurin tyhjään patruunapesään. Suomen armeijan perusase on edelleen sama RK-62, rynnäkkökivääri vuosimallia 1962. Aseen oikeassa kyljessä on kaarevaksi muotoiltu ehkä kolmisenttinen tappi, joka liikkuu urassa. Kun sen vetäisee reippaasti taakse, aseen saa ladattua. Monissa muissakin aseissa lataaminen tapahtuu samalla liikkeellä, mistä sanonta liikkuvat taa.

Ampumaradalla aamu hämärsi. Makuupatja piti levittää omalle paikalle. Joku kapiaisista kävi läpi ampumisen vaiheet. Jokaiselle jaettiin kolme patruunaa. Ne piti lipastaa, työntää banaanin muotoiseen lippaaseen peräkkäin. Näillä piti ampua kohdistuslaukaukset. Kolmen laukauksen muodostamasta reikänipusta voi sitten taulusta katsoa, mihin suuntaan tähtäintä pitää säätää, jotta voi osua taulun keskelle. Pelkäsin kai melko paljon. En ollut koskaan ampunut kiväärillä, lukuun ottamatta viittä laukausta, jotka ammuin joskus yläasteella kaverin luona pienoiskiväärillä, joka on aseena paljon rynnäkkökivääriä hintelämpi. Ammuttiin makuulta, joten matkaa tauluihin oli 150 metriä. Hämärässä taulu näytti mitättömän pieneltä. Jotenkin tähtäyspaikka löytyi taulun puolivälistä. Puristin liipasinta, kunnes ase laukesi. Aseen tukki ja perä välittivät patruunan ruutilatauksen räjähtämisen töytäisyn olkapäähän, yllättävän vaimeana. Laukauksen ääni ei suoraan piipun takana kuulunut kuulosuojainten läpi, mutta kaasumännän takaisin potkaiseman luistin ja aseen uudelleenlatautumisen ääni kuului. Rynnäkkökivääristä tajusi heti, että näin se oli tarkoitettu käytettäväksi. Ampumaan pieniä metallikappaleita 700 metrin sekuntivauhtia kymmenien ja satojen metrien päähän, tappavina. RK-62, kuten moni muukin ase, on melko suora kopio maailman kuuluisimmasta aseesta AK-47:stä eli Kalashnikovista. Lempinimi tulee pääsuunnittelija Mihail Kalashnikovilta. Ampuminen tuntui heti hyvältä. Vielä paremmalta, kun kävelimme kohdistuslaukausten jälkeen taululle ja näin juuri 150 metrin päästä ampumieni kolme luodin reiät taulussa pienessä sievässä nipussa. Ampuminen on harvoja asioita, joita olen armeijasta ikävöinyt. Oman rynnäkkökiväärin sarjanumero piti opetella ulkoa ja muistin sen vuosia armeijan jälkeen. En enää. Niitä kolmea laukausta ja pientä reikäkasaa mietin monta kertaa jälkikäteen. Käytännössä ampumataidottomalle ihmiselle voidaan antaa ase, tunti pari koulutusta ja muutama patruuna. Sen jälkeen voi olla 150 metristä tappavan tarkka. Kerta kiellon päälle: olin oikeasti jonkinlainen luonnonlahjakkuus ampujana. Kirjoitan tämän edelleen ylpeydellä, vaikka ampumataidosta ei ole ollut minulle elämässä mitään muuta hyötyä, kuin varusmiesaikana ansaittu yksi ylimääräinen lomapäivä. Senkin lomapäivän lopulta saivat melkein kaikki kehnommatkin ampujat, niin monesti siihen oikeuttava ampumakoe tehtiin uusiksi. Ase alkoi edustaa minulle valtaa. Äärimmäisen vallankäytön mahdollisuutta ja vieläpä niin, että voi itse pysyä hyvin suojassa vastavoimalta. Tähän ajatusrakennelmaan varmaankin nojaa ylpeyteni siitä, että olen hyvä ampuja. Ylpeys ei ole niinkään ylpeyttä siitä, että voin tehdä reikiä pahviin, vaan ylpeyttä siitä, että voin tarvittaessa tehdä reikiä ihmiseen. Voisin olla hyvä sotilas. Tappaja. ** Muistossani kuulen äänen, jonka luoti päästää osuessaan männyn kylkeen. Se ei voi pitää paikkaansa, sillä kuulosuojaimet olivat korvillani ja kymmenet aseet paukahtelivat ympärillä.

Silti: tsip–tsap–poks. Luoti osui kolmi-nelikymmensenttiseen männynrunkoon ja tuli ulos takaa, vaaleita säpäleitä mukanaan, osui muutaman metrin päässä toiseen samanlaiseen runkoon ja tuli ulos samalla tavalla ja pysähtyi kolmanteen runkoon. Se oli inttiajan viimeisiä viikkoja. Niin sanottua loppusotaa, viimeistä sotaharjoitusta. Ammuimme mäntykankaalle kaivetuista poteroista etumaastosta ylös ponnahtavia, etäisesti ihmishahmoisia tauluja, janttereita. Omat ammukseni olivat loppuneet. Olin asettanut rynnäkkökiväärin poteron penkalle vasemmalle kyljelleen, piippu eteenpäin. Oikealla puolellani olevalla varusmiehellä patruunoita oli, mutta ilmeisesti ei maaleja. Hän ampui puita. Tsip-tsap-poks. Tapauksesta kertoessani väitän, että matkani pasifistiksi alkoi siinä paikassa. Se lienee jälkiviisautta, tarinaa, muttei aivan valhetta kumminkaan. Teki valtavan vaikutuksen ymmärtää, millainen on rynnäkkökiväärin luodin läpäisykyky. Puun takanakaan ei ole turvassa. Loppusodassa piti nimen mukaan sotia, siis harjoitella taistelemista. Ehdimme kulkea muutaman päivän rapisevan kuivia kainuulaisia kankaita, pölyäviä hiekkateitä ja läpi suonkin. Välillä nukuttiin – yleensä liian vähän – sissiteltassa. Kipinässä ei tarvinnut valvoa, kun ilman kaminaakin tarkeni. Yhden päivän pitkällä, kuumalla marssilla vesi loppui. Sen kokemuksen jälkeen en ole ihmetellyt, miksi loputtomissa kuvauksissa taisteluista eri vaiheessa ihmisen historiaa veden riittävyys on esillä niin monesti. Meille oli jaettu vedenpuhdistustabletteja. Niillä suovedestä sai juotavaa. Niissä oloissa se maistui hyvältä. Nousimme suolta metsän puolelle, puiden välistä näkyi hiekkatie. Piti olla hiljaa, mennä suojaan. Vasemmalta ryömi esiin panssaroitu kuljetusajoneuvo, Pasi. Vihdoinkin taistelu! Iskisimme tietä myöten tulevien sinisten sivustaan. Tai keltaisten, saattaa olla, että sinisiä olimme me. Puhetta, ei laukauksia. Maastopukuiset hahmot alkoivat nousta kankaalta. Kävelimme tielle, vihollisten luo. Tykistö on sytyttänyt rutikuivalla ampuma-alueella niin pahan maastopalon, että loppusota on keskeytetty. Kävelimme majoitusalueelle, saimme vettä ja ruokaa. Illalla bussi vei meidät varuskuntaan. Loppusota loppui puoliväliin, jäljellä olevat päivät vetelehdittiin ympäri kasarmia, tehtiin tyhmiä jekkuja kuin muutamaa vuotta nuoremmat pojat. Loppusodan katkeaminen lempeäksi lorvailuksi kasarmilla oli ihanaa. Silti se jäi harmittamaan lopulta. Miten olisin pärjännyt taistelussa? Siis ”taistelussa”. Olisinko ollut hyvä sotilas muutenkin kuin ampujana? ** Santahaminassa pääsen viimein aluetoimiston tiskille, ja ystävällinen asiakaspalvelija löytää tietoni nopeasti. Minulla ei ole sijoitusta sodanajan joukoissa, kuulun yleiseen reserviin. Se ei yllätä. Puolustusvoimille on tarjolla niin paljon reserviläisiä, ettei sodan ajan joukkoihin tarvita 43-vuotiasta tykkimiestä. ”Yleensä se sijoitus putoaa kolmenkympin jälkeen”, nuori mies toteaa.

Virallista ikärajaa sodan ajan joukkoihin otettaville reserviläisille ei ole, mutta asiakaspalvelijan näkemys on varmaan aika lailla kohdallaan. Rauhan aikana Suomen puolustusvoimissa työskentelee noin 12 500 ihmistä. Näistä siviilejä on noin 4 300. Ammattisotilaita on reilut kahdeksantuhatta. Heistä upseereja on vajaat viisi tuhatta ja aliupseereja kolmisen tuhatta. Lisäksi sopimussotilaita on hieman alle neljäsataa. Noin 95 prosenttia sodan ajan joukoista olisi reserviläisiä. Maavoimat on aselajeista selvästi suurin ja siksi kaikkein eniten reserviläisten varassa. Siellä ammattisotilaita on alle neljä tuhatta (TSEK), mutta sodan ajan maavoimien koko on 180 000 sotilasta. Ilmavoimien vahvuus on 27 000 ja merivoimien 23 000. Loput 50 000 sotilasta ovat pääesikunnassa, ja sen alaisissa laitoksissa, sekä Rajavartiolaitoksen joukoissa. Onneksi reserviläisiä Suomessa riittää: heitä on noin 870 000. Siis asevelvollisuuden suorittaneita kansalaisia, valtaosin miehiä, jotka ovat täysi-ikäisiä, mutta korkeintaan 50-vuotiaita (miehistö) tai 60vuotiaita (päällystö). Sodanajan armeija on olemassa Puolustusvoimien tietojärjestelmissä, mutta ulkopuolisille sitä ei kerrota. Reserviläisiä riittäisi kolmeen sodanajan armeijaan. Suurimmalla osalla reserviläisistä ei ole sodanajan sijoitusta. Oman aselajini, maavoimien, sotilaat jaetaan kahden kerroksen väkeen. Noin 40 000 sotilasta kuuluisi niin sanottuihin operatiivisiin joukkoihin. Loput 140 000 ovat alueellisia ja paikallisia joukkoja. Alueellisia joukkoja on noin 90 000, paikallisjoukkoja noin 50 000. Vuonna 2025 jako yksinkertaistuu niin, että maavoimat jaetaan vain operatiivisiin ja paikallisiin joukkoihin. Nykyiset alueelliset joukot jaetaan näihin, mutta miten, sitä ei vielä kerrota. Joka tapauksessa operatiiviset joukot ovat sodan ajan armeijan nopeimmat ja voimakkaimmat. Niihin kuuluvien yksiköiden käytössä ovat panssarivaunut, panssaroidut kuljetusajoneuvot ja telatykit. Kaikki se kalusto, joilla uutiset armeijasta kuvitetaan. Alueellisten ja paikallisten joukkojen käytössä taas on enemmän kuorma-autoja joukkojen liikuttamiseen ja perinteistä, hinattavaa tykistöä tulituen antamiseen. Alueelliset joukot puolustavat niille jyvitettyä palaa valtakunnasta. Ne hidastavat maahan tunkeutuvaa vihollista ja aiheuttavat vihollisjoukoille tappioita. Operatiivisia joukkoja taas käytetään koko maan alueella antamaan isku, jolla ratkaisutaistelu saadaan kääntymään voitoksi. Nämä vahvimmat joukot ovat myös nuorimmat. Prikaatikenraali Jukka Sonninen on hahmotellut reserviläisen ”urapolun". Siinä reserviläinen on operatiivisissa joukoissa, vaikkapa jääkäriprikaatissa, vajaa kymmenen vuotta. Sen jälkeen hänet sijoitetaan toiseen tehtävään, aluejoukkoihin tai paikallisiin joukkoihin. Näin vaikkapa operatiivisiin joukkoihin kuluvasta jääkäristä voisi tulla vaikkapa paikallispataljoonaan sijoitettu sotilas. Käytännössä tässä vaiheessa kuitenkin ehkä suurikin osa reserviläisistä jää vaille uutta sijoitusta ja siirtyy yleiseen reserviin. Moni siis poistuu sodan ajan joukkojen kokoonpanosta kolmikymppisenä. Putoaa, kuten aluetoimiston asiakaspalvelija kuvasi. Varsinkin alueellisiin joukkoihin voisi kelvata tällainen varttuneempikin mies. Asiakaspalvelija suositteli tutustumaan maakuntakomppanioihin.

Maakuntakomppanioihin yritetään saada reserviläisiä mukaan rauhan aikana, vapaaehtoispohjalta. Nämä komppaniat harjoittelevat muutamia kertoja vuodessa. Minäkin voisin olla vielä haluttu, juuri siksi, ettei minua ole valmiiksi sijoitettu sodanajan joukkoihin. Minut voisi siis poimia yleisestä reservistä maakuntakomppanian rosteriin, eikä systeemiä tarvitsisi sen kummemmin hämmentää. Puolustusvoimien nykyisessä mallissa maakuntakomppania olisi liikekannallepanossa osa paikallispataljoonaa. Se taas vastaisi kriisissä oman alueensa puolustuksesta ja yhteistyöstä muiden viranomaisten kanssa. ** Sodassa on jotain kiihdyttävää: se lupaa äärimmäistä kokemusta, puhdasta ymmärrystä siitä, mikä on tärkeää. Näistähän intoilivat jo futuristit ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suhteeni sotaan, armeijaan ja maanpuolustukseen on jakomielinen. Olettaisin, että niin monella muullakin. Kuten mainitsin, lapsena olin valtavan kiinnostunut sodasta. Olen edelleen: sotahistoriasta, sotauutisista, sodan välineistä, kuten konetuliaseista, raskaista raketinheittimistä, risteilyohjuksista, ydinohjussiiloista. Samalla kavahdan kaikkea sitä kammottavaa, mitä sota tuo mukanaan: karrelle palaneita nuorukaisia, raiskattuja teinityttöjä ja raunioihin hautautuneita lapsia. Futuristitkin menettivät ilmeisesti sotaintonsa melko nopeasti, kun sodan todelliset kasvot paljastuivat. Siltikin olen edelleen sotilas, reserviläinen. En lähtenyt reservistä edes silloin, kun tulivat ne kertausharjoitukset vuonna 2010, joita en saanut enää työsyyllä väistettyä. Silloin olisi riittänyt viisi päivää Lapinjärvellä ja reserviläisestä olisi tullut siviilipalvelusmies. Siinä vaiheessa muotoilin pasifismini itselleni – ja varmaankin joskus vähän myöhemmin jollekin kaverille baarin pöydässä – jotenkin näin: Armeijat ja aseet ovat lähtökohtaisesti kehnoja juttuja, niillä tehdään pahaa. Mutta nykyinen maailma näyttää siltä, että ilman voisi käydä kylmästi. Jos siis johtopäätös on, että jonkun on ehkä otettava ase käteensä, pantava henkensä alttiiksi ja ehkä otettava toisen ihmisen henki, miksen minä olisi se joku? En silti varmasti hakeudu mukaan maakuntakomppaniaan. Puuhailen ikäisteni miesten kanssa aivan riittävästi höntsäfutiksessa ja kaljanjuonnissa. Lähden, jos käsketään, mutten tyrkytä itseäni. Julistus on tietenkin ontto, sillä olen sen ikäinen, että tuskin käsketään. Minun ja kaltaisteni velvollisuus ehkä onkin viedä eteenpäin sodan kokeneiden sukupolvien ajatusta niille, jotka eivät heitä kohtaa, ja samalla suojeltava nuorempiamme. Sotaa on vältettävä viimeiseen saakka. ** Lähteet: Puolustusvoimien Kevytasekäsikirja, Jukka Sonnisen esitys Suomalainen asevelvollisuus MTS:n seminaarissa 2018, Kalle Liesisen artikkeli Puolustusvoimien joukkotuotanto historiasta tulevaisuuteen, Olli Envallin gradu Joukkotuotanto sodan ajan joukkojen koulutusmenetelmänä, sähköpostitse saadut vastaukset Puolustusvoimilta, sotasampo.fi.