lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 38. VUOSIKERTA • 1/2022

lutukka 38. vuosikerta • 1/2022 ISSN 2670-2843 (pdf, 2020– ISSN 0782–050X (painettu, 1985–2019) Julkaisija Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, Kasvitieteen yksikkö Toimitus Mikko Piirainen (päätoimittaja, puh. 02941 24438), Pertti Uotila, Leena Helynranta Toimituksen osoite PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi Taitto Leena Helynranta Lutukka on ilmestynyt painettuna 35 vuotta. Lehti muuttui vuodesta 2020 lähtien sähköiseksi ja on ilmainen. Voit tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisestä. Ohje verkkosivulla www.luomus.fi/lutukka Lutukka is a floristic periodical published by the Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains short articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Editors Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila Address Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, P.O. Box 7, FI–00014 University of Helsinki © 2022 LUOMUS ja valokuvaajat Kansi Aavekämmekkä (lehtivihreätön lehtoneidonvaippa, Epipactis helleborine) kukkii vain suotuisissa oloissa. Lappeenranta, Mäntylänmäki. 24.7.2008 © Juha Jantunen lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 38. VUOSIKERTA • 1/2022 3 14 20 30 38 47 56 76 84 KIMMO SAARINEN Aavekämmeköitä kalkitsemassa The Ghost Orchid’s response to lime treatments in a nature conservation area KIMMO SAARINEN Neidonvaipat Vaivaistalovuorella Epipactis atrorubens increasing on a stony hill in Lappeenranta, SE Finland TERHI RYTTÄRI, AAPO AHOLA, JESSICA NIELSEN & HENRY VÄRE Mutayrttikasveja ja muita rantojen pieniä kärsijöitä etsitään! Observations wanted: Limosella aquatica -type vegetation TAPANI LAHTI & RAINO LAMPINEN Kasviatlas kaipaa tekijöitä Atlas of the vascular flora of Finland: a review TAPANI LAHTI & RAINO LAMPINEN Kasviatlaksen kolmas ulottuvuus The third dimension of the Atlas data TAPANI LAHTI & RAINO LAMPINEN Muutosta Kasviatlaksen kartoilla Mapping changes in the Atlas data JOUNI ISSAKAINEN, JANNE TOLONEN & SAMULI LEHTONEN Kiehkuravesirutto, Suomelle uusi vieraslaji First confirmed records of Elodea nuttallii in Finland ARTO KURTTO & LEENA HELYNRANTA Kevään juhlaa, puistokäenrieska ja etelänkiurunkannus Two rare species of the wild spring aspect of the Finnish flora Luonnonkukkien päivä 2022 Kasviatlas uudessa vaiheessa Suomen floristiikan ja kasviharrastuksen viime vuosikymmeniin liittyy kolme jo instituutioiksi kasvanutta tekijää. Retkeilykasvio julkaistiin keväällä 1984, vuoden 1985 alussa ilmestyi ensimmäinen Lutukka ja seuraavana kesänä käynnistyi Suomen kasviatlas -projekti. Kolmikko on toiminut tiiviissä yhtey­dessä, jopa riippuvuussuhteessa toisiinsa: Kasvikartoitus ei olisi onnistunut ilman kunnollista ja ajantasaista määrityskasviota, jollainen Suomesta oli ennen Retkeilykasviota puuttunut jo vuosikymmenien ajan. Lutukka toimii suomalaisten kasviharrastajien ja ammattilaisten monipuolisena yhdyssiteenä ja tietolähteenä, alansa ainoana valtakunnallisena julkaisuna. Tarkkasilmäiset kasvikartoittajat puolestaan tuottavat uutta ja tuoretta tietoa suoraan maastosta paitsi itse kartaston myös määrityskasvioiden sekä kasviharrastajien lehden materiaaliksi. Kasviatlas eli Suomen putkilokasvien levinneisyyskartasto pohjautuu Luonnontieteellisen keskusmuseon kasviyksikön ylläpitämään valtakunnalliseen Kastikka-tietokantaan. Kastikan historia alkoi jo 1960-luvun puolimaissa silloisen Helsingin yliopiston kasvimuseon floristisesta tietokannasta. Tietotekniikan kehitys on alkuperäisen reikäkorttirekisterin jälkeen ottanut suuria harppauksia, mikä näkyy tietokannan rakenteessa ja käytettävyydessä. Kasviatlas oli alkujaan tarkoitettu viisivuotiseksi määräaikaisprojektiksi. Konsepti on kuitenkin selvästi osoittautunut toimivaksi, sillä tämä ”Kasvimuseon kolmikon” kuopuskin täyttää tänä vuonna jo kunnioitettavat 37 vuotta. Kasviatlaskartat ovat nykyään Suomen putkilokasvien levinneisyyskarttojen standardi, johon viitataan ja jota tarvitaan monessa eri yhteydessä lajikuvauksista uhanlaistarkastelun tausta-aineistoksi. Kasviatlaksen vahvoihin puoliin kuuluu sen luotettavuus, sillä kaikki Kastikkaan liitettävä levinneisyystieto on tarkistettu teknisesti ja lajimääritykset ovat periaatteessa yhtä luotettavia kuin kasvimuseoiden näytetieto. Lutukan tässä numerossa Tapani Lahti ja Raino Lampinen kertovat kolmessa peräkkäisessä artikkelissa Kasviatlaksen alkuvaiheista ja nykyisyydestä ja hahmottelevat sen tulevaisuutta. Atlasta halutaan kehittää aidon pitkäaikaisseurannan suuntaan, ja suuntaviivoja sekä ensimmäisiä tuloksia on nähtävissä paitsi mainituissa artikkeleissa myös Kasviatlaksen sivustolla kasviatlas.fi. Atlaksen uusi vuosiversio on tarkoitus julkistaa samana päivänä tämän Lutukan kanssa. Koska en ole itsekään vielä tätä kirjoittaessani nähnyt uutta versiota, odotan Lutukan lukijoiden kanssa yhteisellä mielenkiinnolla, mitä kaikkea uutta meille on tarjolla. — Mikko Piirainen

Aavekämmeköitä kalkitsemassa KIMMO SAARINEN 30.9.2020 © Kimmo Saarinen M ▲ Sammutetun kalkin pienemmän annoksen koeala Lappeenrannan Mäntylänmäen lakikalliolla. Niukkaliukoinen aines oli nähtävissä vielä seuraavana kesänäkin. ► Lehtoneidonvaipan lehtivihreätön muoto. meniä jatkuneista kalkkipölypäästöistä (Saarinen 1995). Nykyisin kalkkipölyä ei juuri ympäristöön leviä, mikä kenties on heikentänyt kämmeköidenkin elinmahdollisuuksia. Mäen lakikalliolla yhdessä pohdimme, mitäpä jos pölyttäisimme neidonvaippoja ”kuin vanhaan hyvään aikaan”? Lappeenranta, Mäntylänmäki, 6.7.2008 © Juha Jantunen etsäpolku nousee Lappeenrannan Mäntylänmäen (ES) laelle, jossa vitivalkoinen ympyräala ei varmasti jää yhdeltäkään kulkijalta huomaamatta. Sammutettu kalkki on käristänyt kerrossammalet yhdellä koealoista, joilla on selvitetty erilaisten kalkkijakeiden vaikutusta lehtoneidonvaipan (Epi­ pactis helleborine) ja sen lehtivihreättömän muodon, ”aavekämmekän” esiintymiseen. Kalkkikokeilun ideoi Nordkalkin Lappeenrannan tehtaiden silloinen ympäristöpäällikkö Anssi Puruskainen, jonka tapasin mäellä syksyllä 2018. Lehtoneidonvaippa on vain yksi rauhoitetun luonnonsuojelualueen kämmeköistä, joka on näkyvästi hyötynyt läheisen tehtaan vuosikym- Mikä ihmeen aavekämmekkä? Useimmat kasvit pystyvät tuottamaan tarvitsemansa energian fotosynteesin avulla. YhteyttäLutukka 38. 2022 3

► Hyvällä kasvupaikalla lehtoneidonvaipat nousevat maasta tiheinä versokimppuina. 4 Lutukka 38. 2022 29.6.2021 © Kimmo Saarinen minen perustuu klorofyllimolekyyliin ja yhteyttämiselimenä toimivat viherhiukkaset, jotka tekevät kasveista vihreitä. Marraskasvit ovat lehtivihreättömiä putkilokasveja, jotka hankkivat ravintonsa isäntäkasvistaan joko suoraan niiden juurten solukoihin tunkeutumalla tai isännän juurisienten välityksellä. Kämmeköistämme marraskasveja ovat harajuuri (Corallorhiza trifida), pesäjuuri (Neottia nidus-avis) ja metsänemä (Epipogium aphyllum). Heimon muitakin lajeja luonnehtii pitkälle viety symbioosi tai loissuhde sienijuuren kanssa. Ainakin taimivaiheessa jokainen kämmekkä on täysin riippuvainen maaperän sienistä, ja useimmilla lajeilla sieniriippuvuus jatkuu läpi kasvin elämän (Salmia 1989a). Joillakin kämmeköillä lehtivihreättömiä muotoja esiintyy satunnaisesti. Niitä on tavattu varsinkin neidonvaippojen (Epipactis) ja lumovalkkujen (Cephalanthera) suvuissa. Lehtoneidonvaipan lehtivihreätön muoto tunnetaan vanhastaan Saksasta (Renner 1938), Sveitsistä (Remmel 1970), Englannista (Godfery 1933) ja Pohjois-Amerikasta (Griesbach 1979). Suomesta muoto on kirjattu ensimmäisen kerran Kuopiosta vuonna 1900. Muita havaintoja on Lapista (1954) ja Lappeenrannasta vuosilta 1969, 1971 ja 1978 (näytteet: Luonnontieteellisen keskusmuseon Kasvimuseo). Lappeenrannan esiintymä on joukossa erityinen, sillä lehtivihreättömiä yksilöitä on ha-

ty mm. suvuista Tuber, Helotia­ les, Peziza, Leptodontidium, Hyd­ notrya ja Wilcoxina (Ogura-Tsujita & Yukawa 2008, Jacquemyn ym. 2016). Juurisienen välittämänä ”isäntäpuuna” on tyypillisesti joku mäntylaji (Pinus). Lappeenrannasta ja Kemiöstä kerättyjen näytteiden perusteella sama juurisieni infektoi niin normaalin, osittain kloroottisen kuin täysin lehtivihreättömän lehtoneidonvaipan (Salmia 1988). Kun tein Lappeenrannassa 2000-luvun alussa idätyskokeita Martin Bidartondon pyynnöstä, lehtoneidonvaipan siemenet eivät vielä kahdessa vuodessa olleet infektoituneet. Siemenestä kukkivaksi kasviksi on arvioitu kuluvan vähintään 8–9 vuotta (Jalas 1958) ja jopa 9–11 vuotta (Korhonen & Vuok- 20.6.2019 © Kimmo Saarinen vaittu hyvinkin säännöllisesti. Joinakin vuosina aavekämmeköiden osuus on lähennellyt kymmentä prosenttia kaikista versoista (Saarinen 1995). Suotuisissa oloissa aavekämmekät kukkivat, joskin kukkia on yleensä vähemmän kuin vihreissä versoissa; kotia ja siemeniä ne muodostavat harvoin. Salmian (1986) Lappeenrannassa tekemien havaintojen perusteella jopa 70 prosenttia aavekämmeköistä kasvatti ilmaverson vain kerran neljän seurantavuoden aikana ja ainoastaan neljä prosenttia kasvoi samalla paikalla kolmena perättäisenä vuotena. Toisaalta aavekämmeköitä voi putkahtaa näkyville myös kesän edetessä; kesällä 1991 Mäntylänmäeltä löytyi 21.6. noin 90 aavekämmekkää, mutta sateisen viikon jälkeen 29.6. lehtivihreättömiä versoja laskettiin jo 268. Seuraavana kesänä kuiva viikko puolestaan näivetti aavekämmekät, sillä 20.6. niitä löytyi 50 ja 29.6. paikalla oli enää yhdeksän versoa (Saarinen 1995). Todettakoon tässä, ettei normaalienkaan lehtoneidonvaippojen elämä näytä paljon vakaammalta. Pohjois-Amerikassa tehdyssä seurannassa kaksi kolmesta lehtoneidonvaipasta (68 %) kasvatti verson vain kerran kuuden vuoden seurantajaksolla (Light & MacConaill 1991). Vaikka vain kaksi kasvia kaikkiaan 849:stä (0,2 %) kasvatti verson jokaisena seurantavuotena, ainakin puolet kasveista oli seurannan päättyessä elossa. Lehtivihreättömät aavekämmekät ovat täysin juurisienensä elättejä. Sienikumppani vaihtelee, ja niitä on löydet- ko 1987). Mäntylänmäen suojeltu esiintymä Vanhimmat tiedot Mattilan kaupunginosassa sijaitsevan Mäntylänmäen (6769:3563) lehtoneidonvaipasta ovat vuodelta 1969. Jo tuolloin alueella kasvoi normaalien neidonvaippojen lisäksi kellertäviä (kloroottisia) ja täysin lehtivihreättömiä yksilöitä (Niilo Karhu, kirjallinen tieto). 1970-luvulla lehtoneidonvaippaa kasvoi pääasiassa mäen juurella sekä lakiosan tasanteella. Lehtivihreättömien yksilöiden takia mäki rauhoitettiin luonnonsuojelualueeksi 9.4.1984 Kymen Lääninhallituksen päätöksellä. Mäntylänmäen lehtoneidonvaippaesiintymää on tutkinut erityisesti Aulikki Salmia (1986, 1988, 1989a ja b), mutta myös Gonneau ym. (2014). Vuosina 1981–1984 tehdyssä seu- ▲ Nordkalkin miehet paaluttivat ja paikansivat koealat, jotka sijoittuivat muutamia lukuun ottamatta Mäntylänmäen luonnonsuojelu­ alueelle. rannassa (Salmia 1986) mäeltä laskettiin aavekämmeköitä 58 (1981), 141 (1982), 37 (1983) ja 13 (1984). Vuonna 1985 alaosien esiintymä oli selvästi taantunut mutta tasanteen esiintymä oli laajentunut lähelle Mäntylänmäen avokalliolakea. Yksittäisiä versoja löytyi myös itään ja kaakkoon viettäviltä rinteiltä, jyrkiltä pohjoisja luoteisrinteiltä, Vaalimaantien läheisyydestä sekä tuorepohjaisesta sekametsästä mäen Lutukka 38. 2022 5

pohjoispuolelta. Vuonna 1990 laskin alueelta lähes 2 000 lehtoneidonvaippaa, joista peräti 350 (18 %) oli lehtivihreättömiä. Esiintymien sijainti vastasi hyvin Karhun (kirjallinen tieto) kuvausta, tosin myös heinittyneeltä etelärinteeltä löytyi yksittäisiä neidonvaippoja. Kesällä 1995 kirjasin parhaimmillaan 146 lehtivihreätöntä versoa yhdellä käynnillä (20.6.). Sen jälkeen Mäntylänmäellä ei liene tehty järjestelmällistä seurantaa, mutta satunnaisten käyntien perusteella neidonvaippamäärät ovat 2000-luvulla tuntuneet pienemmiltä kuin 1980- ja 1990-luvuilla. Kenties syynä on kallioisen kasvupaikan varjostuminen tai maaperän happamoituminen tehdasprosessien parantuneen ilmansuojelutekniikan myötä. Jälkimmäinen ei kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä, koska maaperän kemiassa ei näyt▼ Lehtoneidonvaippa ei tarvitse avokalliolla kuin vaatimattoman sammalpeitteen, josta nostaa jopa yli sadan verson ryhmiä. 6 Lutukka 38. 2022 © Maanmittauslaitos Mäntylänmäen luonnonsuojelualue lehtoneidonvaippoineen sijoittuu aivan tehdasalueen ja kalkkilouhoksen naapuriin. täisi tapahtuneen isoja muutoksia viime vuosikymmeninä. Kun vuonna 1984 Mäntylänmäen pintamaan pH oli 7,8 ja kalsiumpitoisuus huima 22 250 mg/l, kesällä 2019 koe­ aloil­ta otettujen maanäytteiden pH oli keskimäärin 7,7 (vaihtelu 7,4–8,0) ja kalsiumpitoisuus 11 425 mg/l (vaihtelu 2 500 – 27 000 mg/l). 29.6.2021 © Kimmo Saarinen Reippaasti koealoja pölyttämään Valmistelimme hanketta kevään 2019 aikana, ja siitä tiedotettiin maan omistavalle Lappeenrannan kaupungille ja Kaakkois-Suomen ELYkeskukselle sekä tehdasalueella toimiville Finnsementille ja Suomen Karbonaatille. Kesäkuussa 2019 maastoon juntattiin 12 puupaalua pysyvien ympyräkoealojen merkiksi. Koealojen säde oli viisi metriä ja pinta-ala 78,5 neliömetriä. Aloilla kasvavat lehtoneidonvaipat laskin heinäkuun alussa, jolloin keskipaalun ympäriltä arvioitiin myös muiden kasvien peittävyysprosentit pienemmältä kymmenen neliömetrin alalta (säde 1,8 m). Kesäkuussa ja toisen kerran toukokuussa 2020 otettiin pienemmiltä aloilta myös maaperänäytteet. Tutkimus sisälsi mm. kalsiumin, kaliumin, magnesiumin, maaperän pH:n sekä kationinvaihtokapasiteetin, joka kertoo, miten paljon maa pystyy vielä

Kuvat © Kimmo Saarinen luovuttamaan kalsiumia (Viljavuuspalvelu 1993). Alkutilanteessa koealoilta laskettiin vähimmillään kuusi ja enimmillään 48 lehtoneidonvaippaa. Aavekämmeköitä oli neljällä alalla yhteensä seitsemän versoa (Saarinen 2019). Arvoimme koealat käsittelyihin. Neljälle alalle ei levitetty mitään: ne toimivat niin kalkkikäsittelyjen verrokkeina kuin kesän kasvuolosuhteiden mittarina. Loput kahdeksan käsiteltiin pareittain jollakin seuraavista: 1) maanparannuskalkki (kalsiitti), 2) sammutettu kalkki, 3) kalkkiuunin letkusuodinpöly, 4) klinkkeri. Maanparannuskalkin perusannos viljelymaan viljavuusluokan nostossa on 2,5–5 tonnia hehtaarille, mitä käytettiin pohjana kalsiittikäsittelyille. Annostasoja oli kaksi, pieni (0,25 kg/m2) ja suuri (0,5 kg/ m2). Varmuuden vuoksi muut käsittelyt puolitettiin kalsiittimääristä niin ikään kahteen annostasoon (0,125 ja 0,25 kg/ m2). Kaikki ainekset levitettiin koealoille käsin lokakuussa 2019. Annoksia jouduttiin hieman laskemaan – kalkkitehtaalta ei nimittäin saatu tarpeeksi kalkkia! Klinkkeriä sentään riitti, mutta kalsiittia levitettiin viidennes ja kahta muuta noin kolmannes suunniteltua vähemmän. Syksyllä 2020 koealojen käsittelyt uusittiin samoilla aineksilla: maanparannuskalkki, letkusuodinpöly ja sammutettu kalkki levitettiin 30.9. ja klinkkeri seuraavana päivänä. Nyt annokset olivat suunnitellun mukaisia, paitsi klinkkeriä saatiin levitettäväksi alle puolet edellisvuoden määrästä. Se jaettiin koe- maanparannuskalkki letkusuodinpöly 18.10.2019 © Kimmo Saarinen aloille (0,05 ja 0,10 kg/m2) samassa suhteessa kuin edellisenä vuonna. Nordkalkin maanparannus­ kalkki on hienoksi jauhettua kalkkikiveä, kalsiumkarbo­ sammutettu kalkki klinkkeri ▲◄ Koealoille syksyllä 2019 ja 2020 levitetyt ainekset. Sammutetun kalkin ja letkusuodinpölyn levityksessä oli käytettävä hengityssuojainta ja suojalaseja. naat­tia eli kalsiittia CaCO3. Maanparannuskalkilla nostetaan pellon pH:ta, sillä happamuus estää monien kasviravinteiden saatavuutta. Tavoiteltava viljavuusluokka on ”hyvä”, joka vastaa karkeilla kivennäismailla ja savimailla pH-arvoa 6,5. Mäntylänmäki ei kuitenkaan ole peltomaata ja koealat olivat jo alkutilanteessakin selvästi tavoitetason yläpuolella: pintamaan pH oli 7,4 (pieni annos) ja 7,9 (suuri annos). Ensimmäisten maaperäanalyysien tuloksissa pistivät silmään ”arveluttavan korkeiksi” luokitellut kalsiumpitoisuudet. Koealojen ravinnetasot vieläpä nousivat kalsiittikäsittelyn myötä, suurella Lutukka 38. 2022 7

Kalkkiuunin letkusuodin­ pöly ei ole myyntituote, vaan kalkin poltossa syntyvä sivutuote. Anssi Puruskaisen mukaan letkusuodinpöly lienee kaikkein lähimpänä piipuista levinnyttä hienoa kalkkipölyä, jota myös Mäntymäelle vuosikymmenien saatossa levisi. Suodinpöly oli nimensä veroista, erittäin hienojakeista kalkkijauhetta, jonka ► Hienojakoinen sammutettu kalkki on niukkaliukoista, joten sitä oli nähtävissä vielä seuraavana kesänäkin. Koealan kuva sivulla 3. ▼ Letkusuodinpölyn pienemmän annoksen koeala Mäntylänmäen länsipuolen metsässä. Hienojakoinen pöly oli helpointa levitettävää! 18.10.2019 © Kimmo Saarinen 30.9.2020 © Kimmo Saarinen ▲ Pienemmän kalsiitti­annoksen koeala Vaalimaantien reunalla. Maanparannuskalkki on melko karkearakeista. 18.10.2019 © Kimmo Saarinen annoksella selvemmin, joskin kalsiumin määrä nousi vain nimellisesti ja maaperän pH jopa laski suuremmalla annoksella (7,6). Tämä voi johtua myös näytteenottopaikasta. Myös sammutettu ­kalkki on Nordkalkin myyntituote, jota käytetään yleisesti nostamaan pH:ta ja alkaliteettia – vedenpuhdistuksessa. Sammutettu kalkki on kalsiumhydroksidia Ca(OH)2 ja se valmistetaan poltetusta kalkista. Käyttöturvallisuustiedotteen mukaan sammutettu kalkki ärsyttää ihoa, vaurioittaa vakavasti silmiä ja saattaa aiheuttaa hengitysteiden ärsytystä. Tuotetta ei ole luokiteltu ympäristölle vaaralliseksi, mutta sitä ei saa päästää viemäriin, vesistöön – eikä maaperään. Sammutettu kalkki on niukkaliukoinen, mutta sillä oli huomattavin vaikutus maaperään. Molempien koealojen pH hieman nousi (7,9 ja 8,0), mutta liki kaikki ravinnetasot laskivat, mukaan lukien kalsium ja kationinvaihtokapasiteetti, jotka pienenivät yli kolmanneksen. Erityisen selvää lasku oli suuremmalla annostasolla. Sammutetun kalkin vaikutukset näkyivät silmämääräisestikin ympäristössä, sillä koealoilla kasvava kerrossammal oli kauttaaltaan ruskistunut. 18.10.2019 ja 30.9.2020 © Kimmo Saarinen 8 Lutukka 38. 2022

Entäs lehtoneidonvaipat? 1990-luvulla Mäntylänmäeltä laskettiin parhaana kesänä pari tuhatta lehtoneidonvaippaa. Aavekämmeköiden määrä vaihteli 1980- ja 1990-lukujen kartoituksissa 13 ja 350 verson välillä (Saarinen 1995). Ke- ▲► Suuremman klinkkeriannoksen koeala Mäntylänmäen lakikallion eteläreunalla. Raekoko vaihteli liki pölymäisestä isoihin ”sementtimurikoihin”. sällä 2019 Mäntylänmäellä ei laskettu lehtoneidonvaippoja kattavasti, mutta pelkästään 12 koealalla niitä oli 319, joista 161 kukki (50 %). Jos versotiheydeksi muualla mäellä arvioidaan edes neljännes koealojen tasosta, vajaan kahden hehtaarin suojelualueella kasvaisi edelleen yli 1 500 lehtoneidonvaippaa. Aavekämmeköitä oli koealoilla seitsemän ja muualla Mäntylänmäen alueella vain muutama lisää, joskaan kovin kattavaa kartoitusta en niistä tehnyt. Tämän perusteella lehtoneidonvaipan esiintymä ei välttämättä ole merkittävästi heikentynyt, vaikka aavekämmeköiden määrä olikin tunnettujen havaintovuosien pienimmästä päästä. Sitä tosin saattoi selittää poikkeuksellisen kuiva kesäkuu. Aavekämmeköiden satunnaisluonteinen nouseminen tai kuivuminen kesän edetessä – ja itse asiassa normaalienkin lehtoneidonvaippojen oikullinen esiintyminen – on syytä pitää mielessä, kun kalk- 18.10.2019 © Kimmo Saarinen vaikutukset maaperään olivat samankaltaisia kuin kalsiitilla. Kalsiumpitoisuus ja kationinvaihtokapasiteetti nousivat kuitenkin enemmän ja pH-arvot koealoilla tasaantuivat (7,7 ja 7,8). Viimeiseksi otimme ”Finnsementiltä jotain, vaikka sitä klinkkeriä mitä välillä piipusta lentää”. Finnsementin tehdas sijoittuu lähimmäksi Mäntylänmäkeä. Sementin valmistuksen pääraaka-aine on kalkkikivestä saatava kalsiumkarbonaatti (CaCO3), jonka lisäksi valmistuksessa tarvitaan piioksidia (SiO2), rautaoksidia (Fe2O3) ja alumiinioksidia (AI2O3). Kiviainesten kemiallisen koostumuksen perusteella määritetään raaka-aineiden syöttösuhteet ja aineet jauhetaan hienoksi. Kiertouunissa kalkki-, pii-, alumiini- ja rautayhdisteet muuttuvat kalsiumyhdisteiksi ja sintraantuvat sementtiklinkkeriksi, joka muistuttaa karkeaa soraa. Karkearakenteista klinkkeriä, joukossaan isoja murikoitakin, ei levitysvaiheessa tuntunut kunnolla riittävän suuremmankaan annoksen koealalle. Silti maanäytteiden perusteella klinkkerikäsittelyt nostivat ravinnetasoja merkittävästi. Selvemmin se ilmeni pienemmällä annostasolla, joten ehkäpä selitys on ainakin osin näytteenoton paikassa. kikäsittelyjen vaikutuksia arvioidaan. Ensimmäisen seurantakesän tulokset eivät antaneet aihetta riemuun. Heinäkuun alussa 2020 koealoilta löytyi vain 232 lehtoneidonvaippaa, joista 129 kukki (56 %). Kukkivien määrä laski edelliskesästä viidenneksen (–20 %) ja versojen kokonaismäärä neljänneksen (–27 %). Käsittelemättömillä koealoilla neidonvaippojen määrä sen sijaan säilyi likimain samana (+5 %), joskin yksittäisten koealojen välillä oli suurta vaihtelua: yhdellä alalla versomäärä nousi 60 prosenttia ja toisella laski 50 prosenttia. Kaikilla käsittelyaloilla versomäärät sen sijaan laskivat, vertailualoihin suhteutettuna vähintään 20 prosenttia (klinkkeri) ja enimmillään 47 prosenttia (kalsiitti). Yhdenmukainen tulos tuskin selittyy kesän kuivuudelLutukka 38. 2022 9

29.6.2021 © Kimmo Saarinen la tai muilla tekijöillä kuin itse käsittelyllä. Aavekämmeköitä löytyi edelleen neljältä koealalta seitsemän versoa. Pienemmän kalsiittiannoksen alalta sitä ei kuitenkaan enää havaittu, mutta suuremman klinkkeriannoksen alalta löytyi uusi. Ainoa kunnolla kukkiva aavekämmekkä löytyi lähiympäristöä kosteammalta vertailualalta lähikuusten suojista. Vuonna 2021 kesä eteni helteisen sään takia etuajassa ja neidonvaippoja päästiin kartoittamaan jo kesäkuun puolella (29.6.). Nyt koealoilta kirjattiin yhteensä 368 versoa, joista 232 kukki (63 %); aavekämmeköitä löytyi 13. Alkutilanteeseen verrattuna lehtoneidonvaippoja oli 15 prosenttia enemmän ja aavekämmeköitä lähes kaksinkertaisesti. Osasyynä oli edellisvuosia sateisempi kevät ja alkukesä, sillä parhaaksi käsittelyksi osoittautui… ei mitään kalkkia! Vertailualoilla neidonvaippoja oli nimittäin noin puolet enemmän kuin edellisvuosina ja varsinkin kukkivien (= vahvempien) versojen määrä lähes kaksinkertaistui. Maanparannuskalkilla ja klinkkerillä kasvu oli maltillisempaa, mutta letkusuodinpölyllä ja varsinkin sammutetulla kalkilla käsitellyillä aloilla neidonvaippojen määrät olivat aloitusvuoden Myös aavekämmeköille kesä 2021 oli edellisiä parempi, sillä niitä löytyi nyt joka toiselta koealalta. Uusi havainto tehtiin suuremman kalsiittiannoksen alalta. Koealojen pienestä määrästä johtuen sattumalla on osuutensa, mutta käsittelyilläkin voi olla merkitystä: vuonna 2021 aavekämmeköitä havaittiin molemmilta kalsiitilla ja klinkkerillä käsitellyiltä aloilta, mutta ei yhdeltäkään sammutetulla kalkilla tai letkusuodinpölyllä käsitellyltä koealalta. Vertailualoilla aavekämmeköitä kirjattiin vuonna 2021 jotakuinkin yhtä paljon ja yhtä monelta alalta kuin kahtena edellisvuotena. Niukasti muuta kasvillisuutta ▲ Suuremman klinkkeriannoksen alalla ei alussa ollut aavekämmeköitä, mutta kesällä 2020 löytyi yksi ja seuraavana kesänä jo kaksi. Pituuskasvussa aaveet eivät pärjää vihreille sukulaisilleen. tasolla tai jopa sitä pienempiä. Sammutetun kalkin suuremmalla annoksella neidonvaippojen versomäärä pieneni kahdessa vuodessa lähes 70 prosenttia. Sitä tuskin on syytä levittää enää mihinkään! Lehtoneidonvaippojen kasvupaikkojen luonteesta Mäntylänmäellä saa hyvän kuvan kenttäkerroksen muun kasvillisuuden perusteella. Aloitusvuonna kymmenen neliömetrin tutkimusaloilta löytyi keskimäärin vain viisi lajia, joiden kokonaispeittävyys oli 23 prosenttia (vaihtelu 0,2–76 %). Runsaimpia lajeja olivat sianpuolukka (Arctostaphylos uvaursi), puolukka (Vaccinium vitisidaea), metsäkastikka (Calamag­ rostis arundinacea) ja ahomansikka (Fragaria vesca); vain näiden peittävyyden summa 12 ◄ Lehtoneidonvaippojen versomäärien muutokset koealoilla vuodesta 2019 vuoteen 2021. Vertailuun jäi neljä alaa ja jokaisessa käsittelyssä oli kaksi koealaa kussakin. 10 Lutukka 38. 2022

29.6.2021 © Kimmo Saarinen ▲ Jälkimmäisenä seurantakesänä aavekämmeköitä kasvoi eniten pienemmän klinkkeriannoksen alalla, kaikkiaan kuusi versoa. ▼ Varsinkin sammutetun kalkin suurempi annos oli kerrossammalelle liikaa: edellissyksynä käsitellyn koealan reuna oli piirtynyt maastoon selvästi. koealalla nousi yli kymmenen prosentin. Runsaimmankin lajin (sianpuolukan) keskipeittävyys jäi 12 prosenttiin. Pohjakerrosta hallitsi kerrossammal (Hylocomium splendens), joka löytyi jokaiselta alalta yli 50 prosentin keskipeittävyydellä (vaihtelu 10–95 %). Muita tunnistettuja sammalia oli niukasti lukuun ottamatta muutamalla vertailualalla runsasta metsäliekosammalta (Rhytidiadel­ phus triquetrus). Ensimmäisten kalkkikäsittelyjen jälkeisenä kesänä 23 kasvilajin kokonaispeittävyys laski 19 prosenttiin. Vertailualoilla luvut olivat kuitenkin ennallaan: keskimäärin viisi lajia ja kokonaispeittävyys 15 prosenttia. Kahdeksalla käsitellyllä alalla kasvillisuuden kokonaispeittävyys sen sijaan laski viidenneksellä (26,1 % > 20,6 %). Viitteitä oli nähtävissä jo toukokuun lopulla maanäytteitä otettaessa, ja ne korostuivat kesän edetessä. Varsinkin sammutetun kalkin suuremman annoksen koeala oli ”pahasti palanut” ja pienemmälläkin annoksella ”kärähtäneen oloinen”. Myös letkusuodinpölyn suuremman annoksen käsittelyala oli kuivuneen oloinen, sen sijaan pienemmän annoksen ala metsän suojissa näytti samalta kuin edellisvuonna. Maanparannuskalkin molemmilta koealoilta kirjasin maastomuistiinpanoihin yhdenmukaisesti ”ehkä hieman ympäröivää aluetta kuivemman oloinen”. Klinkkerin suuremman annoksen koe­ ala oli selvästi ”kärsineen näköinen”, erityisesti kerrossammal oli ruskistunut; sen sijaan pienemmän annoksen koe­ ala metsän suojissa näytti kerrossammalta myöten samalta kuin edellisenä vuotena. Kesällä 2021 alojen kasvipeittävyys oli edelliskesän tasolla (19 %). Hietakastikka (Calamagrostis epigejos) ja särmäkuisma (Hypericum macula­ tum) olivat uusia lajeja. Alkutilanteeseen verrattuna kasvillisuuden kokonaispeittävyydet olivat laskeneet melko yhdenmukaisesti niin klinkkerillä (–5,8 %), sammutetulla kalkilla (–5,4 %), kalsiitilla (–4,9 %) kuin letkusuodinpölyllä (–4,8 %) käsitellyillä koealoilla. Kolmen vuoden aikana tutkimusaloilta tavatuista 27 lajista 18 väheni, kolme säilyi ennallaan ja kuusi lajia runsastui jakson aikana. 30.9.2020 © Kimmo Saarinen Ja mitä tästä opimme? Koealojen valinnassa hyödynnettiin pitkäaikaista seurantatietoa Mäntylänmäen lehtoneidonvaippaesiintymästä. Näin aloille saatiin mukaan myös vaihtelua elinympäristön suhteen. Seitsemän alaa mäen itäreunalla sijoittuivat pääosin puoliavoimille ja ohutmaannoksisille kallioalueille, viisi muuta alaa puolestaan varjoisampiin ja paksupeitteisemLutukka 38. 2022 11

piin metsäympäristöihin mäen länsipuolella. Ryhmät erottuivat myös maaperäominaisuuksiltaan. Lähempänä tehdasta olevilla aloilla sekä kalsiumpitoisuus (keskiarvo 15 700 mg/l) että kationinvaihtokapasiteetti (81 cmol/kg) olivat aloitusvuonna melkein kolminkertaisia verrattuna länsipuolen metsäisempiin aloihin (Ca 5 400 mg/l, kationinvaihtokapasiteetti 29 cmol/kg). Maaperän pH ei kuitenkaan merkittävästi eronnut ryhmien tai yksittäisten alojenkaan välillä. Mainittakoon vielä, että alussa kalsiumpitoisuus oli käsitellyillä aloilla (9 813 mg/l) noin kolmanneksen pienempi kuin vertailuun jääneillä käsittelemättömillä aloilla (14 650 mg/l). Maaperän ominaisuuksien ja ravinteiden merkityksestä lehtoneidonvaipan tai aavekämmekän esiintymiseen ei ollut tietoa, joten käsittelyjä ei optimoitu tai muuten järjestetty maaperä- tai kasvitietojen perusteella. Pienen koealamäärän takia jokainen käsittely jäi valitettavasti ainutkertaiseksi vaille yhtäkään toistoa. Koealamäärää ei kuitenkaan kasvatettu, koska käsittelyillä saattoi olla myös ei-toivottuja vaikutuksia rauhoitetun kasvin esiintymään. Vertailuun jätettiin useita aloja, joilla kesän lämpö- ja sadeolosuhteiden vaikutuksia päästiin arvioimaan. Heinäkuun alussa tehtyjä kasvikartoituksia edeltävä kolmen kuukauden jakso (huhti-kesäkuu) oli kalkkikäsittelyvuosina tavallista vähäsateisempaa aikaa (sademäärä 52 % normaalista v. 2019 ja 71 % normaalis12 Lutukka 38. 2022 ta v. 2020). Maastokautta 2020 edelsi myös poikkeuksellisen vähäluminen talvi, joten keväisiä sulamisvesiä kertyi niukasti. Tavallista lämpimämmät kesäkuutkin osaltaan kiusasivat aavekämmeköitä Mäntylänmäellä. Vuonna 2021 huhtikesäkuu oli edellisvuosia hieman sateisempi (sademäärä 95 % normaalista), mutta kesäkuu oli pitkän hellejakson myötä poikkeuksellisen lämmin. Melkein voisi tiivistää, ettei yksikään seurantavuosi ollut olosuhteiltaan järin suotuisa lehtoneidonvaipalle tai aavekämmekälle. Mäntylänmäen maaperässä ei näyttäisi tapahtuneen merkittäviä muutoksia 1980-luvulta, jolloin maaperän kemiaa viimeksi selvitettiin. Yhden vuoden kalkkikäsittelyt eivät pH-tasoja merkittävästi muuttaneet, ja toisen käsittelyn vaikutuksia ei maanäytteistä enää tutkittu. Kalkituksen jäljet kuitenkin näkyivät. Varsinkin sammutetun kalkin molemmilla koealoilla kalsiumpitoisuus ja kationinvaihtokapasiteetti pienenivät yli kolmanneksen. Ei ihme, että niillä kasvillisuuskin näivettyi. Myös muilla kalkkijakeilla kasvillisuuden kokonaispeittävyys laski lähes viidenneksellä vertailualoihin nähden. ”Kalkkia, kalkkia, enemmän kalkkia” ei sopinut kalkinsuosijana tunnetulle lehtoneidonvaipalle, sillä käsittelyistä näytti olevan kämmeköille enemmän haittaa kuin hyötyä. Ennakkoon puolivakavasti pohditulta katastrofilta sentään vältyttiin. Vasta parin vuoden seuranta-aika ei kuitenkaan välttämättä varmis- ta, kannattiko ja mitä kannatti levittää: sammutettua kalkkia nyt ei ainakaan. Aloitettaessa koealoilla kasvoi 319 lehtoneidonvaippaa: 161 kukkivaa, 151 steriiliä ja 7 lehtivihreätöntä aavekämmekkää neljällä koealalla. Kaksi käsittelyvuotta myöhemmin neidonvaippoja laskettiin yhteensä 368: 232 kukkivaa, 123 steriiliä ja 13 aavekämmekkää kuudella koe­ alalla. Versomäärien perusteella käsittelemättömät vertailualat vahvistuivat käsiteltyjä enemmän, mutta aavekämme-

Anssi Puruskainen oli suurena apuna projektin suunnittelussa ja toteutuksessa. Antti Kapiainen ja Lasse Roine kävivät mittaamassa ja merkitsemässä koealat maastoon. Vuonna 2020 ympäristöpäällikkö Johanna Huitti ja kehitysinsinööri Minna Nevalainen avustivat kalkkijakeiden hankkimisessa. 18.10.2019 © Kimmo Saarinen köiden havainnot painottuivat kalsiitin ja klinkkerin koealoille. Neidonvaippojen seurantaa Mäntylänmäen alueella on tarkoitus jatkaa ainakin vuoteen 2023. Ehkäpä silloin tiedämme vähän enemmän lehtoneidonvaippojen kalkkimieltymyksistä! Kiitokset Seppo Vuokko antoi tietoja lehtoneidonvaipan vanhoista havainnoista Mäntylänmäellä ja muuallakin Lappeenrannassa. Nordkalk Oy Ab on avustanut hanketta monin tavoin. Vuonna 2019 ympäristöpäällikkö Godfery, M.J. 1933: Monograph and iconograph of native British Orchidaceae. 259 s. Cambridge University Press. Cambridge. Gonneau, C., Jersakova, J., de Tredern, E., TillBottraud, I., Saarinen, K., Sauve, M., Roy, M., Hajek, T. & Selosse, M.-A. 2014: Photosynthesis in perennial mixotrophic Epipactis spp. (Orchidaceae) contributes more to shoot and fruit biomass than to hypogeous survival. Journal of Ecology 102(5): 1183–1194. Griesbach, R.J. 1979: The albino form of of Epipactis helleborine. American Orchid Society Bulletin 48: 808–809. Jacquemyn, H., Waud, M., Lievens, B. & Brys, R. 2016: Differences in mycorrhizal communities between Epipactis palustris, E. helleborine and its presumed sister species E. neerlandica. Annals of Botany 118: 105–114. Jalas, J. 1958: Epipactis helleborine. Lehtoneidonvaippa. Teoksessa: Jalas, J. (toim.), Suuri kasvikirja 1: 823–825. Otava. Helsinki. Korhonen, M. & Vuokko, S. 1987: Kämmekät. Suomen orkideat. 144 s. Forssan Kustannus. Forssa. Light, M.H.S. & MacConaill, M. 1991: Patterns of appearance in Epipactis helleborine (L.) Crantz. Teoksessa: Wells, T.C.E. & Willems, J.H. (toim.), Population ecology of terrestrial orchids: 77–87. Ogura-Tsujita, Y. & Yukawa, T. 2008: Epipactis helleborine shows strong mycorrhizal preference towards ectomycorrhizal fungi with contrasting geographic distributions in Japan. Mycorrhiza 18: 331– 338. Remmel, G. 1970: Ungewöhnliche Epipactis-Formen auf der Halde eines alten Erzbergwerkes in Siegerland. Jahresberichte des Naturwissenschaftlichen Vereins in Wuppertal 23: 119–122. Renner, O. 1938: Über blasse saprophytische Cephalanthera alba und Epipactis latifolia. Flora (Jena) 132: 225–233. Saarinen, K. 1995: Ihalaisen alueen kämmekkälajisto. 127 s. Julkaisu 2/95. Etelä-Karjalan Allergiaja Ympäristöinstituutti & Lappeenrannan kaupungin ympäristövirasto. Lappeenranta. Saarinen, K. 2019: Lehtoneidonvaipan ja aavekämmekän elinympäristön kalkkikäsittelyt Lappeenrannassa 2019. 38 s. Etelä-Karjalan Allergiaja Ympäristöinstituutti. Lappeenranta. Salmia, A. 1986: Chlorophyll-free form of Epipactis helleborine (Orchidaceae) in SE Finland. Annales Botanici Fennici 23: 49–57. Salmia, A. 1988: Endomycorrhizal fungus in chlorophyll-free and green forms of the terrestrial orchid Epipactis helleborine. Karstenia 28: 3–18. Salmia, A. 1989a: Features of endomycorrhizal infection of chlorophyll-free and green forms of Epipactis helleborine. Annales Botanici Fennici 26: 15–26. Salmia, A. 1989b: General morphology and anatomy of chlorophyll-free and green forms of Epipactis helleborine (Orchidaceae). Annales Botanici Fennici 26(2): 95–105. Viljavuuspalvelu 1993: Viljavuustutkimuksen tulkinta peltoviljelyssä. 70 s. Viljavuuspalvelu Oy. Mikkeli. The Ghost Orchid’s response to lime treatments in a nature conservation area Next to the Nordkalk limestone quarry close to the centre of Lappeenranta Town, SE Finland, an exceptional population of Epipactis helleborine occupies the small rocky hill of Mäntylänmäki. Since 1969, the hill has been a constant habitat for the chlorophyll-free white form of E. helleborine, ”the ghost orchid”. White plants have benefited and thrived due to high lime dust emissions of different processes from the nearby industrial area. Recently, however, such emissions have markedly reduced. Between 2019 and 2020, we aimed at enforcing the orchid population by means of ”artificial lime polluting”. Twelve circular test plots (78 m2) were established on the hill. Soil samples were taken for fertility analysis and the orchid shoots were counted on each plot. The plots were randomized to four treatments involving soil improvement using: 1) lime (calcite), 2) slaked lime, 2) hose filter lime dust, and 4) clinker. Each substance was applied to two test plots, a small and a larger dose, in autumn 2019 and again in autumn 2020. The remaining four plots served as reference areas and were not treated. First results of the experiment are presented here. We found no significant changes in the soil properties of the study area since the 1980s. The average pH of the soil was 7.7 and the average calcium concentration was 11.425 mg/l; the highest values were 27.000 mg/l. Comparing the treatments, slaked lime had the most significant effect on soil properties: in both plots the calcium content and cation exchange capacity decreased by more than a third. At baseline in 2019, the plots had altogether 319 shoots of E. helle­ borine: 161 flowering green plants, 151 sterile ones, and 7 ghost orchids in four plots. In the summer of 2021, a total of 368 shoots were counted: 232 flowering, 123 sterile, and 13 ghost orchids in six plots. The reference plots had about 50 % more green shoots than in previous years, and the number of flowering shoots almost doubled. This was indicative of the better growing conditions (rainfall etc.) in 2021. The plots treated with calcite and clinker also improved, albeit on a slightly smaller scale than the reference plots. In contrast, the test plots with hose filter lime dust and especially slaked lime performed poorly, and the number of orchid shoots was at or even below the level of the initial year. With the higher dose of slaked lime, the number of orchid shoots decreased by almost 70 % in two years. In 2021, ghost orchids were observed in both plots treated with calcite and clinker, but not in any of the plots treated with slaked lime or hose filter lime dust. Kimmo Saarinen, Hönöntie 2, 54100 Joutseno. kimmo.o.saarinen @ gmail.com Lutukka 38. 2022 13

KIMMO SAARINEN Neidonvaipat Vaivaistalovuorella 10.7.2019 © Juha Jantunen L appeenrannan Mäntylän kaupunginosassa (ES) sijaitsee kallioinen mäki, joka aikoinaan tunnettiin Vaivaistalovuoren nimellä (6769:3562). Se sijaitsee vain puoli kilometriä lounaaseen lehtoneidonvaipoistaan tunnetulta Mäntylänmäeltä (Saarinen 2022). Kuten Mäntylänmäeltä, myös Vaivaistalovuorelta vanhimmat näytteet normaalista ja lehtivihreättömästä lehtoneidonvaipasta (Epipactis hellebori­ ne) ovat vuodelta 1969. Seppo Vuokko kertoi etsineensä alueen neidonvaippoja tuloksetta 1970-luvun alussa, joten kovin runsaita ne eivät liene silloin 14 Lutukka 38. 2022 olleet. Mutta toistakymmentä vuotta myöhemmin Niilo Karhu (kirjallinen tieto) mainitsi Vaivaistalovuorelta neljä erillistä esiintymää, kahdessa versoja ”hyvin runsaasti”, kolmannessa noin sata versoa ja neljännessä vain muutamia. Lehtivihreättömiä yksilöitä hän löysi parikymmentä. Omissa kartoituksissani 1990-luvun alkupuoliskolla arvioin Vaivaistalovuoren yhdeksi vankimmista lehtoneidonvaipan esiintymistä tehdasalueen vaikutuspiirissä (Saarinen 1995). Laskin vuonna 1990 normaaleja versoja noin 1 500 ja lehtivihreättömiäkin 200. En osannut erotella yksittäisiä esiintymiä, sillä lajia kasvoi laajalti etelään antavilla metsäisillä rinteillä. Neidonvaippaesiintymä jatkui lähes yhtenäisenä kallioisemmalle lakialueelle ja edelleen tekolammen pohjoispuolen kuiville mäntykankaille, ulottuen Mattilan asutusalueen reunamilla lähelle valtatie kuutta. Kesäkuussa 2020 lehtoneidonvaippoja kasvoi kankaalla edelleen satamäärin, kun kuljin uimalammen pohjoispuolta yhdessä Lappeenrannan kaupungin ympäristösuunnittelija Anna Vuoren kanssa. Suunnitteilla olevalta frisbeegolf-

29.6.2021 © Kimmo Saarinen ► Neidonvaipat rinnakkain. Kuvassa kolme jo täydessä kukassa olevaa tummaneidonvaippaa ja kuusi pääosin nuppuvaiheista lehtoneidonvaippaa. radan laajennukselta haimme tuloksetta soikkokämmekkää (Orchis militaris), joka on nähty paikalla edellisen kerran noin kymmenen vuotta sitten. Alun perin kiekonheittäjät haikailivat uusia väyliään tekolammen etelä- ja kaakkoispuolelle, myös Vaivaistalovuorelle, jonka kämmekkäesiintymistä ja kallioalueen luontoarvoista kesäkuinen maastokäyntimme antoi uutta tietoa. Lehtoneidonvaippoja kasvoi käytännössä kaikkialla, mutta niiden seurassa oli myös kymmenittäin tummaneidonvaippoja (Epipactis atrorubens). Vuori kirjasi lausuntoonsa muutakin huomionarvoista kallioluontotyyppilajistoa, kuten kalliokohokin (Atocion ru­ pestre), ketokäenmintun (Acinos arvensis) ja kissankäpälän (An­ tennaria dioica). Oli selvää, ettei ohuthumuksinen kalliomaasto kämmekkäharvinaisuuksineen kauan kestäisi jatkuvaa tallaamista. Tummaneidonvaippalöytö ei yllättänyt Sain jo kesällä 2017 paikalliselta luontoharrastajalta Esa Sojamolta viestin, kuinka tumma­ neidonvaippaa oli nätisti kymme­ nittäin Mattilan tekolammen ja Vaalimaantien välisellä mäellä. Osa näistä saattaa olla tosin tum­ ma- / lehtoneidonvaippahybride­ jä, lajit kun kukkivat aivan vie­ rekkäin. Onko näitä aiemmin ol­ lut näin paljon? Ilmeisesti on ollut ainakin joitakin vuosia, sillä kasviharrastaja Lea Puranen on seurannut tummaneidonvaipan elämää Vaivaistalovuorella vuodesta 2014. Tuolloin Mäntylään muutettuaan hän haravoi paikallisia mäkiä urakalla aavekämmekkää etsiessään. Ensimmäisenä vuotena sitä ei löytynyt, mutta lehto- ja tummaneidonvaippoja riitti. Ensimmäisen löytämänsä tummaneidonvaipan Lea valokuvasi heinäkuussa 2014; yksilö on sittemmin kukkinut joka vuosi. Lehtoneidonvaippaa oli mahdottoman paljon, satoja, Lutukka 38. 2022 15

ja tummaneidonvaippoja ehkä parikymmentä, mutta vuosien saatossa niiden määrä on Lean mukaan lisääntynyt. Itse laskin kesäkuun lopulla 2021 ainakin 50 kukkivaa tummaneidonvaippaa. Niiden ulkonäkö vaihteli melkoisesti ja seassa oli myös risteymältä näyttäviä neidonvaippoja, joissa varren ja kukkien väritys olivat eri paria. Lajien erottaminen ei ole niin helppoa kuin luulisi! Paahteisilla kasvupaikoilla lehtoneidonvaipan versot saavat luonnostaankin tummempia sävyjä ja kukat voivat olla hyvinkin punertavia, mutta lajin kukinta alkaa hieman myöhemmin. Vaivaistalovuorella tummaneidonvaipat asettuvat lähinnä kallioalueen avaramman länsipuoliskon karuimmille ja paahteisimmille etelään antaville rinteille ja kalliohyllyille. Kesällä 2021 seuralaisina kasvoi todennäköisesti tuhansia lehtoneidonvaippoja; aavekämmeköitä ei kohdalle osunut yhtään. Muu lajisto kuuluu tyypilliseen kalliokasvillisuuteen, edellä mainittujen kalliokohokin, ketokäenmintun ja kissankäpälän ohessa siinä on muun muassa huopakeltanoa (Pilosella officinarum), ketokelttoa (Crepis tectorum), mäkiarhoa (Arenaria serpyllifo­ lia), puolukkaa (Vaccinium vitisidaea) ja sianpuolukkaa (Arcto­ staphylos uva-ursi). Kalliojuot16 Lutukka 38. 2022 29.6.2021 © Kimmo Saarinen 10.7.2019 © Juha Jantunen ◄► Tummaneidonvaipan ulkonäkö vaihtelee tyypillisestä tumma- ja hentovartisesta (vasemmalla) melko vaaleavartiseen ja kookkaaseen (oikealla). Jotkut kasvit olivat kauttaaltaan hyvin punertavan tummia.

10.7.2019 © Juha Jantunen 10.7.2019 © Juha Jantunen Kumpi on kumpi? Tummaneidonvaipan ja lehtoneidonvaipan erottaminen ei aina ole helppoa. Juha Jantunen kuvasi molemmat Vaivaistalovuorella. ▼ Lehtoneidonvaipan ja tummaneidonvaipan vahvimman esiintymisen alue Vaivaistalovuorella. © Maanmittauslaitos Lutukka 38. 2022 17

17.8.2017 © Arto Kurtto 10.7.2019 © Juha Jantunen Luhanka, Lempää, Avosalmi, Lähteelä ta hän keräsi näytteen (H) Mattilan tekolammen länsipuolella. Kasviatlaksessa (Lampinen & Lahti 2021) lajista ei ole Kaakkois-Suomesta yhtään löytöä 1980-luvun jälkeen! Tummaneidonvaippaa jo kaksi vuosikymmentä Lappeenrannassa Tummaneidonvaipan kukan sikiäin on tiheäkarvainen. Lehtoneidonvaipan kukan sikiäin on niukkakarvainen tai kalju. tien välissä on myös juolukkaa (Vaccinium uliginosum) kasvavia kosteita painanteita, joista valkolehdokkien (Platanthera bifolia) ohella löytyi muutama soikkokaksikkokin (Neottia ova­ ta). Vaivaistalovuoren läpi kulkevan polun metsäisemmältä itäpuolelta kämmeköitä löytyi selvästi vähemmän, lähinnä vain lehtoneidonvaippoja. Lea mainitsi sähköpostissaan, kuinka nopeasti frisbeegolfradan alue on kulunut täy- sin kasvittomaksi. Esimerkiksi uimarannan penkalla kasvoi isokokoinen aavekämmekkä vihreiden sukulaistensa joukossa, mutta nyt paikalla on vain paljas, poljettu maa. Ei varmasti ollut huono päätös jättää Vaivaistalovuoren kämmekkämaastot tällaisen toiminnan ulkopuolelle. Lappeenrannan kalkkitehtaan vaikutuspiirissä pitkään kuljeksineena en myöskään malta olla mainitsematta Lean kesällä 2021 löytämää niittyräpelöä (Briza media), jos- 18 Lutukka 38. 2022 Tummaneidonvaippa on Suomessa hyvin harvinainen ja luokiteltu vaarantuneeksi (Ryttäri ym. 2019) sekä rauhoitettu. Kasviatlaksen tuoreimmilla kartoilla on vain 13 hajaruutua Hankoniemeltä Koillismaalle, joka on lajin vahvinta elinaluetta (Lampinen & Lahti 2021). Ainoat Kaakkois-Suomen löydöt ovat Lappeenrannasta Mattilan – Mäntylän alueelta. Espoolaiset kasviharrastajat löysivät ensimmäiset tummaneidonvaipat vuosituhannen vaihteessa Mattilan mäntykankaan pohjoisreunalta (Saarinen & Jantunen 2000). Tummaneidonvaippoja oli samalla paikalla kahdessa erillisessä kasvustossa ainakin vielä vuosina

2010–2012, mutta viime kesien täsmäkäynnit hakatulle kasvupaikalle ovat olleet tuloksettomia. Laajalti pusikoitunut Mattilankankaan mäntymetsä ei ole lehtoneidonvaipalle eikä valkolehdokillekaan enää kovin mieluisa kasvupaikka, sillä ennen näitä suorastaan hämmentävän runsaita lajeja löytyy alueelta lähinnä yksittäin. Kesällä 2014 tummaneidonvaippaa mainittiin löydetyn ympäristöselvityksen yhteydessä myös Kuuselasta Vaalimaantien varteen rakentuvan meluvallin linjalta (Saarinen 2015), mutta tämän esiintymän tarkemmasta sijainnista tai kohtalosta minulla ei ole tietoja. Muhkeat meluvallit joka tapauksessa ovat jo paikoillaan. Onneksi moisia ei ole tulossa Vaivaistalovuorelle, jonka esiintymä alkaa ainakin eteläsuomalaisten havaintopaikkojen joukossa olla vahvimmasta päästä, monissa tum- maneidonvaipan populaatioissa kun mainitaan kasvavan alle kymmenen yksilöä (Jäkäläniemi 2012). Kiitokset Lämmin kiitos Juha Jantuselle, Lea Puraselle, Esa Sojamolle, Seppo Vuokolle ja Anna Vuorelle Mäntylän ja Mattilan neidonvaippoja koskevista kuvista ja tiedoista sekä käsikirjoituksen tarkistamisesta. Jäkäläniemi, A. 2012: Tummaneidonvaippa – Epipactis atrorubens. Teoksessa: Ryttäri, T., Kalliovirta, M. & Lampinen, R. (toim.), Suomen uhanalaiset kasvit: 169–170. Tammi. Helsinki. Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas 2020. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. https://kasviatlas.fi. Ryttäri, T., Reinikainen, M., Hæggström, C.-A., Hakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T., Kulmala, P., Lampinen, J., Piirainen, M., Rautiainen, V.-P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.), Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019: 182–202. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Saarinen, K. 1995: Ihalaisen kalkkialueen kämmekkälajisto. 127 s. Lappeenrannan kaupunki, Ympäristöviraston julkaisu 2/95. Lappeenranta. Saarinen, K. 2015: Päivityksiä Etelä-Savon eteläosan uhanalaisista ja vähän muistakin. Lutukka 31: 82–95. Saarinen, K. 2022: Aavekämmeköitä kalkitsemassa. Lutukka 38: 3–13. Saarinen, K. & Jantunen, J. 2000: Lappeenrannan kalkkitehdasalueen tulokaslajisto komistui. Lutukka 16: 92–93. Epipactis atrorubens increasing on a stony hill in Lappeenranta, SE Finland In July 2021, more than 50 shoots of the rare and threatened Epipactis atrorubens were counted among the hundreds or even thousands of E. helleborine on a stony hill between Mattila and Mäntylä residental areas in Lappeenranta (South Savo). Potential hybrids between these two were also noticed in the habitat. E. atrorubens was first observed in Lappeenranta in the year 2000, but this small population in the dry pine forest has most likely disappeared due to large-scale forest cuttings in the area. Another population on a stony hill, however, has gradually grown since the first observations were made in 2014. Most of the plants occupy rather open patches of bedrock covered by a thin layer of moss in the forest dominated by pine (Pinus sylvestris). Kimmo Saarinen, Hönöntie 2, 54100 Joutseno. kimmo.o.saarinen @ gmail.com Lehtoneidonvaippa ja tummaneidonvaippa kasvavat rinnatusten Lappeenrannan Vaivaistalovuorella. 10.7.2019 © Juha Jantunen Lutukka 38. 2022 19

Mutayrttikasveja TERHI RYTTÄRI AAPO AHOLA JESSICA NIELSEN HENRY VÄRE ja muita rantojen pieniä kärsijöitä etsitään! Limosella aquatica, Helsinki, Isosaaren koillisranta 23.7.2006 © L. Helynranta M utayrttikasvillisuuteen kuuluu joukko ekologialtaan samantyyppisiä putkilokasvilajeja, joille yhteistä on esiintyminen erilaisissa vetisissä, kosteissa tai kausikosteissa avoimissa elinympäristöissä, usein matalilla rannoilla, jokisuistoissa, laitumilla, allikoissa, karjan juomakuopissa tai jopa satunnaisissa traktorinpyöräurissa. Kasvupaikat ovat usein luonteeltaan lyhytaikaisia ja saattavat esimerkiksi jokisuistoissa vaihtaa paikkaa joen virtausten ja tulvien mukaan. 20 Lutukka 38. 2022 Mutayrttikasvillisuuteen on luettu kuuluvaksi lietteisillä rannoilla kasvavia yksivuotisia lajeja, kuten vesirikot (Ela­ tine spp.), paunikko (Crassula aquatica), ojakaali (Lythrum por­ tula) ja itse mutayrtti (Limosel­ la aquatica). Otimme tähän tarkasteluun mukaan myös avoimilla rannoilla kasvavan monivuotisen tulvakonnanlieon (Lycopodiella inundata) ja muutamia voimakkaasti taantuneita avointen merenrantaniittyjen kasveja, kuten pikkupungan (Lysimachia minima), rantakatkeron (Gentianella uliginosa) sekä rannikon suolamailla kasvavan punasuolayrtin (Salicor­ nia perennans). Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa mutayrttikasvillisuutta ei ole erikseen kuvattu tai arvioitu. Sen kaltaista kasvillisuutta voi sisältyä moniin luontotyyppeihin: järvien muta- ja liejurantoihin (puutteellisesti tunnettu, DD), sisävesien hapsiluikkarantaniittyihin (äärimmäisen uhanalainen, CR), tulvaniittyihin (äärimmäi­ sen uhanalainen, CR), rannikon jokisuistoihin (erittäin uhanalai­ nen, EN) ja merenrantaniityillä

ja, mutta tietoja tarvitaan koko maasta. Etsittävien lajien luonnehdinnat on poimittu Retkeilykasviosta (Hämet-Ahti ym. 1998) ja uhanalaisuusluokat noudattavat viimeisintä uhanalaisuusarviointia (Ryttäri ym. 2019). Tekstissä käytetyt uhanalaisuusarvioinnin luokat LC = elinvoimainen (Least Concern) NT = silmälläpidettävä (Near Threatened) VU = vaarantunut (Vulnerable) EN = erittäin uhanalainen (Endangered) (Pohjan)mutayrtti, Limosella aquatica, LC Yksivuotinen; rönsytön tai rönsyllinen; lehdet ruusukkeena, tav. pitkäruotisia, lapa pitkulainen – kapean vastapuikea; kukkavanat lehtiä lyhyempiä, teriö säteittäinen, 5-liuskainen. Järvien, jokisuiden ja -suistojen sekä murtovesilahtien savi-, hiekka- ja hiesurannoilla vesirajassa. Heinä – elokuu. Kasviatlas 2020 Limosella aquatica Limosella aquatica, Oulu, Kempeleenlahti, Vihiluoto E, 16.7.2004 © L. Kalleinen pikkuluikka-hapsiluikkarantaniittyihin (äärimmäisen uhanalai­ nen, CR) (Kontula & Raunio 2018a,b). Monet rantojen pienikokoisista lajeista ovat taantuneita ja jopa uhanalaisia, useimmiten kasvupaikkojen umpeenkasvun takia. Umpeenkasvun syyt ovat moninaisia: vesien rehevöityminen ja laidunnuksen väheneminen aiheuttavat ruovikoitumista ja pensoittumista samalla, kun järvien säännöstely hillitsee rantojen luontaista tulvimista. Lähes kaikki ryhmän lajit ovat pienikokoisia ja paitsi vaikeasti havaittavia myös jossain määrin hankalia tunnistettavia etenkin kukkimattomina tai siemenettöminä; lisäksi niiden esiintyminen voi vaihdella suuresti vuosien välillä. Tuoreet tiedot mutayrttikasvien esiintymisestä ovat puutteellisia, mikä vaikeuttaa niiden uhanalaisuuden arviointia ja suojelua. Etenkin Etelä-Suomesta ja sisämaasta tiedot ovat enimmäkseen hyvin vanho- Lutukka 38. 2022 21

Kasviatlas 2020 Crassula aquatica Crassula aquatica, Hyvinkää, Kytäjä, Sääksjärven uimaranta, 27.8.2011 © L. Helynranta (Vesi)paunikko, Crassula aquatica, VU Yksivuotinen; varsi pysty; lehdet vastakkain, tasasoukkia – liereitä; kukat lehtihangoissa, teriö 4-lehtinen. Vesirajassa savisilla ja liejuisilla järvenrannoilla, usein laidunrannoil- la; myös murtovedessä ja saariston kalliolätäköissä. Heinä – elokuu. Ojakaali, Lythrum portula, VU Yksivuotinen; lehdet vastakkain, lapa vastapuikea – kapean vastapuikea; kukat perättö- miä, yksittäin lehtihangoissa, kukkapohjus kellomainen, teriö 4–6-lehtinen. Märällä maalla tai matalassa vedessä teillä, ojissa, lammikoissa, järven- ja joenrannoilla. Heinä – elokuu. Crassula aquatica, Oulu, Hietasaari, kaivanto Eden S, 17.8.2004 © L. Kalleinen 22 Lutukka 38. 2022

Lythrum portula, Pälkäne, Luopioinen, Kaukkala, Ukranjarvi, 3.9.2013 © T. Kuitunen / Luopioisten kasvisto Elatine alsinastrum, Raisio, Haunisten allas, 30.8.2012 © H. Väre Isovesirikko, Elatine alsinastrum, EN Yksivuotinen (Suomessa); varsi pysty – koheneva, paksu; lehdet säteittäisesti, ruodittomia, kapeansoikeita – soikeanpuikeita; kukat yksittäin lehti- hangoissa, perättömiä, teriö 4-lehtinen. Savisissa ojissa, savenottokuopissa ja vesihaudoissa matalassa vedessä, joskus upoksissa. Kesä – syyskuu. Kasviatlas 2020 Lythrum portula Kasviatlas 2020 Elatine alsinastrum Lutukka 38. 2022 23

Oikovesirikko, Elatine orthosperma, LC Yksivuotinen; lehdet vastakkain, lehtilapa ruotia lyhyempi; kukat tav. lyhytperäisiä, teriö 4-lehtinen, heteitä 8; kota lähes pallomainen, siemenet vain kärkiosasta hieman käyriä. Usein tavallisemman, samannäköisen katkeravesiri­ kon (Elatine hydropiper) seurassa. (Jälkimmäisen kukat jokseenkin perättömiä; kota päältä litteä, siemenet lähes ongenkoukun muotoisia). Järvissä tavallisesti hieta- tai hiesupohjalla, melko usein matalassa vedessä lähellä vesirajaa ja märällä maalla; hyvin harvoin joissa ja niukkasuolaisessa murtovedessä. Kesä – syyskuu. 0,5 mm A B C Vesirikkojen siemeniä. A = Elatine orthosperma B = E. hydropiper C = E. triandra Piirrokset © Marja Koistinen Kasviatlas 2020 Elatine orthosperma Elatine orthosperma, Oulu, Oulujoki, Tuira, Tukkisaaret 18.8.2004 © L. Kalleinen Kasviatlas 2020 Elatine triandra, Oulu, Oulujoki, Tuira, Tukkisaaret 17.8.2004 © L. Kalleinen 24 Lutukka 38. 2022 Elatine triandra

Lycopodiella inundata, Pyhtää, Heinlahti, Räski, 20.8.2013 © A. Kurtto Kasviatlas 2020 Lycopodiella inundata Vanhan kivilouhoksen soistuva pohjakin kelpaa konnanlieolle. Kolmihedevesirikko, Elatine triandra, LC Yksivuotinen; lehdet hyvin lyhytruotisia; teriö 3-lehtinen, heteitä 3; kota lähes pallomainen, siemenet hieman käyriä. Järvissä, murtovesilahdissa ja hitaasti virtaavissa joissa tavallisesti pehmeällä pohjalla ma- talassa vedessä, harvoin vesirajan yläpuolella. Kesä – syyskuu. Tulvakonnanlieko, Lycopodiella inundata, NT Monivuotinen; suikertava; lehdet lähes kierteisesti, pehmeitä, ylöspäin käyriä; itiötähkä 1–2 cm, perätön, lyhyen pystyn haaran kärjessä, itiölehdet muiden lehtien kaltaisia. Karuilla järvenrannoilla hiekkamutamaalla, vesijätöillä, tulvanevoilla, ajoittain kuivahtavissa hiekkapohjaisissa lätäköissä, rimmissä, suopoluilla. Heinä – syyskuu. Lycopodiella inundata, Juva kk, Jukajärven uimaranta, 7.7.2021 © L. Helynranta Lutukka 38. 2022 25

Persicaria foliosa, Ruotsinpyhtää, Ahvenkoski, 25.8.2010 © H. Väre Lietetatar, Persicaria foliosa, EN, luontodirektiivin laji, rauhoitettu Yksivuotinen; lehtilapa lähes tasasoukka, korvaketupen laita harvaan lyhytkarvainen; tähkä pitkästi lehdekäs, pysty, harsu, alaosasta katkonainen, tähkä- ja kukkaperät sekä kehä nystyttömiä, miedonmakuisia. Tulvaisilla ja maatuvilla järvien, jokien ja jokisuistojen liejurannoilla, ulkosaariston kallioallikoissa, usein matalassa vedessä. Heinä – syyskuu. ▼ Kahdeksan lajin havainnot Hämeen ELY-keskuksen alueella. Kartalla on pyritty värein visua­lisoimaan havaintojen ikä ja määrä ruuduilla.Yksittäisiä havaintoja ja alueita voi tarkemmin tarkastella Laji.fi:ssä Mutayrttikasvit Hämeessä 340 335 26 Lutukka 38. 2022 345

Mutayrttikasvit Suomessa Kartalla on esitetty 10 km × 10 km ruuduittain kahdeksan lajin esiintyminen. Kartan havainnot perustuvat Lajitietokeskuksesta syksyllä 2021 poimittuihin tietoihin. Kartalla on pyritty värein visua­ lisoimaan havaintojen ikä ja määrä ruuduilla. Lutukka 38. 2022 27

Avoimilla merenrantaniityillä liikkuessasi älä unohda (pu­ na)suolayrttiä (Salicornia peren­ nans, EN, syys – lokakuu, rauhoitettu Ahvenanmaalla), pik­ kupunkaa (Lysimachia minima, EN, kesä – elokuu) ja rantakat­ keroa (Gentianella uliginosa, EN, elo – syyskuu). Nekin kasvavat harvakasvisilla tai lähes paljailla merenrannoilla. Ilmoita havaintosi Toivomme kasviharrastajien kiinnittävän tulevina kesinä katseensa tähän vähälle huomiolle jääneeseen lajiryhmään. Positiiviset lajihavainnot voi tallentaa Suomen lajitietokeskukseen (Laji.fi), mielellään valokuvan kanssa. Havaintoa kuvattaessa kasvin elinympäristö ja mahdolliset uhkat ovat tärkeä tieto. Tunnistaminen Lysimachia minima, Parainen, Nauvo, Hundskär 24.8.2003 © H. Väre Älä unohda näitä Kasviatlas 2020 Lysimachia minima Kasviatlas 2020 Salicornia perennans 28 Lutukka 38. 2022 Gentianella uliginosa, Eckerö, Öra, 27.8.2010 © H. Väre Kasviatlas 2020 Gentianella uliginosa

on helpointa kasvien kukkiessa tai ollessa siemenvaiheessa. Epävarmoista havainnoista voi toimittaa näytteen lähimpään kasvimuseoon (esim. Oulu, Kuopio, Turku, Helsinki). Huomaa kuitenkin, että lietetatar on rauhoitettu ja vaatii keruuluvan, myös suolayrtti on rauhoitettu Ahvenanmaalla. Negatiiviset havainnot – kasvin löytymättä jääminen vanhalta kasvupaikalta – ovat lajien uhanalaisuusarvioinnin kannalta erittäin tärkeitä. Niitä voi myös koota ja toimittaa erikseen Suomen ympäristökeskukseen. Negatiivisista havainnoista on hyvä kirjata niiden oletettu syy, jos sellainen on todettavissa: esimerkiksi kasvupaikan muuttuminen sopimattomaksi. Kiitokset Lassi Kalleiselle ja Tuomo Kuituselle valokuvista, Marja Koistiselle piirroksista. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. 1998: Retkeilykasvio, 4. painos. 656 s. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Kontula, T. & Raunio, A. (toim.) 2018a: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen Ympäristö 5: 1–388. Kontula, T. & Raunio, A. (toim.) 2018b: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 2: luontotyyppien kuvaukset. Suomen Ympäristö 5: 1–925. Ryttäri, T., Reinikainen, M., Hæggström, C.-A., Hakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T. Kulmala, P., Lampinen, J., Piirainen, M., Rautiainen, V.-P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019: 182–202. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Observations wanted: Limosella aquatica -type vegetation Limosella aquatica -type vegetation consists of small-sized vascular plant species sharing similar habitat requirements on shallow lake and sea shores with muddy or loamy soil. The sites are submerged, humid or seasonal in open habitats like river estuaries, pastures, small ponds, livestock watering pits, or even casual tractor wheel grooves. They are often short-lived and may move from place to place due to, e.g., changes in river currents and floods. Many of these species have become rare and even endangered, mainly due to overgrowth by taller Lajeista kootun paikkatieto­ aineiston sekä karttoja (pdfmuodossa) lajeittain ja ELY-keskuksittain voi pyytää käyttöönsä SYKEstä: terhi.ryttari @ syke.fi tai aapo.ahola @ syke.fi plant species as a result of eutrophication of waters and reduced grazing, as seen especially in spreading of Phragmites austra­ lis and shrub-type vegetation, which in turn reduce flooding. Up to date data on the presence of Li­ mosella aquatica -type vegetation are incomplete, making it difficult to evaluate its current IUCN status and to protect growing sites. In particular, the data from southern Finland and the inland are mostly very old, but data are needed for the whole country. In addition to Crassula aquatica, Elatine spp., Limosella aquatica and Lythrum portula, up to date data are needed also for some other small-sized shoreline species; viz. Gentianel­ la uliginosa, Lycopodiella inundata, Lysimachia minima and Salicornia perennans. New observations of these plants are sought. Their known distribution is presented in the Finnish Plant Atlas, https://kasviatlas.fi/ ▼ Salicornia perennans, Parainen, Houtskari, Jungfruskär, 24.8.2011 © T. Ryttäri Lutukka 38. 2022 29

Kasviatlas kaipaa tekijöitä TAPANI LAHTI RAINO LAMPINEN K un Lutukan ensimmäinen numero vuonna 1985 ilmestyi, sen ensimmäisenä artikkelina oli ilmoitus Suomen kasviatlasprojektin alkamisesta saman vuoden kesällä (Kurtto & Lahti 1985). Siitä alkaen Lutukka on ollut tärkeä apu Kasviatlaksen edistymisen seurannassa ja tulosten raportoinnissa vuosien mittaan. Kun Lutukka nyt on kokenut sukupolvenvaihdoksen paperilta biteiksi, on tullut aika tarkastella myös Kasviatlaksen nykytilaa ja arvioida tulevaisuuden vaihtoehtoja. Kasviatlaksen alkuperäinen suunnitelma oli kerätä vuosina 1985–89 eri puolil30 Lutukka 38. 2022 Rubus arcticus, Kuusamo, Liikasenvaara, Jäkäläniemi, L. Helynranta 7.7.2008 le Suomea sijoitetuista yhden neliökilometrin kokoisista kartoitusruuduista kattavia putkilokasvien lajiluetteloita, joiden avulla olisi mahdollista arvioida lajien yleisyyttä maan eri osissa. Kattavalla luetteloinnilla tarkoitetaan sitä, että kartoittaja pyrkii löytämään ja kirjaamaan kohderuudulta kaikki siellä esiintyvät putkilokasvilajit. Tämän vuoksi jo Kurtto & Lahti (1985) totesivat, että kas­ vistokartoitus edellyttää siis hy­ vää lajintuntemusta. Vuodesta 1985 alkaen kasvi­atlasaineistoa alkoi kertyä vuosittain, ja Helsingin kasvimuseolle lähetetyt tulokset tallennettiin nykyisin Kastikkana tunnettuun museon kasvistotietokantaan. Seuraavina vuosina Kasviatlaksen etenemistä seurattiin ja kartoittajia ohjeistettiin Lutukan artikkeleissa (mm. Kurtto 1986, Kurtto & Lahti 1987a, Lahti & Kurtto 1988, Kurtto & Lahti 1989a). Alkuperäisen kar- toitusjakson lähestyessä loppuaan alkoi näyttää ilmeiseltä, että hanke jatkuu suunniteltua pidempään. Ensin Kasviatlas sai lisäkesän vuodelle 1990 (Kurtto & Lahti 1989b, Lahti & Kurtto 1990), ja sen jälkeen kartoitus on jatkunut vuosittain 2020-luvulle asti ilman erityistä aikataulusuunnitelmaa (Lahti & Kurt- to 1991, Lahti & Lampinen 1998, Lampinen & Lahti 1999).

Kasviatlaskartaston kehitys Kasviatlaskartoituksessa kerätyt kattavat lajiluettelot eroa­ vat tavallisista kasvihavainnoista siten, että pelkän yksittäishavaintoihin perustuvan esiintymisen lisäksi voidaan todeta myös lajin puuttuminen ▼ Lutukassa 4/1988 julkaistiin mesimarjan ja vaiveron esiintymis­ frekvenssi maan eri osissa atlas­ aineiston 1985–87 perusteella. Luvut ilmoittavat lajin esiintymisen prosenttiosuuden kunkin peninkulmaruudun alueella tutkituista neliökilometriruuduista. Esiintymisfrekvenssin muutossuuntia kuvaavat rajat on piirretty silmänvaraisesti, epämääräisimmät rajalinjat on esitetty katkoviivalla. Mesimarja Rubus arcticus kartoitusruudulta. Tosin lajin puuttuminen ruudulta kirjatusta lajiluettelosta ei aina tarkoita sitä, ettei laji todella kasva ruudun alueella. Eri lajien havaittavuus vaihtelee koon, vuosirytmin, kasvupaikkojen ym. tekijöiden vuoksi merkittävästi. Tämän ilmiön mm. Kytövuoren ja Suomisen (1967) aineisto osoittaa vakuuttavasti. Kartoitettujen atlasruutujen avulla lasketaan lajin esiintymistodennäköisyys maan eri osissa siten, että havainto lajista saa arvon yksi ja havainnon puuttuminen arvon nolla. Vaikeasti havaittavilla lajeilla todellinen arvo on tuntematon. Siten atlaskartoilla näytettävät esiintymistodennäköisyydet ovat minimiarvoja, todellinen arvo on jossakin atlasfrekvenssin ja ykkösen välissä. Ensimmäisiä kasviatlas­ai­ neistoon perustuvia mallikarttoja julkaistiin Lutukassa 1988 ja 1989 (Lahti & Kurtto 1988, Kurtto & Lahti 1989a). Koko lajiston kattavan levinneisyyskartaston julkaisu venyi vuoteen 1993, jolloin ilmestyi mikrotietokoneilla käytettävä Suomen putkilokasvien levinneisyyskartaston versio 1.0. Tuossa kartastossa oli kasviatlasaineiston lisäksi otettu mukaan jo 1960-luvun puolivälissä aloite- Vaivero Chamaedaphne calyculata Lutukka 38. 2022 31

tun kasvistotietokannan sisältö täydentämään lajien levinneisyyskuvaa pistekarttoina erityisesti harvinaisen esiintymisen alueilla. Täydennyksenä oli myös joukko eri tahoilta kerättyjä floristisia havaintoaineistoja, joiden saattaminen yhtenäiseen muotoon kasviatlaskartoille oli työlästä. Suomen putkilokasvien levinneisyyskartaston vuonna 1995 julkaistua versiota 2.01 mainostettiin Retkeilykasvion neljännen painoksen sivuilla rinnan Lutukan kanssa. Samassa yhteydessä todettiin Kasviatlaksesta, että alun perin viisivuoti­ seksi suunniteltu hanke on sittem­ min muuttunut jatkuvaksi ja sa­ malla seurannankin mahdollista­ vaksi (Hämet-Ahti ym. 1998: 19–21). Suunnitelma levinneisyyskartaston vuosittain julkaistavista päivitysversioista osoittautui vuosituhannen loppuvuosina ylivoimaiseksi, niin paljon käsityötä uusien versioiden tuottaminen olisi vaatinut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoikin uuden atlaskartaston suunnittelu erilaisella tekniikalla. Alun perin yliopistojen ja tutkijoiden keskinäiseen kommunikointiin luotu internet-verkko avattiin julkiseen kaupalliseen käyttöön vuonna 1995, ja sen varassa toimiva World Wide Web alkoi nopeasti laajentua nykyiseksi maailmanverkoksi. Nettiyhteydet alkoivat yleistyä työpaikoilla ja lopulta myös kodeissa. Siten edellytykset kasvien levinneisyyskartaston julkaisemiseksi web-sivustona olivat olemassa vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Toinen merkittävä tekninen muutos oli päätös koo32 Lutukka 38. 2022 Vaivaiskoivu Betula nana Oravanmarja Maianthemum bifolium Sinivuokko Hepatica nobilis Ranta-alpi Lysimachia vulgaris Lutukassa 5/1989 julkaistiin esimerkkeinä alustavat levinneisyyskartat vaivaiskoivusta, oravanmarjasta, sinivuokosta ja ranta-alvesta 74 atlasruudun perusteella. Frekvenssiluokat 1 ≤ 25 %, 2 = 26–50 %, 3 = 51–75 %, 4 = > 75 % ta kasvien levinneisyyskartasto ainoastaan kasvistotietokantaan tallennetun aineiston perusteella. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki ne floristiset aineistot, joiden haluttiin näkyvän kasviatlaskartoilla, piti ensin tallentaa tietokantaan. Valmisteluvaiheessa tämä aiheutti paljon kertaluonteista työtä, mutta sen tuloksena näki päivänvalon levinneisyyskartaston ensimmäinen verkkoversio Kasviatlas 2006 (Lampinen & Lahti 2007). Siitä lähtien uusi versio on julkaistu säännöllisesti vuosittain toukokuun lopun ja ke- säkuun alun tienoilla. Kunkin julkaistun atlaksen nimessä on julkaisuvuotta edeltävän vuoden nimi, koska julkaisu perustuu nimeämisvuoden loppuun mennessä kertyneihin havaintoaineistoihin. Levinneisyyskartaston ensimmäiset, levykkeillä jaettavat versiot 1990-luvulla olivat kaupallisia tuotteita, joiden hinnasta atlaskartoittajat saivat merkittävän alennuksen. Vuodesta 2007 alkaen julkaistu Kasviatlaksen verkkoversio on ollut ilmainen, mutta vuoteen 2015 asti sen tieto-

► Vilukon kartta uusimmista ruutukohtaisista havainnoista viittaa lajin harvinaistuneen Etelä-Suomen sisämaassa. ja sai käyttää vain epäkaupallisiin tarkoituksiin. Vähitellen maailmalla voimistunut avoimen datan politiikka levisi Suomeenkin, ja vuodesta 2016 alkaen kasvien levinneisyyskartasto on ollut vapaasti käytettävissä myös kaupallisiin tarkoituksiin lähde mainiten Creative Commons Nimeä 4.0 Kansainvälinen -lisenssin mukaisena tuotteena. Kasviatlakset 2006–2018 julkaistiin osoitteessa www.luomus.fi/kasviatlas. Vuonna 2020 ilmestynyt Kasviatlas 2019 julkaistiin uudistetulla käyttöliittymällä varustettuna uudessa osoitteessa kasviatlas.fi. Uusi käyttöliittymä on suunniteltu toimimaan myös pienellä näyttöruudulla mobiililaitteissa, ja kasvien levinneisyyskarttojen käyttö myös muilla verkkosivustoilla on tehty entistä helpommaksi. Kasviatlaksen karttavaihtoehdot ovat vähitellen lisääntyneet versio versiolta. Varsinaiseksi atlaskartaksi olemme kutsuneet yhdistelmää, jossa kilometriruutujen pohjalta laskettu esiintymistodennäköisyys on esitetty peninkulmaruuduittain väriasteikolla yhdessä havaintopisteiden kanssa. Erityisesti julkaisukäyttöä varten esiintymistodennäköisyyden voi esittää myös korkeuskäyrästön kaltaisina tulosteina. Muita Kasviatlaksessa käytettyjä karttaesityksiä ovat olleet peninkulmaruutujen havaintodatan pohjalta lasketut kartat ruutujen lajikohtaisis- Vilukko Parnassia palustris ta havaintomääristä sekä vanhimmasta ja uusimmasta havaintovuodesta, joiden avulla voi karkeasti arvioida lajien leviämistä tai taantumista maan eri osissa. Lajien levinneisyyskarttojen lisäksi kartaston verkkoversiossa on myös mahdollisuus tarkastella peninkulma- ruutujen lajiluetteloita siten, että kullekin lajille on esitetty arvioitu yleisyys, havaintojen lukumäärä ja vanhimman ja uusimman havainnon vuosiluku. Tälle luettelolle käänteinen on luettelo niistä lajeista, jotka kasviatlasaineiston perusteella on arvioitu kohtalaisen yleisiksi ruudulla (esiintyLutukka 38. 2022 33

mistodennäköisyys vähintään 20 %), mutta joista ei ole vielä tallennettu yhtään havaintoa Kastikka-tietokantaan. Tämän niin sanotun puuteluettelon pohjalta on mahdollista lähteä etsimään ruudulta todennäköisimmin löytyviä lajeja. Käytännön maastohavainnot ovat osoittaneet, että kasviatlasaineiston pohjalta lasketut ennusteet osuvat oikeaan verrattain hyvin: ruuduilta on usein löytynyt juuri niitä lajeja, joita siellä pitäisikin olla. Sekä lajien levinneisyyskarttojen havaintopisteet että ruutukohtaisten lajiluetteloiden lajirivit on Kasviatlaksen uusimmissa versioissa linkitetty Kastikan havaintoaineistoon siten, että havaintojen alkuperäislähde on mahdollista selvittää. Linkityksessä taustajärjestelmänä käytämme nykyään Suomen Lajitietokeskuksen havaintotietokantaa, jonne Kastikkaan lisätyt tai siellä muutetut havainnot kopioidaan päivän viiveellä. Aivan kaikkien havaintotietojen lähdettä ei Kasviatlaksen kautta kuitenkaan pääse jäljittämään, koska suojelunäkökohtien vuoksi osa aineistosta on salattu. Taksonomian hallinta Kasviatlaksen kaksi keskeistä ulottuvuutta ovat lajit ja paikat. Siksi kasvilajien luokittelu on perusta kartoitusyksiköiden hallinnalle. Kuten kaikki tutkijat ja harrastajat tietävät, ainoa pysyvä asia kasvien luokittelussa ja nimistössä on jatkuva muutos. Lajit siirtyvät suvusta toiseen, alalajeista tulee lajeja tai päinvastoin, laji pilkotaan kahdeksi tai useam34 Lutukka 38. 2022 maksi lähisukuiseksi lajiksi, tai sitten taksonominen tutkimus muuttaa lajien tieteellisiä nimiä tai nimistötoimikunta suomen- tai ruotsinkielisiä nimiä. Osa näistä muutoksista on Kasviatlaksen näkökulmasta helpommin hallittavissa, osa pakottaa miettimään tarkasti, miten taksonominen muutos otetaan huomioon kartoitustyössä. Erityisesti vanhojen ja uusien atlaskarttojen vertailussa on oltava huolellinen siksi, että sama tieteellinen tai yleiskielinen nimi voi eri aikoina tarkoittaa erilaista taksonikäsitettä eli sitä, millaiseen yksilöjoukkoon nimellä kulloinkin viitataan. Esimerkiksi Retkeilykasvion ensimmäisessä painoksessa (Hämet-Ahti ym. 1984) lumpeiden sukuun (Nymphaea) kuuluivat isolumme (N. alba), pohjanlumme (N. candida) ja suomenlumme (N. tetragona). Sama luokitus oli käytössä myös kolmannessa painoksessa (Hämet-Ahti ym. 1986) sekä Suomen putkilokasvien luettelossa (Kurtto & Lahti (1987b). Retkeilykasvion neljännessä painoksessa (Hämet-Ahti ym. 1998) lummelajeja oli enää kaksi, valkolumme (N. alba) ja suomenlumme (N. tetragona). Valkolumpeella oli kaksi alalajia, isolumme (N. al­ ba subsp. alba) ja pohjanlumme (N. alba subsp. candida). Uusimmassa Suomen putkilokasvien luettelossa (Kurtto ym. 2019) on jälleen palattu samaan lumpeiden lajimäärään ja nimistöön kuin Retkeilykasvion ensimmäisessä painoksessa. Kasviatlaksen kannalta oleellisia ovat lumpeiden lajitason taksonikäsitteet, joita atlaksen aikana on ollut käytössä ▲ Kuvanottohetkellä 2012 kasvin nimi oli Nymphaea alba subsp. candida. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin se on Nymphaea candida. Lajitietokeskuksen tietokannassa kasvin tunniste on nimen muuttumisesta riippumatta ollut MX.37841. neljä kappaletta. Näistä yksi, suomenlumme (Nymphaea tet­ ragona) on ollut koko Kasviatlaksen kauden yksikäsitteinen. Sen sijaan isolumme ja pohjanlumme ovat välillä olleet omina lajeinaan, välillä valkolumpeen (N. alba) alalajeina. Koska Kasviatlaksessa ei ole erikseen kartoitettu alalajien ja muiden lajinsisäisten yksiköiden esiintymistä, isolumpeen ja pohjanlumpeen havaintoja ei ole aina erotettu toisistaan. Siksi isolumpeella ja pohjanlumpeella ei Kasviatlaksessa ole omaa yleisyyskarttaa, vaan ne on yhdistetty epäviralliseksi Nymphaea alba -ryhmäksi (suomeksi isolummeryhmä), jolle yleisyyskartta voidaan esittää. Jotta havainnot saataisiin luokittelun muuttuessa varmemmin yhdistettyä tiettyyn

Helsinki, Landbo, Storträsk, 6.8.2012 © L. Helynranta taksoniin, on Kastikka-tietokantaan viedyt havainnot – jos suinkin mahdollista – 1990-luvun lopulta asti tallennettu pelkän ”paljaan” tieteellisen nimen sijasta nimen ja sen merkityksen yksilöivän tunnisteen yhdistelmänä. Kenttäkorteille maastossa tietoja kirjaavien kartoittajien on toivottu ja oletettu käyttävän nimiä tietyn lähteen mukaisessa merkityksessä, aiemmin Retkeilykasvion 4. painoksen ja nyttemmin vuoden 2019 nimiluettelon mukaisesti. Suomen Lajitietokeskuksen taksonitietokannassa kullekin taksonikäsitteelle on annettu yksikäsitteinen tunniste, jonka avulla taksonomian muutoksia on helppo seurata. Nämä tunnisteet on otettu käyttöön myös uudella kasviatlassivustolla vuonna 2021. Allaolevaan kuvaan on merkitty Lajitietokeskuksen taksonikäsitteille antamat MX-kirjaimilla alkavat tunnisteet ja niistä eri yhteyksissä käytetyt nimet. Paikkatietojen hallinta Paikkatietojen hallinnassa ei 1980-luvun alun jälkeen ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Kartoitusruutujen rajat on määritelty 1970-luvulla käyttöön otetun suorakulmaisen YKJ-yhtenäiskoordinaatiston (Heikinheimo & Raatikainen 1971, 1981) perusteella. Maanmitta- uslaitoksen kartoilta yhtenäiskoordinaatistoon perustuvaa ruutujakoa ei enää löydy. Siksi Suomen Lajitietokeskuksen ylläpitämä, yhtenäiskoordinaatiston ruutujaon näyttävä karttapalvelu osoitteessa https://laji.fi/ map on korvaamaton apuväline kaikille eliökartoituksia tekeville. Myös useat puhelimes- Lumpeiden taksonikäsitteet suomalaisissa lajiluetteloissa ja kasvioissa. MX-alkuiset merkkijonot ovat taksonikäsitteiden QName-tunnisteet Suomen Lajitietokeskuksen tietokannassa. Tunnisteiden vieressä on lueteltu tieteelliset nimet, joita eri julkaisuissa on käytetty kyseisestä taksonikäsitteestä. sa toimivat mobiilisovellukset (esim. Maastokartat ja Locus Map) saa asetuksia muuttamalla näyttämään yhtenäiskoordinaatteja. Merkittävimmät virheet havaintojen paikannuksessa syntyivät 1970-luvulla havaintojen siirrossa alkuperäisestä karttalehtijakoon perustuvasta 10 × 12 km ruudukosta 10 × 10 km yhtenäiskoordinaattiruutuihin. Tämän muunnoksen seurauksena Kastikassa on edelleen paljon havaintoja, jotka todellisuudessa sijaitsevat jossakin naapuriruudussa. Kasviatlaksen tulevaisuus Kasviatlaksen tulevaisuuden tarkastelu on hyvä aloittaa nykyhetkestä. Sivulla 36 esitetään vuoden 2020 loppuun mennessä kartoitettujen 9 478 atlasruudun sijainti kartalla. Kukkosen ja Ruotsalaisen (2021) mukaan ETRS-TM35FIN-projektiossa laskettu Suomen pinta-ala on 390 815 neliökilometriä. Tässä luvussa ovat kuitenkin mukana myös merialueet, jotka atlaskartoituksessa ovat nollaruutuja. Todellinen tehollinen kartoituspinta-ala on siten jonkin verran pienempi, esimerkiksi kasviatlaskartoilla on 3 859 maa-alaa Suomen alueella sisältävää peninkulmaruutua. Näistä luvuista voi kuitenkin päätellä, että tähän mennessä Suomen pinta-alasta on kasviatlasmenetelmällä kartoitettu noin 2,5 prosenttia. Eri puolilla maata on paikallisfloorien maastotöiden yhteydessä syntyneitä neliökilometrin ruutujen tihentymiä, mutta muutoin aineistoa on verrattain hyvin maan kaikista osista. Huomionarvoista on, Lutukka 38. 2022 35

◄ Vuoden 2020 loppuun mennessä kattavasti kartoitettujen neliökilometriruutujen määrä peninkulmaruuduittain eri puolilla maata. 36 Lutukka 38. 2022

Kartoitettujen atlasruutujen määrä vuosina 1985–2020. Useamman vuoden aikana kartoitetut ruudut on tilastoitu loppuvuoden mukaan. että eräillä kasvistoltaan muutoin hyvin tunnetuilla alueilla atlasruutujen verkosto on harvanpuoleinen. Esimerkiksi Juha Suomisen kartoittamista Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan eliömaakunnista on niukasti atlasruutuja, toisin kuin muista rannikkomaakunnista. Aineiston ajallinen jakauma vuosina 1985–2020 käy ilmi ylläolevasta kaaviosta. Kasviatlaksen ensimmäiset vuodet 1985–89 olivat nousujohteisia, ja suurin ruutumäärä 743 ruutua kartoitettiin vuonna 1990, joka oli alkuperäisen atlasprojektin ylimääräinen kuudes vuosi (Kurtto & Lahti 1989b, Lahti & Kurtto 1990). Sen jälkeen oli muutaman vuoden ajan hiljaisempaa, mutta vuosituhannen vaihteen ympärillä atlaskartoitus jälleen kiihtyi joksikin aikaa 300–400 ruudun vuosivauhtiin. Viime vuosikymmenen aikana vuosittainen ruutumäärä on tasaantunut sadan ja kahdensadan välillä vaihteleviin lukemiin. Jos vuosittain kartoitettavien atlasruutujen määrä säilyisi sadan ja kahdensadan välillä tästä eteenpäinkin, tilanne oli- si tyydyttävä, joskaan ei paras mahdollinen. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että nykyisten atlaskartoittajien tehollinen maastotyöaika alkaa lähestyä loppuaan. Siten vaarana on koko atlaskartoituksen päättyminen muutaman vuoden kuluttua. Viimeistään silloin atlaskartoituksesta tulisi lopulta oikea projekti, koska määritelmän mukaan projektilla pitää olla alkuhetki ja loppuhetki. Mitä sitten pitäisi tehdä, jos näin ei haluta tapahtuvan? Perinteisen luontoharrastuksen suosio on nykynuorison parissa kokenut romahduksen, ja vanhempien kasviharrastajien määrä vähenee luonnollisen poistuman kautta vähitellen kohti nollaa. Kasvit sinänsä eivät ole poissa muodista, ovathan puutarha-, villiyrtti- ja kasvisruokaharrastukset suositumpia kuin koskaan. Samoin luonnossa liikkuminen on koronaaikana ollut entistä suositumpaa, mutta paljolti kyseessä on elämyksellinen retkeily, jolla ei Suomen eliöstön seurannalle ole paljoa annettavaa. Heikinheimo, O. & Raatikainen, M. 1971: Paikan ilmoittaminen Suomesta talletetuissa biologisissa aineistoissa. Annales Entomologici Fennici 37: 1–27, liitt. Heikinheimo, O. & Raatikainen, M. 1981: Ruutukoordinaattien ja paikannimien käyttö Suomessa. Notulae Entomologicae 61: 133-154. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T., Uotila, P. & Vuokko, S. 1984: Retkeilykasvio. 544 s. Suomen Luonnonsuojelun Tuki. Helsinki. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T., Uotila, P. & Vuokko, S. 1986: Retkeilykasvio, 3. uudistettu painos. 598 s. Suomen Luonnonsuojelun Tuki. Helsinki. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. 1998: Retkeilykasvio, 4. täysin uudistettu painos. 656 s. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Kukkonen, O. & Ruotsalainen, R. 2021: Suomineidon pinta-ala heittelee. Positio 2/2021: 20–21. Kurtto, A. 1986: Kasviatlas alkoi. Lutukka 2: 56–59. Kurtto, A. & Lahti, T. 1985: Suomen kasviatlasprojekti alkaa kesällä 1985. Lutukka 1: 4–5. Kurtto, A. & Lahti, T. 1987a: Kasviatlas etenee. Lutukka 3: 59–61. Kurtto, A. & Lahti, T. 1987b: Suomen putkilokasvien luettelo. Helsingin yliopiston kasvimuseon monisteita 11: 1–163. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989a: Kasviatlas kaipaa viimeistelyä. Lutukka 5: 29–31. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989b: Kasviatlakselle lisäkesä. Lutukka 5: 102. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Kytövuori, I. & Suominen, J. 1967: The Flora of Ikkalanniemi (commune of Virrat, Central Finland), studied independently by two persons. Acta Botanica Fennica 74: 1–59. Lahti, T. & Kurtto, A. 1988: Kasviatlas – lopun alkua. Lutukka 4: 61–63. Lahti, T. & Kurtto, A. 1990: Kasviatlas siirtyy jatkoajalle. Lutukka 6: 27–30. Lahti, T. & Kurtto, A. 1991: Kasviatlas, pohjaton tiedontarvitsija. Lutukka 7: 58–63. Lahti, T. & Lampinen, R. 1998: Neljästoista kesä: kasviatlas vuonna 1998. Lutukka 14: 3–11. Lampinen, R. & Lahti, T. 1999: Kasviatlaksen 15. kuuma kesä. Lutukka 15: 43–48. Lampinen, R. & Lahti, T. 2007: Kasviatlas 2006. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. http://kasviatlas.fi. Atlas of the vascular flora of Finland: a review Collection of presence-absence data from 1 sq-km squares from different parts of Finland began in 1985. Here we present an overview of the project and its future prospects. The main challenge for the Atlas is to find new field workers in the future, when the active period of current data collectors is approaching the end. Tapani Lahti ja Raino Lampinen, Luonnon­ tieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. tapani.lahti @ helsinki.fi raino.lampinen @ helsinki.fi Lutukka 38. 2022 37

Kasviatlaksen kolmas ulottuvuus TAPANI LAHTI RAINO LAMPINEN Cornus suecica, Kemijärvi, Tunturikylä, Isokuru, 17.9.2019 © A. Kurtto K un Kasviatlas vuonna 1985 käynnistyi, tavoitteena oli kerätä viidessä vuodessa eri puolilta Suomea aineisto jonka avulla voitaisiin esittää kartalla kunkin lajin yleisyys maan eri osissa (Kurtto & Lahti 1985). Viisivuotisjakson lähestyessä loppuaan kartoitus sai ensin yhden lisävuoden (Kurtto & Lahti 1989a), ja lopulta kartoitusta päätettiin jatkaa vuosi kerrallaan jatkuvasti (Lahti & Kurtto 1990). Kun kasviatlaskartoitusta on nyt ehditty tehdä jo 37 kesänä, on aika tarkastella, mitä kertyneestä aineistosta voi päätellä kasvilajien levinneisyydestä ja yleisyydestä se38 Lutukka 38. 2022 kä itse kartoitusmenetelmästä. Vuoden 2021 kasviatlasaineisto ei ollut käsikirjoitusta tehtäessä vielä käytettävissä, joten kirjoituksemme perustuu vuosien 1985–2020 aineiston tarkasteluun. Tähän mennessä Kasviatlaksen tuloksia on esitelty pääasiassa levinneisyyskarttoina, jotka vuodesta 2007 lähtien ovat olleet vapaasti saatavissa kasviatlaksen verkkosivuilla. Näissä kartoissa on ollut kaksi pääulottuvuutta, lajit (taksonit) ja paikat (yhtenäiskoordinaatiston neliöpeninkulmaruudut). Sen sijaan aineiston kolmas ulottuvuus, aika, on toistaiseksi jätetty huomiot- ta. Tätä Kasviatlaksen tuntematonta ulottuvuutta tarkastelemme tässä artikkelissa tarkemmin. Atlasversioiden erot Kasviatlaksen alkuperäinen kartoitusjakso, lisävuosi mukaan lukien, kattoi vuodet 1985–1990. Ensimmäisiä kasvien levinneisyyskarttoja julkaistiin jo tämän kartoitusjakson aikana (Lahti & Kurtto 1988, Kurtto & Lahti 1989b). Yksi tapa tarkastella Kasviatlaksen aikaulottuvuutta on tutkia, kuinka paljon kartat lajien levinneisyydestä ovat muuttuneet aineiston kertyessä. Koska atlaskarttojen laskentamenetelmässä on ta-

pahtunut vuosien mittaan jonkin verran muutoksia, päätimme analysoida muutosta suoraan Kastikka-tietokantaan tallennetusta alkuperäisaineistosta. Vertailua varten laskimme Kastikan atlasaineistosta lajeille yleisyyskartat siten, että mukaan otettavan aineiston ylärajaksi asetettiin vuodet 1990, 1995, 2000, 2005, 2010, 2015 ja 2020. Näin syntyneistä kartoista ensimmäinen, vuoden 1990 kartta, vastaa alkuperäisen atlasjakson tuloksia, ja viimeinen, vuoden 2020 kartta, on kaiken laskentahetkeen mennessä kertyneen aineiston kattava kartta. Atlaskartoilla lajin yleisyys esitetään yhtenäiskoordinaatiston peninkulmaruutujen keskipisteeseen laskettujen esiintymistodennäköisyyksien arvoina joiden avulla on laskettu yleisyyttä maan eri osissa kuvaava kor- keuskäyrästö. Käyrästö kuvaa lajin esiintymistodennäköisyyden arvoja nollan (puuttuu varmasti, valkoinen väri) ja ykkösen (esiintyy varmasti, tummanpunainen väri) välisinä arvoina. Atlaskarttojen samanlaisuutta voi mitata monella eri tavalla. Tähän vertailuun laskimme karttojen erot seuraavalla yksinkertaisella, keskihajonnan laskentakaavaa vastaavalla menetelmällä. Kartan kunkin peninkulmaruudun vuosien 1990 ja 2020 yleisyysarvojen erotus, joka vaihtelee arvojen –1 ja +1 välillä, korotetaan toiseen potenssiin ja luvut summataan yhteen. Ruutujen erotusten summa jaetaan ruutujen lukumäärällä 3 859, ja lopuksi tuloksesta otetaan neliöjuuri. Näin saatu muutosindeksi saa arvon nolla, kun kartat ovat identtisiä, ja maksimiarvon yksi silloin kun kartat ovat niin erilaisia kuin mahdollista, eli jokaisessa ruudussa toisen vuoden arvo on nolla ja toisen yksi. Pylväskaavio alla vasemmalla muutosindeksien jakaumasta vuosien 1990 ja 2020 välillä osoittaa, että valtaosalla lajeista kartat eroavat toisistaan hyvin vähän. Suuri osa lajeista on kuitenkin niin harvinaisia, että molempien vuosien atlaskartassa kaikki frekvenssit ovat lähellä nollaa ja erot ovat siksi pieniä. Kaaviosta tulee mielenkiintoisempi, kun joukosta jätetään pois kaikkein harvinaisimmat lajit. Kaavio oikealla on muutosindeksien jakauma lajeille, joiden keskimääräinen yleisyys vuonna 1990 on ollut vähintään 0,10. Näille lajeille jakauma on normaalimman kaltainen, keskimääräisiä arvoja on eniten, ja hyvin pieniä ja hyvin suuria arvoja on vähemmän. ▼ Vuosien 1990 ja 2020 kasviatlaskarttojen välinen ero laskettuna tekstissä kuvatulla menetelmällä. Kaikki lajit Lajit, joiden yleisyys vuonna 1990 oli vähintään 0,1 Lutukka 38. 2022 39

▲ Vuoteen 1990 mennessä tutkitut atlasruudut Convallaria majalis, Jan van der Straaten / Saxifraga 1990 Kielo, Convallaria majalis 2020 ◄►Sivuilla 40–43 on esimerkkejä vuosien 1990 ja 2020 levinneisyyskartoista lajeilla, joiden yleisyydessä ei ole tapahtunut merkittävää muutosta vuosien välillä. ▲ Vuoteen 2020 mennessä tutkitut atlasruudut. Kun harvinaisimmat lajit on jätetty pois, valtaosalla lajeista muutosindeksin arvo on 0,1:n molemmin puolin. Jos näiden joukosta sitten poimimme lajeja, joiden keskimääräisessä yleisyydessä vuosina 1990 ja 2020 ei ole paljon eroa, saamme selkeimmän käsityksen siitä, mikä vaikutus 40 Lutukka 38. 2022 havaintoruutujen määrän lisäyksellä 2 194 ruudusta vuonna 1990 9 478 ruutuun vuonna 2020 on lajien levinneisyyskarttoihin. Ohessa esitetään muutamia esimerkkilajeja, joiden yleisyys ja levinneisyys vuosien 1990 ja 2020 välillä on säilynyt jokseenkin muuttumattomana. Karttoja vertaamalla voi todeta, että lajien levinneisyyden yleispiirteet tu- levat hyvin esille jo vuoden 1990 kartoissa. Vuoden 2020 karttojen suurempi havaintoruutujen määrä tulee parhaiten näkyviin yleisyyden pienipiirteisempänä vaihteluna. Vertailumme osoittaa, että atlasmenetelmällä varsinkin yleisimpien lajien levinneisyyden yleiskuva tulee näkyviin jo verrattain pienellä ruutumäärällä, jos levinneisyydessä ei samanaikaisesti tapahdu merkittäviä muutoksia. Lajeja, joiden levinneisyydessä ja yleisyydessä on tapahtunut todellisia muutoksia, kannattaa lähteä etsimään siitä joukosta, joilla atlaskarttojen muutosindeksi (sivun 39 kaavio) on suurimmillaan.

Ruohokanukka, Cornus suecica 2020 1990 Lysimachia vulgaris, Ed Stikvoort / Saxifraga 1990 Ranta-alpi, Lysimachia vulgaris 2020 (1990–1995), Oulussa (Väre ym. kahdeksan vuotta (1997– 2004) ja Helsingissä (Kurtto & Helynranta 1998) yhdeksän vuotta (1990–1998). Tampereen kasvitieteellisen yhdistyksen toteuttama Teiskon kasviston kartoitus (Kääntönen & Lahtonen 1991) kesti jo 15 vuotta (1976–1990). Kartoitusjakson pidentyessä kasviston muutos alkaa vaikuttaa kartoitustulosten tulkintaan. Esimerkiksi Juha Suomisen monumentaalinen Satakunnan kasvistoselvitys (Suominen 2013) perustuu aineistoon, jonka keruu alkoi jo 1950-luvulla ja jatkui kirjan julkai2005) Kasviston muutos Kuten edellä kävi ilmi, osalla lajeista vuosien 1990 ja 2020 karttojen erot johtuvat siitä, että yleisyyden muutos maan eri osissa on atlaskaudella ollut todellista. Vaikka useimpien kasvien levinneisyys ja yleisyys muuttuvatkin hitaammin kuin liikkuvilla ja erityisesti lyhytikäisillä eläinlajeilla, kas- visto ei kuitenkaan ole muuttumattomassa tilassa. Monissa alueellisissa kasvistokartoituksissa aineiston keruu on kestänyt parhaimmillaan verrattain lyhyen ajan eikä kasviston muutos ehdi vaikuttaa suuresti tuloksiin. Esimerkiksi Vantaalla kasviston kartoitukseen (Ranta & Siitonen 1996) käytettiin kuusi vuotta Lutukka 38. 2022 41

suun asti. Satakunnan kasviston muutosta kartoitusjakson aikana ei ole dokumentoitu Suomisen (2013) kartoille, mutta monissa lajiteksteissä ilmiö mainitaan. Esimerkiksi rusoamerikanhorsmasta (Epilobium adenocaulon) Suominen kirjoittaa: Kartta kertoo ensi sijassa levit­ täytymisen vaiheesta jokusia vuo­ sikymmeniä sitten, tutkimusajan­ kohdan mukaan eri seuduilla jon­ kin verran eriaikaisesta tilantees­ ta. Nykyään amerikanhorsma on aivan yleinen ainakin Satakun­ nan etelä- ja keskiosissa, luulta­ vasti myös pohjoisen asutuilla mailla. Kasviatlaksen tähän mennessä julkaistut versiot ovat myös yhdistäneet usealla eri vuosikymmenellä kartoitettujen ruutujen tietoja samoille kartoille. Kartat on laskettu siten, että eri puolilta Suomea tutkituilta ruuduilta kartalle on merkitty arvo yksi silloin kun laji on havaittu ruudusta ja arvo nolla, jos lajia ei ole havaittu. Näiden ruutukohtaisten on/ei-arvojen perusteella on sitten laskettu kunkin peninkulmaruudun keskipisteeseen esiintymistodennäköisyyden keskiarvo painottaen lähellä olevia atlasruutuja kaukaisia enemmän. Sillä, kuinka kauan sitten ruudun havainnot on tehty, ei ole ollut merkitystä alueellisia yleisyysarvoja laskettaessa. Miten kasvien levinneisyyden ja yleisyyden muutosta olisi kasviatlasaineiston perusteella mahdollista analysoida? Periaatteessa kysymys on siitä, että kun atlaskartoille on tähän mennessä laskettu lajien yleisyysarvoja pohjois- ja itäkoor42 Lutukka 38. 2022 1990 2020 Siniheinä, Molinia caerulea dinaattien funktiona, nyt laskentaan otetaan mukaan uusi ulottuvuus, aika. Tällöin joudumme myös tekemisiin ”korkeiden ulottuvuuksien kiroukseksi” (engl. curse of dimension­ ality) kutsutun tilastollisen tosiasian kanssa. Se on seurausta siitä, että tietyn ilmiön – esimerkiksi kasvien esiintymisen – selittämiseksi käytettävien ulottuvuuksien määrän kasvaessa aineiston tiheys ulottuvuuksien määrittämässä avaruudessa harvenee. Toisin sanoen kasvien levinneisyyden muutosten analysointiin tarvitaan enemmän havaintoaineistoa kuin pelkän levinneisyyden tarkasteluun. Myöskään ulottuvuuksien mittayksiköt eivät enää ole yhteneviä: atlasaineistossa pohjois- ja itäkoordinaatteja mitataan kilometreinä, aikaa sen sijaan vuosina. Yksinkertaisin menetelmä lajien ajallisen muutoksen analysointiin on atlasaineiston jakaminen osajoukkoihin ruutujen kartoitusvuoden perusteella. Tämä menetelmähän oli ta- Molinia caerulea, Helsinki, Landbo, Storträsk, 6.8.2012 © L. Helynranta

Nardus stricta, Hans Dekker / Saxifraga 1990 2020 Jäkki Nardus stricta vallaan käytössä jo ylläkuvatun vuosien 1990 ja 2020 atlasversioiden vertailun yhtey­ dessä. Versioiden laskennassa vuoden 1990 ruutuaineisto kuitenkin sisältyi myös vuoden 2020 aineistoon. Selkeämmän kuvan lajien yleisyyden ja levinneisyyden muutoksista saa jakamalla aineiston kahteen osaan, joissa ei ole yhteisiä ruutuinventointeja. Viime vuonna ilmestyneessä julkaisussamme (Lahti & Lampinen 2021) tarkastelimme lajien yleisyysmuutoksia kasviatlasaineistossa, joka oli jaettu kahteen ajanjaksoon. Ensimmäinen jakso, vuodet 1960– 2000, sisälsi 4 596 atlasruutua ja toinen, vuosilta 2000–2019, 3 692 ruutua. Tutkimuksessa keskityttiin lajien yleisyysmuutoksiin, sen sijaan lajien levinneisyydessä tapahtuneet muutokset eivät sisältyneet analyysiin. Olemme uusineet analyysin jakamalla aineiston kahteen osaan siten, että ensimmäinen jakso kattaa vuodet 1958–1999 (4 248 ruutua) ja toinen jakso vuodet 2000–2020 (4 132 ruutua). Myös lajien levinneisyyskarttojen laskentamenetelmää on uudessa analyysissä muutettu edellisestä. Tätä aikajakoa käyttäen olemme laskeneet kaikille yleisille kasvilajeille levinneisyyskartat kahdelle toisistaan erilliselle aikajaksolle. Näin lasketut lajien levinneisyyden muutosta kuvaavat kartat julkaistaan uuden kasviatlasversion (Kasviatlas 2021) yhteydessä kesäkuussa 2022 kasviatlaksen verkkosivuilla osoitteessa https://kasviatlas.fi. Sivulla 45 on esimerkki siitä, miltä isonokkosen (Urtica dioica) levinneisyyskartta 1900-luvun ja 2000-luvun atlasaineiston perusteella näyttää. Atlasaineiston jakaminen kahteen tai useampaan osajoukkoon on yksi lähestymistapa kasviston muutoksen analysointiin. Kasviatlasaineistoa kertyy vuosittain lisää ja siksi olisi kiinnostavaa tarkastella kasviston muutosta myös jatkuvana prosessina. Tällainen analyysi on mahdollinen ottamalla laskentamallissa pohjois- ja itäkoordinaattien lisäksi selittäväksi muuttujaksi myös ruudun inventointivuoden. Ongelmana tässä tarkastelutavassa on se, että kaikkia atlasruutujen kattavia inventointeja ei ole tehty yhden vuoden aikana, vaan joidenkin ruutujen havaintoja on kerätty useamLutukka 38. 2022 43

pana vuonna. Taulukossa 1 on atlasruutujen määrä inventointiin käytettyjen vuosien mukaan ryhmiteltynä. Siitä näemme, että yhden vuoden aikana inventoituja atlasruutuja on vuodesta 1985 alkaen kerätyssä aineistossa 6 122 kappaletta eli noin 74 % kaikista ajanjakson ruuduista. Sivun 46 kuvassa on yhden vuoden aikana inventoitujen 6 122 ruudun jakauma vuosittain. Se osoittaa ruutujen määrässä pitkäaikaisen laskevan trendin, mikä on huono asia analyysille. Käyttäen yhden vuoden aikana inventoituja atlasruutuja olemme kehittäneet kasviston jatkuvan muutoksen analysointiin mallia, jossa lajin yleisyys lasketaan kullekin peninkulmaruudulle ja vuodelle siten, että atlasruutujen painotus on sitä pienempi, mitä kauempana ne ovat maantieteellisesti ja ajallisesti laskettavasta ruudusta. Koska maantieteellistä ja ajallista etäisyyttä mitataan eri yksiköissä, laskenta tehdään kahdessa vaiheessa. Ensin lasketaan etäisyyteen perustuva painoarvo kullekin Taulukko 1. Atlasruutujen lukumäärä ruudun inventointiin käytettyjen vuosien määrän mukaan ryhmiteltyinä. 44 vuosilkm ruutulkm 1 6122 2 294 3 214 4 233 5 186 6 106 7 103 8 132 9 77 10 75 11–35 759 Lutukka 38. 2022 ruudulle. Sen jälkeen kaikki ne ruudut, joiden maantieteellinen painoarvo on nollaa suurempi, skaalataan uudelleen ajallisen etäisyyden perusteella siten, että samana vuonna inventoidulla atlasruudulla aikapainotus on yksi. Mitä kauempana ajallisesti atlasruutu on, sitä pienemmäksi ajallinen painotus laskee. Lopuksi maantieteellinen ja aikapainotus kerrotaan keskenään ja saadaan atlasruudun lopullinen painoarvo yleisyyden laskennassa. Tällä menetelmällä lasketut kasvien muutoskartat näyttävät monien lajien osalta lupaavilta, mutta emme ole vielä julkaisseet niitä. Koska kartta on laskettu erikseen kullekin vuodelle, muutoksen voi näyttää havainnollisesti esimerkiksi animaationa, jossa levinneisyyskartat näytetään peräkkäin vuosi kerrallaan. Menetelmän etuna on se, että vuosittain kertyvä uusi atlasaineisto on helppo liittää malliin aikaisemman täydennykseksi. Tämän mallinnustavan ongelmaksi saattaa tulla se, että jatkossa uusia atlasruutuja kertyy niin vähän, että niiden avulla muutoksen havaitseminen on vaikeaa. Eräänlaisena yhdistelmänä perinteisestä atlaskartasta ja edellä kuvatuista muutoskartoista esittelemme vielä yhden menetelmän atlaskartan laskentaan. Koska julkaistut atlaskartat on laskettu julkaisuhetkeen mennessä kertyneestä ruutuaineistosta, kiinnostuksen kohteena on tavallaan ollut lajien levinneisyys ja yleisyys julkaisuhetkellä. Kuten edellä osoitimme, tiettyjen lajien to- Urtica dioica, Ed Stikvoort / Saxifraga dellinen yleisyyden muutos aiheuttaa sen, että liki 40 vuoden aikana inventoitujen ruutujen keskiarvona laskettu atlaskartta ei enää kuvaa hyvin julkaisuhetken tilannetta. Lajien yleisyyden muutoksen voi atlaskartan laskennassa ottaa huomioon käyttämällä samantapaista aikapainotusta kuin edellä kuvatussa jatkuvan muutoksen mallissa. Atlasruutujen painoarvoon voi

1958–1999 2000–2020 Isonokkonen Urtica dioica Isonokkosen levinneisyyskartta vuosien 1958–1999 ja vuosien 2000–2020 kasviatlasaineiston perusteella. laskennassa vaikuttaa etäisyyden lisäksi myös ruutujen inventointivuosi eli etäisyys nykyhetkestä. Mitä vanhempi on ruudun inventointivuosi, sitä pienempi on ruudun painoarvo laskennassa. Tässä lähestymistavassa laskentaan voi ottaa mukaan myös useampana vuotena inventoidut ruudut (ks. taulukko 1) käyttäen ajallisen etäisyyden mittana ruudun tuoreinta inventointivuotta. Mikä näistä kartoista on sitten se ”oikea” atlaskartta, jota voi käyttää lajin levinneisyyden kuvaamiseen? Jos otamme huomioon, että myös kasvistossa tapahtuu ajallista muutosta, lähinnä oikeata atlaskarttaa on se, joka esittää lajin yleisyyden maan eri osissa tietyllä ajanhetkellä. Osa kartoista on historiallisia, ja yksi kartoista on se, joka pyrkii esittämään lajin esiintymisen todenmukaisesti juuri tällä hetkellä. Loppupäätelmämme on, että aikaulottuvuus on syytä ottaa huomioon atlaskarttojen tulkinnassa. Kartoituksesta seurantaan Kuten esimerkkimme kasviatlaksen eri versioiden eroista lajien levinneisyyskartoissa edellä osoittivat, jo vuosina 1985–1990 kerätty atlasaineisto antoi verrattain hyvän kuvan kasvilajien levinneisyyden yleispiirteistä Suomessa. Uusien atlasruutujen lisäys aineistoon on mahdollistanut pienipiirteisemmän vaihtelun kuvaamisen, mutta muutoin merkittävimmät erot vuoden 1990 ja nykyhetken karttojen välillä ovat syntyneet siitä, että lajien todellinen yleisyys ja levinneisyys ovat vuosikymmenten mittaan muuttuneet. Tämän havainnon pohjalta onkin aiheellista kysyä, olisiko Kasviatlaksen aika siirtyä levinneisyyskartoituksesta entistä enemmän kasviston muutoksen seurantaan. Tähän mennessä kaikki inventoidut atlasruudut on kartoitettu vain kertaalleen, koska kartoittajat ovat saaneet itse valita kartoituskohteensa. Usein tavoitteena on ollut uusien ruutujen sijoittaminen huonoimmin kartoitetuille seuduille. Jatkossa mielenkiintoisimpia tuloksia Kasviatlaksen maastotöissä olisikin todennäköisesti saavutettavissa kartoittamalla uudelleen vanhoja, ennen vuosituhannen vaihdetta inventoituja ruutuja. Samalla olisi perusteltua suosia kartoituksen alkuaikoina käytettyjä 50 km:n välein sijoitettuja peninkulmaruutuja ja niiden sisältä kartoitettuja atlasruutuja. Atlasruutujen uudelleenkartoitusten tulosten analysoinnissa pohdittaviksi tulevat myös lajien havaittavuus ja tunnettavuus, atlasruutujen kartoitusten kattavuus ja havainnoijien lajintuntemus. Tavoitteenamme on, että jo kesän 2022 aikana saamme kerätty pilottiaineistoksi joukon ruutujen uudelleeninventointeja, joita analysoimalla saamme tietoa näistä asioista. Kuten seuraavan sivun kaavio osoittaa, vuosittain kertyvä atlasruutujen määrä on hiljalleen laskenut. Jos käy niin, että Kasviatlas tämän vuosikymmenen aikana päättyy kartoittajien loppumiseen ja koordinaattoreiden siirtymiseen muihin tehtäviin, on aika asettaa toivo tuleviin sukupolviin. Ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua joku innokas kasvitieteen opiskelija kaivaa esille vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kerätyn kasviatlasaineiston, innosLutukka 38. 2022 45

Yhden vuoden aikana inventoitujen atlasruutujen määrä vuosittain vuosina 1985–2020. tuu siitä ja organisoi vanhojen atlasruutujen uudelleenkartoituksen. Atlasruutujen vanhoja ja uusia inventointeja vertailemalla hän sitten rakentaa pohjan Suomen kasviston seurantajärjestelmälle. Hyviä esimerkkejä vanhojen aineistojen kierrätyksestä on jo olemassa. Olli Järvinen ja Risto Väisänen kaivoivat 1970-luvulla esille Einari Merikallion 1940- ja 1950-luvulla tekemät linnuston linjalaskennat (esim. Merikallio 1955, 1958) ja vertasivat niitä uusiin laskentatuloksiin (Väisänen & Järvinen 1974, Järvinen & Väisänen 1976). Lopputuloksena syntyi nykyään käytössä oleva kattava ja monipuolinen Suomen linnuston seurantajärjestelmä. Kasvipuolella vastaavanlaisen työn on tehnyt Mikael von Numers, joka inventoi uudelleen Ole Eklundin Lounais-Suomen saaristossa tutkimat saaret ja vertaili kasviston muutosta (esim. von Numers & Korvenpää 2007, von Numers 2019). 46 Lutukka 38. 2022 Kolari ym. (2017) inventoivat uudelleen Etelä-Saimaan rantakasvillisuutta, jonka Seppo Eurola oli kartoittanut ensimmäisen kerran 1950-luvulla. Myös valtakunnan metsien inventoinnissa on kertynyt tietoa metsä- ja suokasvillisuuden muutoksista usealta eri ajanjaksolta (Reinikainen ym. 2000), ja parhaillaan Luonnonvarakeskuksen käynnissä olevassa Mustikka-hankkeessa saadaan parin vuoden sisällä uutta tietoa tästä aiheesta. Järvinen, O. & Väisänen, R. A. 1976: Finnish line transect censuses. Ornis Fennica 53: 115–118. Kolari, T., Saarinen, K., Jantunen, J. & Vitikainen, T. 2017: Eteläisen Saimaan rantakasvillisuus – muutoksia 1950-luvulta tähän päivään. 110 s. Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti. Imatra. Kurtto, A. & Helynranta, L. 1998: Helsingin kasvit. Kukkivilta kiviltä metsän syliin. 400 s. Helsingin kaupungin ympäristökeskus ja Yliopistopaino. Helsinki. Kurtto, A. & Lahti, T. 1985: Suomen kasviatlasprojekti alkaa kesällä 1985. Lutukka 1: 4–5. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989a: Kasviatlakselle lisäkesä. Lutukka 5: 102. Kurtto, A. & Lahti, T. 1989b: Kasviatlas kaipaa viimeistelyä. Lutukka 5: 29–31. Kääntönen, M. & Lahtonen, T. 1991: Aitolahden – Teiskon kasvisto. Karttaosa. 196 s. Tampereen kaupungin ympäristönsuojeluviraston julkaisu 6/91. Tampere. Lahti, T. & Kurtto, A. 1988: Kasviatlas – lopun alkua. Lutukka 4: 61–63. Lahti, T. & Kurtto, A. 1990: Kasviatlas siirtyy jatkoajalle. Lutukka 6: 27–30. Lahti, T. & Lampinen, R. 2021: Change in the occurrence of common vascular plants in Finland between 1960–2000 and 2001–2019. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 97: 89–102. journal.fi/msff/article/view/112262 Merikallio, E. 1955: Suomen lintujen levinneisyys ja lukumäärä. 192 s. Otava. Helsinki. Merikallio, E. 1958: Finnish birds. Their distribution and numbers. Fauna Fennica 5: 1–181. von Numers, M. 2019: Distribution patterns and long-term changes in vascular plants of non-littoral areas in the SW archipelago of Finland. Part VII. Poaceae and synthesis. Annales Botanici Fennici 56: 317–346. von Numers, M. & Korvenpää, T. 2007: 20th century vegetation changes in an island archipelago, SW Finland. Ecography 30: 789–800. Ranta, P. & Siitonen, M. 1996: Vantaan luonto. Kasvit. 442 s. Vantaan kaupunki. Vantaa. Reinikainen, A., Mäkipää, R., Vanha-Majamaa, I. & Hotanen, J.-P. 2000: Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa. 384 s. Tammi. Helsinki. Suominen, J. 2013: Satakunnan kasvit. Norrlinia 26: 1–783. Väisänen, R. A. & Järvinen, O. 1974: Suomen pesimälinnuston linja-arviointi. Lintumies 9: 1–6. Väre, H., Ulvinen, T., Vilpa, E. & Kalleinen, L. 2005: Oulun kasvit -- Piimäperältä Pilpasuolle. Norrlinia 11: 1–512. The third dimension of the Atlas data Collection of field data for the Atlas of the vascular flora of Finland started in 1985. The original mapping period was planned to be 1985–1990, but the field work has continued yearly since then. Now, after 37 years of field work, it is important to take into account possible changes in the distribution and abundance of the species during the mapping period. We calculated distribution maps for the species based on the atlas data collected by the end of 1990 and 2020, respectively. For those species showing little change in abundance between the years, the maps are surprisingly similar. The main difference is greater detail of small-scale variation in 2020 compared with 1990. For documenting true change in the abundance and distribution of the species, we have calculated distribution maps separately for the atlas data collected in 1958– 1999 and in 2000–2020. These maps will be published online on the Atlas website (kasviatlas.fi) in June 2022. Transforming the function of the Atlas from mapping to monitoring is discussed. The most valuable information might be available by resurveying some of the Atlas squares originally surveyed in 1985–1999. A pilot study is planned for the summer of 2022. Tapani Lahti ja Raino Lampinen, Luonnon­ tieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. tapani.lahti @ helsinki.fi raino.lampinen @ helsinki.fi

Muutosta Kasviatlaksen kartoilla TAPANI LAHTI RAINO LAMPINEN V uonna 1985 alkaneella kasviatlaskartoituksella on nyt takanaan 37 maastotyövuotta. Niiden aikana kertyneen aineiston perusteella olemme saaneet hyvän yleiskuvan erityisesti runsaslukuisimpien lajien yleisyydestä ja levinneisyydestä Suomen eri osissa. Atlasaineistoon perustuvia yleisyyskarttoja ovat täydentäneet peninkulmaruutujen tarkkuudella esitetyt kokoelmanäytteisiin, kirjallisuuteen ja maastomuistiinpanoihin perustuvat havaintokartat, joiden avulla myös harvinaisemmat lajit on saatu mukaan atlakseen. Kasviatlaksen lajikohtaiset levinneisyyskartat ovat olleet Epilobium adenocaulon, Siuntio, Västerby, Tyyskyläntie, 2.8.2008 © L. Helynranta avoimesti saatavilla verkossa vuodesta 2007 lähtien ja löytyvät nykyään web-osoitteesta kasviatlas.fi. Tässä kirjoituksessa emme puutu Kasviatlaksen kartoilla näkyviin lajien levinneisyyden yleispiirteisiin vaan tarkastelemme sitä, miten kasvilajien yleisyyden ja levinneisyyden muuttuminen näkyy atlasaineistossa. Olemme toisaalla (Lahti & Lampinen 2022) esitelleet laskennallisia menetelmiä, joilla kasviatlasaineistosta voi analysoida muutoksia lajien esiintymisessä. Muutoksen yleiskuva Tarkastelimme aiemmin (Lahti lajien yleisyysmuutoksia kasviatlasaineistos- & Lampinen 2021) sa, joka oli jaettu kahteen ajanjaksoon. Ensimmäinen jakso, vuodet 1960–2000, sisälsi 4 596 atlasruutua ja toinen, vuosilta 2001–2019, 3 692 ruutua. Tässä artikkelissa esittelemme tuloksia, jotka on saatu jakamalla sama aineisto hieman eri tavalla ja käyttäen yleisyyskarttojen laskennassa eri menetelmää. Uudessa analyysissä olemme jakaneet aineiston kahteen osaan siten, että ensimmäinen jakso kattaa vuodet 1958–1999 (4 248 ruutua) ja toinen jakso vuodet 2000–2020 (4 132 ruutua; seuraavan sivun karttakuvat a ja b). Pääpiirteissään lajien yleisyyttä ja yleisyyden muutoksia kuvaavat tunnusluvut ovat alkuperäisessä ja uuLutukka 38. 2022 47

dessa analyysissä samanlaisia (yleisyys 1. jaksolla: r = 1,00; yleisyys 2. jaksolla: r = 1,00; yleisyyden muutos: r = 0,91). Ylemmässä kaaviossa on yhteenveto vertailun tuloksista. Vaaka-akselilla on lajin keskimääräinen yleisyys ensimmäisellä jaksolla ja pystyakselilla yleisyys toisella jaksolla. Kukin piste tarkoittaa yksittäistä lajia. Nollasta ykköseen kulkevan lävistäjän yläpuolella olevat pisteet kuvaavat yleistyneitä lajeja ja alapuolella olevat harvinaistuneita lajeja. Kuvasta käy selkeästi ilmi, että yleistyneitä lajeja on atlasaineistossa merkittävästi enemmän kuin harvinaistuneita lajeja. Sama asia näkyy myös alemmasta kaaviosta, missä lajit ovat yleisyysmuutoksen mukaisessa järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Siitä näemme, että voimakkaasti yleistyneitä (lisäys vähintään 0,15 yksikköä) tai voimakkaasti vähentyneitä lajeja (lasku vähintään 0,05 yksikköä) ei ole kovin paljon. Suurella osalla lajeista muutos on kohtalaisen pieni, mutta yleistyneitä lajeja on enemmän kuin harvinaistuneita lajeja. Tästä kertoo myös se, että ensimmäisellä jaksolla lajien yleisyyden keskiarvo oli 0,137, kun se toisella jaksolla oli 0,155. Keskimääräinen laji on siis yleistynyt noin 1,8 prosenttiyksikköä jaksojen välillä. Yleistyneitä lajeja Taulukossa 1 on lueteltu 20 jaksojen välillä eniten yleistynyttä lajia. Kärjessä ovat uustulokkaat rusoamerikanhorsma (Epilobium adenocaulon) ja 48 Lutukka 38. 2022 1958–1999 2000–2020 Kartoitetut atlasruudut kahdella ajanjaksolla. Lajien yleisyys ensimmäisellä jaksolla 1958–1999 (vaaka-akseli) ja toisella jaksolla 2000–2020 (pysty­ akseli). Sinisen viivan yläpuolella olevat lajit ovat yleistyneet, viivan alapuolella olevat harvinaistuneet. Yleisyys ilmoitettu frekvenssiarvoilla asteikolla 0–1. Lajit ajanjaksojen 1958–1999 ja 2000–2020 välisen yleisyysmuutoksen mukaisessa järjestyksessä eniten harvinaistuneista vasemmalla eniten yleistyneisiin oikealla.

Taulukko 1. Ajanjaksojen 1958–1999 (frek1) ja 2000–2020 (frek2) välillä voimakkaimmin yleistyneet lajit atlasaineistossa. Yleisyys ilmoitettu frekvenssiarvoilla asteikolla 0–1. Tieteellinen nimi Suomenkielinen nimi tyyppi frek1 frek2 ero Epilobium adenocaulon rusoamerikanhorsma neofyytti 0.228 0.502 0.273 Lupinus polyphyllus komealupiini neofyytti 0.121 0.349 0.228 Sagina procumbens rentohaarikko Euphrasia nemorosa tanakkasilmäruoho apofyytti 0.375 0.598 0.223 arkeofyytti 0.099 0.287 0.188 Carex brunnescens polkusara apofyytti 0.585 0.748 0.164 Tussilago farfara leskenlehti apofyytti 0.397 0.561 0.163 Omalotheca sylvatica ahojäkkärä arkeofyytti 0.345 0.502 0.157 Gnaphalium uliginosum savijäkkärä arkeofyytti 0.346 0.501 0.155 Impatiens glandulifera jättipalsami neofyytti 0.026 0.180 0.153 Typha latifolia leveäosmankäämi apofyytti 0.187 0.340 0.153 Silene dioica puna-ailakki apofyytti 0.428 0.568 0.140 Ribes nigrum mustaherukka apofyytti 0.239 0.379 0.140 Poa palustris rantanurmikka apofyytti 0.272 0.410 0.138 Poa alpigena pohjannurmikka apofyytti 0.237 0.375 0.138 Tanacetum vulgare pietaryrtti apofyytti 0.400 0.537 0.137 Poa trivialis karheanurmikka apofyytti 0.321 0.456 0.135 Anthriscus sylvestris koiranputki apofyytti 0.601 0.735 0.135 Matricaria discoidea pihasaunio neofyytti 0.530 0.662 0.132 Salix cinerea tuhkapaju alkuperäinen 0.346 0.478 0.132 Festuca ovina lampaannata apofyytti 0.670 0.801 0.131 Sivujen 49–55 kartoissa esitetään esimerkkilajien yleisyys vuosien 1958– 1999 ja 2000–2020 atlasaineistossa. 1958–1999 1958–1999 Komealupiini, Lupinus poly­phyl­lus 2000–2020 2000–2020 Rusoamerikanhorsma Epilobium adenocaulon komealupiini (Lupinus poly­ phyl­lus). Molempien voimakas yleistyminen on todettu jo aikaisemmin monissa julkaisuissa. Komealupiinin kartoista näkyy myös sen leviäminen useista istutusperäisistä alku- lähteistä eri puolilla Etelä-Suomea. Rusoamerikanhorsma ja komealupiini ovat myös mielenkiintoinen esimerkki nopeasti levinneestä mutta hyvin erilaista elämänkiertostra- tegiaa käyttävästä lajiparista. Rusoamerikanhorsma leviää tehokkaasti tuulen mukana kulkeutuvien siementen avulla ihmistoiminnan muuttamille kasvupaikoille, missä se kykenee löytämään kasvutilaa muun kasvillisuuden joukossa. Komealupiini sen sijaan levittää siemenensä lähelle emokasvia, mutta sen jälkeen leviäminen pääsee vauhtiin siemeniä sisältävien maamassojen Lutukka 38. 2022 49

siirron yhteydessä. Kerran paikalle juurruttuaan lupiini säilyttää asemansa sitkeästi (esim. 1958–1999 Saarinen & Saarinen 2020). Kolmannelle sijalle yleistymisnopeudessa on päässyt rantojen ja kallionrakojen pienikokoinen alkuperäislaji rentohaarikko (Sagina procumbens), joka ihmisen luomia kasvupaikkoja hyväksi käyttävänä apofyyttilajina vaikuttaa nopeasti laajentaneen esiintymisaluettaan kohti pohjoista. Se on samalla hyvä esimerkki siitä, että pienikokoisetkin kasvit 2000–2020 Rentohaarikko Sagina procumbens Matricaria discoidea, Helsinki, Hakaniementori, 28.6.2007 © L. Helynranta 1958–1999 2000–2020 Pihasaunio Matricaria discoidea menestyvät, kunhan elinympäristövaatimukset ja elämänkierron yksityiskohdat ovat oikeanlaiset. Taulukosta 1 käy ilmi, että kulttuuri on ollut ratkaisevassa roolissa kasvilajien viime vuosikymmenien yleistymisessä Suomessa, joko suoraan ihmisen tuomina tulokaslajeina tai ihmistoiminnan luomia kasvupaikkoja hyödyntävinä apofyytteinä. Mainitsemisen arvoinen laji on esi50 Lutukka 38. 2022 merkiksi pihasaunio (Matrica­ ria discoidea). Se oli yksi Linkolan (1918) klassikkojulkaisun Lajeista, jotka viime vuosikym­ meninä ovat maassamme suures­ ti levinneet. Leviäminen jatkuu edelleen, sata vuotta Linkolan artikkelin jälkeen. Harvinaistuneita lajeja Kuten jo edellä totesimme, voimakkaasti harvinaistuneita lajeja löytyi atlasaineiston analyysissa huomattavan vähän.

Jyrkintä vähentymistä osoittaneet lajit on lueteltu taulukossa 2. Luettelon kärjessä olevan luhtavillan (Eriophorum angus­ tifolium) harvinaistuminen erityisesti Etelä-Suomessa näyttää selvältä, sen sijaan Pohjois-Suomessa laji on jopa jonkin verran runsastunut. Hotanen ja Reinikainen (2000) raportoivat vastaavia tuloksia valtakunnan metsien inventoinnin kasvillisuusaineistojen perusteella jo aikaisemmin: Rim­ pi- ja välipintojen luhtavilla, jo­ ka kasvaa etenkin minerotrofisilla avosoilla, on selvästi niukentunut Etelä-Suomessa, jossa se vuon­ na 1995 ei enää esiintynyt sadan yleisimmän lajin listalla. Sen si­ jaan Pohjois-Suomessa se on säi­ lynyt hyvin. Tällaisen suokasvin yleisyyden muutos etelässä (erityisesti Lahden – Kouvolan seudulla) saattaa osittain selittyä myös sillä, että tällä vuosituhannella tuolla alueella kerätyssä atlasaineistossa lienee suhteellisesti vähemmän sellaisia ruutuja, joilla ylipäätään on nevoja, lammenrantoja, tienvarsiojia soiden reunamilla tai muita luhtavillalle soveliaita kasvupaikkoja. Luhtavillan kanssa samansuuntaista muutosta näyttää 1958–1999 2000–2020 Luhtavilla Eriophorum angustifolium myös ahokissankäpälän (An­ tennaria dioica) kartta. Lajin on arveltu harvinaistuneen EteläSuomessa niin paljon, että se on luokiteltu vuosien 2010 ja 2019 Punaisessa Kirjassa (Rassi ym. 2010, Hyvärinen ym. 2019) silmälläpidettäväksi (NT) lajiksi. Toisaalta Pohjois-Suomessa laji näyttää säilyneen ennallaan tai jopa hieman runsastuneen. Nurmikohokin (Silene vul­ garis) harvinaistuminen koskee nimenomaan sisämaan kulttuuriympäristöjen muinaistulokasta ahonurmikohokkia (var. vulgaris), sen sijaan merenrannoilla kasvava alkupe- Eriophoron angustifolium, Helsinki, Länsitoukki, 2.7.2006 © L. Helynranta Taulukko 2. Ajanjaksojen 1958–1999 (frek1) ja 2000–2020 (frek2) välillä voimakkaimmin harvinaistuneet lajit atlasaineistossa. Yleisyys ilmoitettu frekvenssiarvoilla asteikolla 0–1. Tieteellinen nimi Suomenkielinen nimi Eriophorum angustifolium luhtavilla apofyytti tyyppi 0.707 frek1 0.609 frek2 -0.098 ero Poa pratensis niittynurmikka arkeofyytti 0.653 0.557 -0.095 Silene vulgaris nurmikohokki apofyytti 0.199 0.123 -0.076 Antennaria dioica ahokissankäpälä apofyytti 0.469 0.410 -0.059 Raphanus raphanistrum peltoretikka arkeofyytti 0.145 0.086 -0.059 Phleum alpinum pohjantähkiö alkuperäinen 0.198 0.141 -0.057 Neottia cordata herttakaksikko alkuperäinen 0.156 0.100 -0.056 Salix myrtilloides juolukkapaju alkuperäinen 0.253 0.197 -0.056 Carex cespitosa mätässara alkuperäinen 0.271 0.215 -0.055 Montia fontana (lähde)hetekaali alkuperäinen 0.085 0.031 -0.055 Hippuris vulgaris lamparevesikuusi alkuperäinen 0.210 0.157 -0.053 Lutukka 38. 2022 51

räinen suomenlahdennurmikohokki (var. littoralis) vaikuttaa voivan hyvin. Viljelymaiden muinaistulokas peltoretikka (Raphanus raphanistrum) ei sekään näytä löytävän itselleen kasvutilaa nykyisestä kulttuurimaisemasta. Vuoden 2019 Punaisessa Kirjassa (Hyvärinen ym. 2019) nurmikohokki ja peltoretikka on kuitenkin edelleen luokiteltu elinvoimaisiksi (LC). 1958–1999 2000–2020 Ahokissankäpälä Antennaria dioica Ongelmatapauksia 52 Lutukka 38. 2022 Silene vulgaris, Willem van Kruijsbergen / Saxifraga Niittynurmikkaryhmän (Poa pratensis -ryhmä) lajeista kahden kehitys atlasaineistossa on edennyt päinvastaisiin suuntiin. Pohjannurmikka (P. alpi­ gena) on taulukossa 1 selvästi yleistyneiden lajien joukossa, kun taas niittynurmikka (P. pratensis) on taulukon 2 harvinaistuneiden lajien kärkipäässä. Lajien lähisukuisuus antaa aihetta epäillä, olisiko niiden kirjaamisessa atlasvuosien mittaan joitakin epäselvyyksiä, varsinkin kun runsastuneiden luettelossa on kaksi muutakin nurmikkalajia. Tämän suuntainen kehitys voisi olla seurausta esimerkiksi siitä, että atlaksen alkuvuosina osa pohjannurmikan havainnoista olisi kirjattu niittynurmikkana, onhan molemmat aiemmin katsottu saman lajin alalajeiksi. Toisaalta karttojen vertailu osoittaa, että pohjannurmikan runsastumisen ja niittynurmikan harvinaistumisen alueet maan eri osissa ovat osittain toisistaan riippumattomia. Selkeää ratkaisua kysymykseen on kuitenkin vaikea antaa, siksi tämän lajiparin kehityssuuntia atlaskartoilla tulee toistaiseksi tulkita varauksin. 1958–1999 2000–2020 Nurmikohokki Silene vulgaris

Määritysongelmia saattaa liittyä myös silmäruohojen (Euphrasia spp.) karttoihin. Kaksi Etelä-Suomen yleisintä lajia, tanakkasilmäruoho (E. nemorosa) ja ketosilmäruoho (E. stricta) osoittavat kuitenkin samansuuntaista yleistymistä, joten mahdolliset virheet peittyvät näiden kehityssuuntien sekaan. Pohjannurmikan kartoissa yleistymisen lisäksi huomiota kiinnittää se, että lajin levinnei- 1958–1999 2000–2020 Pohjannurmikka Poa alpigena 1958–1999 1958–1999 2000–2020 Niittynurmikka Poa pratensis Peltoretikka, Raphanus raphanistrum 2000–2020 syysalue on laajentunut pohjoisesta etelään päin. Yleisin kehityssuunta atlasaineistossa on lajien runsastuminen etelästä kohti pohjoista, päinvastaista kehitystä ilmenee vain muutamalla lajilla. Toinen samaan suuntaan levittäytynyt laji on polkusara (Carex brun­ nescens), joka vaikuttaa runsastuneen erityisesti Pohjanmaalla ja samalla taantuneen joillakin alueilla Lapissa ja EteläSuomessa. Atlasaineisto ja harvinaisten lajien yleisyyden muutokset Kurtto ym. (2022) mainitsevat Suomesta 3 288 putkilokasvilajia. Näistä Kasviatlaksen viime vuoden versiossa (Lampinen & Lahti 2021) kartan sai 2 666. Liki kaikki kartattomat olivat ukonkeltanoita (Hieraci­ um), voikeltanoita (Pilosella), voikukkia (Taraxacum) tai toukoleinikkiryhmän (Ranuncu­ lus auricomus s. lat.) apomiktiLutukka 38. 2022 53

1958–1999 2000–2020 Tanakkasilmäruoho Euphrasia nemorosa 1958–1999 2000–2020 Ketosilmäruoho Euphrasia stricta sia lajeja. Kasviatlasta varten kattavasti tutkituilta neliökilometreiltä puolestaan oli viime vuoden atlasaineistoon kertynyt havainto 1 987 lajista. Suurin osa näistä on atlasaineistossa hyvin harvinaisia: 762 lajia on havaittu alle 10 neliökilometriruudulla, 1 110 alle 50 ruudulla, 1 205 alle 100 ruudulla. Näin alhaiset havaintomäärät eivät riitä levinneisyysmuutosten tilastollisesti mer54 Lutukka 38. 2022 kitsevään tarkasteluun tässä ja aiemmassa muutostarkastelussamme (Lahti & Lampinen 2021) käytetyillä laskentatavoilla. Suurimmasta osasta uhanalaisiksi luokitelluista lajeista on kattavasti tutkittujen ruutujen atlasaineistossa kovin niukalti havaintoja. Tuoreimmassa uhanalaisarvioinnissa (Hyvärinen ym. 2019) silmälläpidettäviksi luokitelluista 144 lajista tai alalajista ahokissankäpälä (Antennaria dioica) on Kasviatlas 2020 -aineistossa (Lampinen & Lahti 2021) selvästi muita yleisempi: se on havaittu 3 818 kattavasti tutkitulla neliökilometriruudulla (41,0 %:lla kaikista kattavasti tutkituista ruuduista). Täten se on tavattu vain hivenen harvemmin kuin leveäosmankäämi (Typha latifolia, 3 992), ahopukinjuuri (Pimpi­ nella saxifraga, 3 946) tai suovehka (Calla palustris, 3 850) tai toisaalta merkitty muistiin vain hieman useammin kuin röyhyvihvilä (Juncus effusus, 3 804), rantapuntarpää (Alopecurus ae­ qualis, 3 801) tai isoulpukka (Nuphar lutea, 3 792). Silmälläpidettävistä kasveista seuraavilla sijoilla ovat ketoneilikka (Dianthus deltoides, 1 847 ruutua / 19,8 %) ja mustaapila (Trifolium spadiceum, 631 / 7,9 %). Muista silmälläpidettävistä yli viiden prosentin ruutuosuuteen yltävät edellä mainittujen lisäksi vain hentosara (Carex disperma), kelta-apila (Trifolium aureum), vaivaispaju (Salix herbacea), lumijäkkärä (Omalotheca supina) ja pussikämmekkä (Coeloglossum viri­ de). Mainituista lajeista ahokissankäpälä näyttää atlasaineiston perusteella hieman harvinaistuneen, mutta edes ketoneilikan ja musta-apilan yleisyydessä ei löydy merkittävää muutosta. Muut silmälläpidettävät tai muihin uhanalaisluokkiin kuuluvat lajit ovat atlasaineistossa enimmäkseen edellä mainittuja vielä selvästi harvinaisempia. Jatkossa Kasviatlaksen mielenkiintoisimmat uudet tulokset ovat saatavilla lajien yleisyys- ja levinneisyysmuutosten analysoinnista, erityisesti

1958–1999 2000–2020 Polkusara Carex brunnescens Lahti, T. & Lampinen, R. 2021: Change in the occurrence of common vascular plants in Finland between 1960–2000 and 2001–2019. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 97: 89–102. Lahti, T. & Lampinen, R. 2022: Kasviatlaksen kolmas ulottuvuus. Lutukka 38: 38-46. Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas 2020. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. http://kasviatlas.fi Linkola, K. 1918: Kasveista, jotka viime vuosikymmeninä ovat maassamme suuresti levinneet. Luonnon Ystävä 22: 1–21. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.) 2010: Suomen lajien uhanalaisuus: Punainen kirja 2010. 685 s. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Saarinen, K. & Saarinen, K. 2020: Kamppailu lupiinin kanssa ketosuorasta. Lutukka 36: 10–16. Mapping changes in the Atlas data suhteessa lajien ominaisuuksiin ja kasvupaikkojen muutoksiin. Atlasruutuaineistossa on riittävästi havaintoja noin 700 yleisimmän lajin seurantaan (Lahti & Lampinen 2021), sen sijaan muiden lajien seurannassa täytyy turvautua pääosin satunnaishavaintoja sisältävään aineistoon. Kaikkein harvinaisimmilla lajeilla seuranta perustuu tunnettujen kasvupaikkojen täsmäseurantaan. Kiitokset Analyysimme pohjana olevaa kasviatlasaineistoa on vuosikymmenten mit- taan ollut keräämässä noin 450 vapaaehtoista tutkijaa ja harrastajaa. Ilman heidän panostaan kasviston muutosten analysointi olisi ollut mahdotonta. Kiitos kuuluu siis kaikille maastotöissä pyyteettömästi uurastaneille. Hotanen, J.-P. & Reinikainen, A. 2000: Sarakasvit. Teoksessa: Reinikainen, A., Mäkipää, R., VanhaMajamaa, I. and Hotanen, J.-P., Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa, s. 159–161. Tammi. Helsinki. Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus: Punainen kirja 2019. 704 s. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M., Uotila, P., Hämet-Ahti, L., Leikkonen, M., Pihlajaniemi, L., Räsänen, J., Sennikov, A., Toivonen, H. & Väre, H. 2022: Putkilokasvit – Tracheophyta. Teoksessa: Suomen Lajitietokeskus 2022: Lajiluettelo 2021. Suomen Lajitietokeskus, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto. Helsinki. Changes in the distribution and abundance of vascular plants in Finland were analysed by dividing the plant atlas data into two temporal subsets. The first period contained 1 km2 squares inventoried between 1958 and 1999 (4 248 squares), and the second period contained squares inventoried between 2000 and 2020 (4 132 squares). The results indicate that the number of species showing increase in abundance between the periods is much higher than the number of declining species. Most of the species showing fastest expansion are mostly neophytes and archaeophytes, as well as a group of apophytic native species. Sample maps for species representing each of the groups are shown. Overall, human influence seems to be the main factor explaining the dynamics of the vascular flora of Finland during recent decades. Tapani Lahti ja Raino Lampinen, Luonnon­ tieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. tapani.lahti @ helsinki.fi raino.lampinen @ helsinki.fi Carex brunnescens, Pudasjärvi, Sarakylä, Juutislampi, 16.8.2021 © A. Kurtto Lutukka 38. 2022 55

Kiehkuravesirutto JOUNI ISSAKAINEN JANNE TOLONEN SAMULI LEHTONEN Suomelle uusi vieraslaji Elodea nuttallii, Paimio, Ankkalampi,10.6.2021 © Janne Tolonen K irjoittajista Janne Tolonen (JT) löysi kesäkuussa 2021 Paimion (V) niin sanotusta Ankkalammesta vesiruttoa, jonka lehtien muoto poikkesi tavallisesta kanadanvesirutosta (Elodea canadensis). Hän epäili löytöä kiehkuravesirutoksi (E. nuttal­ lii), vieraslajiksi, jota on tavattu Ruotsissa 1990-luvulta lähtien ja muualla Euroopassa aiemmin 1900-luvulla (Josefsson 2011). JT ilmoitti löydöstä Suomen lajitietokeskuksen verkkosivujen (Laji.fi) kautta. Lajin vieraslajiluokituksen vuoksi hän ilmoitti löydöstä myös Varsinais-Suomen ELY-keskuk56 Lutukka 38. 2022 seen sekä toimitti näytteen Turun yliopiston kasvimuseolle (TUR). Koska kiehkuravesirutto on säädetty haitalliseksi vieraslajiksi koko EU:n alueella, esiintymät päätettiin viranomaisvoimin kartoittaa ja raportoida tilanteesta Euroopan Unionille. Työhön osallistuivat Varsinais-Suomen ELY-keskuksen ja Luonnonvarakeskuksen lisäksi Suomen ympäristökeskus ja Paimion kaupunki. JT jatkoi kesä-heinäkuussa Paimion muiden lampien kartoitusta Varsinais-Suomen ELY-keskuksen tilauksesta ja löysi etelämpää, niin sanotus-

◄ Paimion Ankkalammen kaakkoisosa toimii virallisena uimarantana, jota käytetään kesäisin vilkkaasti. 16.6.2021 © Janne Tolonen ta Hiekkahelmestä, toisenkin kasvupaikan. Lajista viestittiin yleisölle mediatiedotteella ja haastatteluin (Luonnonvarakeskus 2021, Himberg 2021, Vornanen 2021). Viestinnän seurauksena laji.fi -sivustolle kertyi kansalaishavaintoja muistakin mahdollisista esiintymispaikoista. Näistä Anneli Asplundin havainto Paraisten Sydmosta osoittautui oikeaksi. Kirjoittajista Jouni Issakainen (JI) kartoitti heinäkuun alkuviikoilla kaikki kolme tunnettua löytöpaikkaa snorklaamalla. Hän keräsi kaksi varmennenäytettä kustakin lammesta Turun kasvimuseoon. Kartoitus Paimion lammissa oli vapaaehtoistyötä, Sydmon lammessa ELY-keskuksen toimeksianto (Issakainen 2021a). Ankkalammen kartoitusta jatkettiin 13.7. ELY-keskuksen toimeksiannosta paineilmasukelluksena (Laaksonen & van Ooik 2021). Loppukesän ja syksyn kuluessa edettiin eri tahojen yhteistyönä muun muassa etäkokouksin. Kun tuntui, että kasvit pitäisi poistaa mahdollisimman nopeasti torjunnan onnistumiseksi, JI pyrki ELY-keskuksen tilauksesta suunnittelemaan vedenalaistyökaluja poiston tehostamiseksi (Issakainen 2021b, c). Joitakin suunnitelman osia testattiin myöhemmin syksyllä (Issakainen ym. 2021). Vaativimmassa kohteessa, Sydmossa, Rami Laaksonen ja Tapio van Ooik kartoittivat syyskuusta lähtien muun muassa lammen syvyysprofiilia ja löysivät uusia esiintymiä. Kartoituksia jatkettiin myös poistokokeiluilla. Tulokset vedettiin yhteen lokakuussa (Issakainen ym. 2021). Maastotöiden rinnalla määritystä varmennettiin näytteistä. Veli-Pekka Rautiaisen (Turun kasvimuseo) sekä vesikasvispesialisti Pertti Uotilan (Helsingin kasvimuseo) mielestä mikään kasvien morfologiassa ei puhunut kiehkuravesiruttoa vastaan, ja määritystä pidettiin ilmeisenä. Saamansa kukallisen näytteen avulla Uo- tila pystyi lopulta sulkemaan morfologisesti pois myös vaikeasti erotettavan lähilajin argentiinanvesiruton (Elodea cal­ litrichoides), jonka verholehdet ovat yli 3 mm pitkiä, kiehkuravesirutolla vain enintään 2 mm (Lansdown 2009). Koska lämpimissä maissa on useita lähisukuisia lajeja ja ne voivat levitä esimerkiksi Internetin akvaariokaupan myötä, tunnettiin tarvetta tukea määritystä eri tavoin. Kirjoittajista Samuli Lehtonen (SL), joka oli ennestään trooppisten vesikasvien systematiikasta kiinnostunut, tuli näin mukaan tutkimaan näytteitä DNA-menetelmin. Artikkelimme on yleiskatsaus kiehkuravesiruton tunnettuihin löytöpaikkoihin Varsinais-Suomessa sekä lajin erottamiseen muista lähisukuisista kasveista. Löytölampien piirteitä Kaikille kolmelle löytöpaikalle on yhteistä voimakas ihmisen vaikutus. Lammet ovat Lutukka 38. 2022 57

23.6.2021 © Janne Tolonen Littoistenjärvi 1 1 = Ankkalampi 2 = Hiekkahelmi 3 = Sydmon lampi 2 3 ▲ Kiehkuravesiruttolampien sijainti. ▼ Ankkalammen pohja on valtaosin paljas, mutta länsirantaa myötäilee vyöhyke uistinvitaa (Potamogeton natans). 16.6.2021 © Janne Tolonen 58 Lutukka 38. 2022

2.9.2021 © Janne Tolonen ► Paimion Hiekkahelmellä uiminen painottuu lammen pohjoisja länsirannoille ja on vesialan pienuuteen nähden kesäisin hyvin vilkasta. syntyneet soranoton seurauksena tai muutoin kaivamalla, ja niitä käytetään uimapaikkoina. Kaikki lammet ovat helposti saavutettavissa, ja etäisyys kaupunkien keskustasta on vain muutamia kilometrejä. Ensimmäinen löytöpaikka, Ankkalammeksi nimetty, sijaitsee Paimion keskustasta 2,5 km pohjoiseen, Oinilan ja Hellberginkylän välissä (6715:3263). Se on pitkulainen, noin 240 m × 60 metrin kokoinen lampi, pinta-alaltaan noin 1,4 hehtaaria. Lampi on aikoinaan kaivettu suohon ja kunnostettu uimapaikaksi viimeksi 2000-luvun alussa, jolloin osa sen rannasta peitettiin suodatinkankaalla ja hiekalla. Ankkalampea ympäröivät omakotiasutus sekä urheilu- ja virkistysalueet. Rannat syve- nevät melko nopeasti, ja keskiosa on kauttaaltaan noin 2–3 m syvä. Pohja on tiivistä lietettä ja erilaisia hiekkajakeita. Vesi on luontaisesti hieman ruskehtavaa ja lisäksi ilmeisesti uimapaikan seurauksena planktonsameaa. Näkösyvyys oli heinäkuussa 2021 0,5–1 metriä (Laaksonen & van Ooik 2021). Toinen löytöpaikka, kutsumanimeltään Hiekkahelmi, sijaitsee Paimion Valkojalla, kirkolta 4,3 kilometriä etelään (6708:3263). Alue on mäntyvaltaista kangasmaastoa, johon on soranoton seurauksena syntynyt erikokoisia hiekkakuoppalampia. Hiekkahelmi on lammista luoteisin. Se on äärimitoiltaan noin 130 m × 60 metrin kokoinen, mutta poukamiensa vuoksi alaltaan vain noin 0,5 hehtaaria. Se on keskiosistaan vain 1–2 m syvä. Pohja on valtaosin karkeaa, paljasta hiekkaa, josta törröttää muutamia kivenlohkareita. Syvimpiin kohtiin on kertynyt ohuelti lietettä. Hiekkahelmeä ympäröi joka suunnassa kangasmetsä, mutta alueella risteilee ulkoilupolkuja, ja koko lampi toimii virallisena uimapaikkana. Vesi lienee alun perin melko kirkasta, mutta runsaan käytön vuoksi planktonsameaa, näkösyvyydeltään heinä-elokuussa noin 0,5–1 metriä. Kolmas löytöpaikka, ”Sydmon lampi”, sijaitsee Paimiosta yli 30 km länsilounaaseen, Paraisten Sydmon kylässä, Sydmo malmarna -mäkialueen lounaisosassa, Santalan talon eteläpuolella (6697:3230) (Issakainen 2021a, Issakainen ym. 2021). Lutukka 38. 2022 59

Sydmon entiseen soranottokuoppaan syntynyttä lampea voidaan luonnehtia jo pieneksi järveksi. Sen äärimitat ovat noin 300 m × 150 m ja vesipinta-ala noin 3,8 hehtaaria. Myös vesimäärä on suuri, koska rannat syvenevät jyrkästi. Syvyys on laajoilla pohja-alueilla 3–6 metriä, pienissä pohjakuopissa jopa yli 10 m (Issakainen ym. 2021). Lampeen muodostui noin 4–5 metrin syvyyteen kylmän veden harppauskerros. Lampea ympäröivät etelässä kivikkoinen soranottokenttä, pohjoisessa jyrkät, osin männikköiset kallio- ja sorarinteet. Siellä rantaa kiertää tiheä, riippuvaoksainen tervaleppävyö. Sydmon kylä on harvaan asuttua maa- ja metsätalous- maata. Paraisten kalkkikivikalliot eivät ulotu tänne, mutta alueelle voi kulkeutua heikkoa kalkkipölylaskeumaa. Lampi on yksityisillä mailla. Sillä ei ole virallista uima- eikä pysäköintipaikkaa. Eteläpäähän johtanut tie on suljettu, mutta maanomistaja ei ole kieltänyt vähäistä uimakäyttöä. Uiminen on keskittynyt lammen itärannan pienelle hiekkaiselle osuudelle. Sydmon lammen pohja on valtaosin karkeaa hiekkaa tai soraa, jolle on kertynyt noin 10 cm paksu lietekerros. Lietettä peittää lähes yhtenäinen matto matalia näkinpartaisleviä. Valtalaji on sironäkinparta (Chara virgata), sen seurassa niukempana järvisiloparta (Nitella fle­ xilis). Putkilokasveja esiintyi vain siellä täällä pieninä laikkuina, toistuvimpina purovita (Potamogeton alpinus) ja kalvas­ ärviä (Myriophyllum sibiricum). Lammen vesi on erityisen kirkasta, näkösyvyys arviolta 4–5 metriä. Tämä helpottaa kiehkuravesiruton havaitsemista snorklaten, mutta toisaalta kasvi saa riittävästi valoa näkösyvyyden rajoille asti, joten se pystyy myös kasvamaan syvemmällä. Niinpä sitä ei voi kartoittaa vain pinnalla uiden, vaan tämä vaatii sukelluksia syvemmälle. ▼ Kiehkuravesiruton nuorta uposkasvustoa Sydmon lammessa lepänlehtikarikkeella, yhdessä talvehtimissilmuisen kalvasärviän (Myriophyllum sibiricum) kanssa. Elodea nuttallii, 26.10.2021 © Rami Laaksonen 60 Lutukka 38. 2022

Elodea nuttallii, Hiekkahelmi, 6.7.2021 © Janne Tolonen Kiehkuravesiruton runsaus ja sijainti lammissa Ankkalammessa kiehkuravesiruttoa todettiin ensimmäisellä snorklauksella suurimpina kasvustoina lammen lounaisnurkassa ja eteläosan keskellä uimalautan ympäristössä. Lisäksi pienempiä saarekkeita oli lammen luoteiskärjessä ja koillisella rantaosuudella. Laaksonen ja van Ooik (2021) totesivat kuitenkin tarkemmassa työssään, että lajia on sekä keijuvina versonkappaleina että pistemäisesti juurtuneena järven kaikissa osissa. Ankkalammessa laji kasvoi yleensä noin 1–2,5 metrin syvyydessä, jossa valoa oli vähän. Kasvi ulottui harvoin pintaan, eikä kukintaa havaittu. Osa versoista vaikutti pysyvän luontaisesti matalina, sivulle suuntautuvina. Hiekkahelmessä kiehkuravesirutto kasvoi laajoina saa- ◄ Kiehkuravesiruton emikukukan keskellä näkyvät papillikkaat luotit ja kaarevat joutoheteet, joita ympäröivät valkoiset terälehdet ja punertavakuvioiset verholehdet. Kuvassa terälehdet ovat pääosin näkymättömissä luottien alla, vain niiden kärjet pilkottavat verholehtien väleistä. Kasvustojen runsaudesta voidaan olettaa, että lajia on esiintynyt kaikissa kolmessa lammessa jo ainakin muutaman vuoden ajan. Kaikissa niistä oli runsaasti vapaata pohjaa, johon se voi tulevaisuudessa levittäytyä. rekkeina lammen etelärannalla sekä itäpään poukamassa. Muissa osissa vilkas uimatoiminta ja soraisempi pohja lienevät rajoittaneet sitä. Kasvit ulottuivat monin paikoin haaraisena versostona 1–1,5 metrin syvyydestä pinnan tuntumaan. Versot olivat kelluttavien solukkojensa vuoksi pystyasennossa. Pinnan lähellä latvoihin muodostui täällä hieman kukkia. Kukintaa lienevät edistäneet lammen mataluus ja nopea lämpeneminen. Myös Sydmon lammessa tieto karttui vasta usean käynnin myötä. Itärannan pienen ensihavainnon lisäksi löytyi ympärisnorklauksessa kolme noin aarin laajuista esiintymää lammen pohjoisosista. Laaksonen ja van Ooik löysivät uusilla käynneillä kasvustolaikkuja muistakin osista, ja lokakuussa niitä oli kertynyt otostamalla jo 15. Jos otosten pintaala suhteutetaan koko pohjaalaan, niin kasvustoja voisi laskennallisesti olla lähes 90. (Issa- Tunnistaminen kainen 2021a, Issakainen ym. 2021). Sydmossa lähes kaikki kasvit olivat syvällä, eikä kukintaa täälläkään havaittu. Jotkin syvällä kasvavat versot eivät veden kirkkaudesta huolimatta vaikuttaneet edes pyrkivän pintaan vaan olivat enemmän kuusen alaoksien tapaisia, joka suuntaan törröttäviä tai pohjan lähellä roikkuvia. Vesirutot (Elodea) kuuluvat kilpukkakasvien heimoon (Hyd­ rocharitaceae). Heimo on lähes maailmanlaajuinen. Se sisältää ulkonäöltään monenlaisia kasvisukuja, joita yhdistää kasvupaikkana vesi tai vähintään kostea ympäristö. Suomessa heimoon kuuluvat ennestään luonnonvaraisina kilpukka (Hydrocharis mor­ sus-ranae), sahalehti (Stratio­ tes aloides), kolme lajia näkinruohoja (Najas) ja 1800-luvulta lähtien myös kanadanvesirutto (Elodea canadensis). Jo heimon kotimaisiin edustajiin kuuluu siis kelluslehtisiä kasveja, uposkasveja ja näiden välimuotoja. Kilpukkakasvit viihtyvät yleensä makeissa vesissä tai laimeassa murtovedessä, mutta heimoon kuuluu myös pari täysin suolaiseen veteen erikoistunutta sukua (liehut, Tha­ lassia ja melakit, Halophila). Heimoon kuuluu rajauksista riippuen noin 14 sukua. Näistä ulkonäöltään eniten vesiruttoja muistuttavia ovat yksilajinen euraasialainen vesipuuhkien (Hydrilla) sekä Afrikasta kotoisin oleva noin yhdeksänlajinen vesihäntien (La­ garosiphon) suku. Vesiruttoihin, joihin tässä tulkitaan kuuluvaksi myös pikkusuku tiuhavesirutot (Ege­ ria), kuuluu rajauksista riippuLutukka 38. 2022 61

Lagarosiphon major, Peter Meininger / Saxifraga en noin yhdeksän lajia. Ne ovat kaikki kotoisin Amerikoista, näistä kolme Pohjois-Amerikasta. Monet lajit ovat kulkeutuneet muihin maanosiin ihmisen mukana. Vesiruttojen ja lähisukujen yleisiä piirteitä Tunnistamisen kannalta on syytä ottaa huomioon kolme sukua, vesirutot (Elodea) (ml. tiuhavesirutot, Egeria), vesipuuhkat (Hydrilla) ja vesihännät (Lagarosiphon). Näiden edustajat ovat varsin samannäköisiä ja sekoitettavissa toisiinsa, vaikka todellinen sukulaisuus ei aina noudata ulkonäköä (Chen ym. 2012, Bernardini & Lucchese 2018). Aiemmin erillisenä pidetty tiuhavesiruttojen suku näyttää kuuluvan vesiruttoihin, ja tässä molempia pidetään saman suvun jäseninä. Vesihännät ovat suhteellisen läheisiä vesirutoille. Vesipuuhkat taas paljon kaukaisempia, geneettisesti lähellä vallisnerioita (Vallisneria). Seuraavassa kuvaillaan näiden kolmen suvun yleisiä piirteitä. 62 Lutukka 38. 2022 Verso Vesirutot sukulaisineen elävät kokonaan upoksissa, joitakin kukan kärkiosia lukuun ottamatta. Versot kiinnittyvät kasvukaudella löyhästi pohjaan haarattomilla juurilla ja jatkavat elämäänsä myös ajelehtivina versonpaloina ja irtolauttoina. Nämä juurtuvat uusissa paikoissa pohjaan. Kasvullinen levintä on lajien tehokkain lisääntymistapa. Varsi muodostaa nuoremman polven sivuhaaroja periaatteessa loputtomasti. Jokainen sivuhaara muodostaa pintaa kohti suuntautuessaan taas uuden latvan ja haaroo edelleen sivuille, sen mukaan kuin valo, ravinteet ja muut olosuhteet sallivat. Ne voivat muodostaa tuuhean latvuksen, joka varjostaa lyhyitä pohjakasveja tehokkaasti. Lehdet Lehdet sijaitsevat tasaisesti pitkin vartta pulloharjan tapaan. Ne ovat ruodittomia ja melko tasasoukkia, yleensä 2–3 mm leveitä ja 1–3 cm pitkiä, ääriviivoiltaan ehyitä mutta hienosahaisia. Lehdet voivat olla tuoreina melko jäykkiä mutta ▲ Afrikanvesihännän (Lagarosiphon major) makkaramaisten versonkärkien lehdet ovat niin tiheässä, että suvulle ominainen kierteinen lehtiasento on vaikeasti nähtävissä. koostuvat vain parista solukerroksesta. Lehtiasento on yleensä säteittäinen, eli lehdet sijaitsevat mataroiden tapaan kiehkuroina. Lehtien lukumäärä kiehkuraa kohden on joillakin lajeilla vakio, toisilla vaihtelee väljemmin. Vesihäntien lehtiasento on kierteinen eli lehdet sijaitsevat varrella yksittäin, ja niiden kiinnityskohdista voidaan kuvitella muodostuvan varrelle spiraalimainen pistejono. Tiheälehtisissä latvoissa piirrettä voi kuitenkin olla vaikea tulkita. Lehdissä on vain yksi suoni, keskellä. Vesihännillä tämän molemmin puolin on myös vahvikesolukosta koostuvia ”valesuonia”. Lisäksi joissakin versonosissa on pieniä suomumaisia lehtiä. Kukat Vesirutot lähisukuineen ovat yleensä kaksikotisia, eli hede- ja emikukat ovat eri kasviyksilöissä. Uusille leviämisalueille voi kuitenkin syntyä versoston katkeilun

tuloksena laajoja yhden sukupuolen kasvullisia klooneja. Kukan perusrakenne on koko heimossa kolmilukuinen. Verholehtiä, terälehtiä, heteitä ja emejä on siis kussakin kukassa kolmella jaollinen luku. Tästä yleisestä kaavasta esiintyy surkastumia. Monella lajilla on tavallisten heteiden lisäksi niiden steriilejä muunnelmia, niin sanottuja joutoheteitä. Kukat muodostuvat varrella olevan huomaamattoman, tuppimaisen ylälehtirakenteen (spatha, engl. spathe, vrt. vehkojen, Cal­ Vesipuuhka Hydrilla verticillata la, vastaava suojus) sisällä. Kukat ovat yksittäin, lehtihankaisia, ja niiden tyvellä on tuppimainen, kahdesta, tyviosastaan yhdistyneestä tukilehdestä muodostunut kaksikärkinen suojus. Kaikilla vesiruttojen lähisukulaisilla kukan tyviosat muodostavat pitkän, hennon, lankamaisen putken, jota kutsutaan hypantiumiksi (perianth tube, hypanthi­ um). Käytämme tästä rakenteesta jäljempänä nimitystä ”pohjustorvi”. Se muistuttaa kukkaperää mutta on sulautunut yhteen kuk- Vesirutot Elodea Tiuhavesirutto Elodea densa kapohjuksesta ja kehälehtien tyviosista. Emin pitkä vartalo ulottuu upoksissa olevasta kasvin varresta pohjustorven sisällä veden pintaan, hedelmöitystä varten. Kun pohjustorvi lasketaan mukaan, vesiruttojen pikkuisilla kukilla saattaa olla jopa Suomen kukkien pituusennätys! Kukkien tarkempi rakenne ja siihen kytkeytyvä pölytystapa vaihtelevat kiinnostavasti, jopa suvun sisällä. Tiuhavesirutolla (Elodea densa, syn. Egeria den­ sa) pohjustorvi on melko lyhyt ja Vesihännät Lagarosiphon Illustrations Laura LIne / UF/IFAS Center for Aquatic and Invasive Plants Lutukka 38. 2022 63

Hydrilla verticillata, Chris Evans, University of Illinois, Bugweed.org ▲ Vesipuuhka (Hydrilla verticillata) on sukunsa ainoa laji, mutta hyvin muunteleva (lehtien koko, varsien paksuus). Se on yksi Pohjois-Amerikan haitallisimmista vesiympäristöjen vieraslajeista. (Rojas-Sandoval, J. 2018, Cabi.org) jäykkä ja nostaa kukat selvästi vedenpinnan yläpuolelle hyönteisten pölytettäviksi. Tässä käsitellyt muut lajit (vesipuuhkat ja vesihännät sekä useimmat Elodea-lajit) hyödyntävät pölytyksessään veden pintakalvoa. Niillä hennon pohjustorven latvan nostaa pintaan sen kelluvuus, eivätkä kehälehdet nouse pintaa ylemmäksi. Kelluva siitepöly leviää veden pintakalvoa pitkin emikukille, eikä kasvin siis tarvitse houkuttaa hyönteisiä. Niinpä kehät ovat vain muutaman millimetrin levyisiä ja näyttävät värittömiltä, kelluvilta roskilta. Joillakin lajeilla (esimerkiksi kanadanvesirutolla) sekä hedeettä emikukat ovat lankamaisen pohjustorven välityksellä pysyvästi kiinni kasvissa. Toisilla (esimerkiksi vesipuuhka ja vesihännät) erikoistuminen on mennyt pi64 Lutukka 38. 2022 temmälle: näillä hedekasvi ei uhraa voimia edes pohjustorven tekoon vaan hedekukka repeytyy vedenalaisesta versosta kokonaan irti jo nuppuvaiheella ja pulpahtaa pintaan. Siellä se aukeaa veden pintakalvolla, kulkeutuu tuulessa kauemmaksi ja levittää matkalla siitepölyään pitkin pintaa. Vesihäntien suvussa kukat ovat kehittyneet vielä tästäkin eteenpäin: niiden pitkät joutoheteet toimivat purjeina, jotka pidentävät irrallisen hedekukan vesiretkeä. Lähilajeja, joita ei tunneta Suomesta Seuraavia lähilajeja on käytetty erityisesti akvaariokasveina ja / tai ne ovat muualla levinneet haittakasveiksi. Suomen Biologian Seura Vanamon putkilokasvien nimistötoimikunta on ystävällisesti päivittänyt tätä kirjoitusta varten näi- ►Tiuhavesiruton (Elodea densa) sekä hede- että emikukat ovat suuria ja näyttäviä ja sopivat hyönteispölytykseen ilmateitse. Elodea densa, Rutger Barendse / Saxifraga

den lajien suomalaisen nimistön. Eri tietolähteet antavat lajeille eri vaihteluvälejä esimerkiksi kiehkuroiden lehtiluvusta ja lehtien mitoista. Hyvin Elodea nuttalliin kaltaista mutta suurempikukkaista lähilajia E. callitrichoides emme tunne riittävän hyvin voidaksemme kuvailla sitä. (Lansdown 2009). Elodea densa (Egeria densa), tiuhavesirutto Etelä-Amerikka, tulokkaana mm. Euroopassa. Kaksikotinen. Kukat valkeita, molemmissa sukupuolissa melko suuria (halkaisija noin 1 cm), pysyvästi kiinni kasvissa, veden pinnan yläpuolella. Pohjus- torvi vain noin 5 cm pitkä, jäykähkö. Lehdet tiheässä, kirkkaanvihreitä, suoria, nauhamaisia, melko velttoja, varren myötäisiä tai ulospäin keijuvia, noin 4–8 kpl kiehkurassa, heikosti mutta havaittavasti suorahampaisia. Suosittu akvaariokasvi. Turussa on v. 2021 myyty akvaarioliikkeessä tiuhavesiruttona kasvia, jonka varret olivat noin 3 mm paksuja ja lehdet noin 16–22 × 2–5 mm. nen. Helpoimmin tunnistettavissa kasvullisista osista; muodostaa kahdenlaisia kestoasteita eli pieniä perunamaisia varastomukuloita sekä tuuheita käpymäisiä talvehtimissilmuja (ns. turion). Lehdet näkyvästi ja tuntuvasti sahalaitaisia, hampaat koukkumaisia; joitakin hampaita myös lehden alla keskisuonella. Lehtiä kiehkurassa tavallisesti 3–8. Kukat pieniä, hedekukat irrallaan kelluvia. Hydrilla verticillata, vesipuuhka Lagarosiphon major, afrikanvesihäntä Yksilajinen suku. Alkuperä Euraasia, jossa usealla erillisellä alueella, mm. Baltian maissa. Haittakasvi Amerikassa. Yleensä yksikoti- Afrikka, tulokkaana ja pahana haittalajina Keski-Euroopassa. Kasvaa jopa 3 m pitkäksi; latvus erityisen tuuhea, pohjaa varjosta- Tekstissä mainittujen kasvisukujen nimistöä (laatinut A. Kurtto muiden Suomen Biologian Seura Vanamon putkilokasvien nimistötoimikunnan jäsenten avustamana, 20.5.2022). Suositellut suomenkieliset nimet lihavalla, ja niistä jo käytössä olleet mustalla ja uudet vihreällä. Käytöstä poistettavat suomenkieliset nimet laihalla kursiivilla ja niistä väärin käytetyt ”lainausmerkeissä”. Melakeista ja vallisnerioista mukana on vain akvaariohin myytäviä lajeja. Tieteellinen nimi Elodea Michx (ml. Egeria Planch) bifoliata H. St. John callitrichoides (Rich.) Casp. canadensis Michx. densa (Planch.) Casp., Egeria densa Planch. granatensis Humb. & Bonpl. heterostemon S. Koehler & C. P. Bove Byng & Christenh. najas (Planch.) Casp. nuttallii (Planch.) H. St. John potamogeton (Bertero) Espinosa Halophila Thouars decipiens Ostenf. engelmannii Asch. minor (Zoll.) Hartog ovalis (R. Br.) Hook. f. Hydrilla Rich. verticillata (L. f.) Royle, Elodea verticillata (L. f.) F. Muell. Lagarosiphon Harv. cordofanus Casp. hydrilloides Rendle ilicifolius Oberm. madagascariensis Casp. major (Ridl.) Moss muscoides Harv. rubellus Ridl. steudneri Casp. verticillifolius Oberm. Thalassia Banks & Sol. ex K. D. Koenig hemprichii (Ehrenb. ex Solms) Asch. vesihännät hiusvesihäntä kenianvesihäntä koukkuvesihäntä madagaskarinvesihäntä, madagaskarinvesirutto afrikanvesihäntä, afrikanvesirutto, ”kiehkuravesirutto” notkeavesihäntä ruskovesihäntä etiopianvesihäntä natalinvesihäntä liehut meduusanliehu testudinum Banks & Sol. ex K. D. Koenig Vallisneria P. Micheli ex L. kilpikonnanliehu vallisneriat americana Michx. (ml. V. neotropicalis Vict.) nana R. Br. natans (Lour.) H. Hara, V. asiatica Miki spiralis L. (ml. V. aethiopica Fenzl) Suomenkielinen nimi vesirutot harsuvesirutto argentiinanvesirutto kanadanvesirutto tiuhavesirutto, ”argentiinanvesirutto” brasilianvesirutto tupsuvesirutto sahavesirutto kiehkuravesirutto chilenvesirutto melakit piimelakki viuhkamelakki pikkumelakki suonimelakki vesipuuhkat, ”kiehkuravesirutot” vesipuuhka, ”kiehkuravesirutto”, pohjavesi­rutto amerikanvallisneria kaitavallisneria kiinanvallisneria kierrevallisneria Lajeja Alkuperä 9 Etelä- ja Pohjois-Amerikka Kanada, USA Argentiina, Uruguay Kanada, USA Argentiina, Bolivia, Brasilia, Uruguay Etelä-Amerikka Brasilia 17 1 9 Etelä-Amerikka Kanada, USA Bolivia, Chile, Ecuador, Peru trooppiset ja subtrooppiset meret jokseenkin pantrooppinen Karibianmeri itäinen Afrikka – Polynesia itäinen Afrikka – Polynesia Itä-Eurooppa, Aasia, Australia, KeskiAfrikka Afrikka eteläinen ja itäinen Afrikka Kenia, Uganda keskinen Afrikka Madagaskar eteläinen Afrikka eteläinen ja keskinen Afrikka Angola Etiopia kaakkoinen Afrikka 2 14 Punainenmeri ja Intian Valtameri – läntinen Tyynimeri Karibianmeri Vanha maailma, Pohjois- ja Keski-Amerikka, Karibia Pohjois-Amerikka, Karibianmeri Australaasia, Indokiina Etelä- ja Itä-Aasia Etelä-Eurooppa, Länsi- ja Etelä-Aasia, Afrikka Lutukka 38. 2022 65

Paul Evald Hansen / Nobanis, Invasive Alien Species Fact Sheet va. Kaksikotinen, vaatimattomat emikukat hennon pohjustorven päässä pinnassa. Hedekukat irrallaan kelluvia, joutoheteet toimivat purjeina. Lehdet yksitellen kierteisesti, latvassa tiheästi. Lehdissä keskisuonen molemmin puolin sekä laitojen lähellä vahvikesolukosta (sklerenkyymistä) muodostuneita ”valesuonia”. Lehdet heikosti hampaisia, niissä voi olla kaksi kärkihammasta. Kiehkura- ja kanadanvesiruton erottaminen toisistaan Varsi ja haaroittuminen Kummankin lajin varsi on noin 1 mm paksu, jo sormivoimin helposti katkeileva. Molemmat haaroittuvat valehalkihaaraisesti: varsi taipuu tulevan sivuhaaran kohdalta terävästi noin 45 asteen kulmassa, ja uusi haara syntyy vastaavassa kulmassa päinvastaiseen suuntaan tavallisen lehtikiehkuran jonkin lehden hankaan; saman kiehkuran lehtien väliin voi syntyä jälkijuuria. Mikä tahansa pohjaan kiinni osuva haara pystyy nähtävästi juurtumaan siihen. Vähitellen lietteellä ja esimerkiksi rihmalevillä peittyessään haaran vanhempi osa alkaa kuihtua mutta jäykkänä jatkaa tehtäväänsä nuorempien haarojen ankkuroitumiskohtana ja 66 Lutukka 38. 2022 ▲ Kanadanvesiruton (Elodea canadensis, vas.) ja kiehkuravesiruton (E. nuttallii, oik.) latvalehdet ovat erimuotoisia ja suippenevat eri tavalla. ”maavartena”. Näin kasvullinen lisääntyminen jatkuu periaatteessa ikuisesti. Kanadanvesiruton verso on väriltään keskimäärin tummemman vihreä. Raikkaamman vihreän kiehkuravesiruton vari mustuu vanhoista osistaan, aluksi pistemäisinä laikkuina. Lehtiasento meen ryhmään: 1) tyvilehtiin, 2) keskilehtiin ja 3) latvalehtiin. Tyvilehdet: sanalla viitataan tässä kunkin haaravälin muutamaan alimpaan niveleen, joissa lehdet ovat vastakkain ja surkastuneita, jopa suomumaisia. Tarkastellut kanadanvesiruton tyvilehdet olivat useamman nivelen matkalla suomumaisia, pajunkissan kuperaa silmusuomua muistuttavia. Kiehkuravesiruton tyvilehdet taas olivat heti ensimmäisen parin jälkeen suorakul- Kummallakin lajilla lähes kaikki lehdet ovat kolmen kiehkuroina. Sivuhaarojen tyvillä on kuitenkin muutama nivel, joissa on vain kaksi vastakkaista lehteä. Nämä ovat yleensä myös muodoltaan poikkeavia. Lehtien muoto Lehden muoto vaihtelee liukuvarajaisena jatkumona kunkin haaran matkalla. Ne jaetaan tässä kol- ►Kiehkuravesiruton varsissa on monilla nuorilla haaroilla lehtien kiinnittymiskohdan tyvipuolella punertava väriraita. Elodea nuttallii © Janne Tolonen Kun toiset lajit vielä puuttuvat meiltä, Suomessa on tärkeintä erottaa kiehkuravesirutto kanadanvesirutosta. Seuraava vertailu perustuu käsikirjojen ohella kiehkuravesiruton (Hiekkahelmi) ja rantaan ajautuneiden kanadanvesiruton versojen (Littoinen) morfologiseen vertailuun tuoreina luppitarkkuudella elokuun puolivälissä 2021 (JI).

ta, b) korkkiruuvimaista kiertymistä lehden keskisuonen ympäri sekä c) koko lehden käyristymistä taaksepäin. Kaikkia näitä voidaan käyttää hyväksi tunnistamisessa. a) Kanadanvesiruton kaikki keskilehdet ovat tyypillisesti lähes koko pituudeltaan loivasti kourumaisia. Tämä osaltaan jäykistää lehtiä. Myös kiehkuravesiruton lehdet voivat olla kourumaisia, mutta vielä loivemmin, ja useimmissa lehdissä kouru korvautuu ▼ Kiehkuravesiruton korkkiruuvi­ maiset keskilehdet vaikuttavat osaltaan ajelehtivan versonosan takertumiseen uudelle kasvupaikalle sekä lajin kiharaiseen yleisilmeeseen. muun suuntaisilla kaarevuuksilla tai (kärjessä) kokonaan suorilla, veltoilla lehdillä. b) Kanadanvesiruton lehdissä ei ole mainittavaa korkkiruuvikierrettä, kun taas kiehkuravesiruton keskilehdissä se on tyypillinen piirre. Pituusakselinsa ympäri noin 180 astetta kiertyviä, muuten suorahkoja, jäykästi sivulle siirottavia lehtiä on vyöhykkeinä etenkin keskiverson ylä- ja alaosissa. Korkkiruuvikierre voimistaa illuusiota kiehkuravesiruton hitaasti kapenevasta lehdestä, koska kiertyneessä lehdessä lehden lappeet osoittavat tyven lähellä sivuille päin ja kärjen lähellä kierre taas korostaa kapeuden vaikutelmaa. Elodea nuttallii © Jouni Issakainen maisesti sivulle siirottavia ja ulkomuodoltaan piikkimäisiä. Keskilehdet: tyven lehtipareista latvaa kohti edetessä tulevat seuraavaksi ”keskiverson” lehdet eli tyypilliset kasvulehdet. Eri lähteistä saattaa saada käsityksen, että kanadanvesiruton tyypillinen keskilehti olisi ruodillinen, tylppä tai jopa lusikkamaisen vastapuikea ja kärjestään melko äkillisesti kapeneva. Vastaavasti kiehkuravesiruton lehti kuvataan teräväksi ja tyvestä hitaasti kärkeä kohti suippenevaksi, ja sen kärkikin kapenee hyvin vähittäin. Käsitys ei ole kokonaan väärä, mutta siihen liittyy optisia harhoja, jotka on syytä tiedostaa. Kun keskilehtiä irrotetaan pinseteillä kasvista ja oikaistaan esimerkiksi talouspaperien välissä, voidaan todeta, että kummankin lajin lehdet ovat ruodittomia, hieman sepiviä, ja niiden levein kohta on tyvessä. Kumpikin kapenee koko matkan kohti kärjen terävää nipukkaa, vain määrällisin eroin. Kanadanvesiruton tyypillinen keskilehti kapenee tyviosassaan hyvin hitaasti ja supistuu jyrkästi vasta kärjen lähellä. Kiehkuravesiruton lehden kapeneminen jakautuu tasaisemmin lehden pituudelle. Mutta vaikutelmaa voimistaa lehtien taipuminen ja verson katselu sivusuunnasta. Kanadanvesirutolla keskilehdet ovat kooltaan ja muodoiltaan varsin samankaltaisia, vain vähittäisin eroin. Kiehkuravesirutolla keskilehdet taas jakautuvat tarkemman sijaintinsa mukaan eri tavoin taipuneiden lehtien jaksoihin, millä on suuri vaikutus ilmiasuun. Kummankin vesiruttolajin keskilehdissä voi olla kaarevuutta moneen suuntaan, ainakin a) yläpuolen pitkittäistä kourumaisuut- Lutukka 38. 2022 67

68 Lutukka 38. 2022 Kiehkuravesiruton versostoa lokakuun lopussa metrin syvyisestä, kirkkaasta vedestä Sydmon lammesta. Koukkumaiset lehdet jatkuvat tässä latvaan saakka. Pohjan lähelle on muodostunut uusia, tiheälehtisiä haaroja. Paikalla kasvoi myös suoralehtisiä varren kärkiä. den lehdet loivasti taakse kaartuvia. Nämä lehdet siirottavat myös vedestä nostettuina. Tällaiset latvalehdet voidaan tulkita lieviksi sopeutumiksi talvehtimiseen. Kiehkuravesiruton nuorissa kärjissä taas on usein pitkiä, suoria, velttoja lehtiä. Jos kasvi nostetaan kuiville, tällaiset latvalehdet painuvat suppuun. Velttojen lehtien määrään voi vaikuttaa myös esim. kasvusyvyys. Kiehkuravesiruttokin voi loppusyksyllä hieman sopeutua muodoillaan talvehtimiseen, mutta muutos vaikuttaa lie- vemmältä kuin kanadanvesirutolla. Muutoin molempien lajien versot talvehtivat sellaisinaan. Molemmilla lajeilla lehtien laidoissa on hampaita, mutta ne ovat niin pieniä, että tuntuvat ja näkyvät vaivoin maastossa. Hampaat (n. 5 kpl/mm) erottuvat hyvissä oloissa lupilla. Lehtien tyviosasta ne näyttivät puuttuvan. Hammastus edistänee irtoversojen takertumista esim. rihmaleviin mutta ei tarjoa käytännön apua tämän lajiparin keskinäiseen tunnistukseen. Lehtien ulkomitat Kanadan- ja kiehkuravesiruton välillä on eroja keskiverson oikaistujen lehtien ulkomitoissa. Kanadanvesiruton lehdet ovat yleensä lyhyempiä ja leveämpiä. Ne kapenevat kärjestään melko jyrkäs- Elodea nuttalii © Jouni Issakainen c) Kanadanvesirutolla lähes kaikki lehdet ovat tyveltä hieman yläviistoja mutta taaksepäin kaarevia, jolloin kärki osoittaa hieman alaviistoon. Lehti kuitenkin kaareutuu vain ahtaissa, lajille tyypillisissä rajoissa. Kanadanvesiruton lehti ei käytännössä kaareudu yli puolen ympyrän. Lehden kaarevuus aiheuttaa illuusion kanadanvesiruton lehden ”ruodillisuudesta” ja ”vastapuikeudesta”. Kun versoa tarkastellaan sivulta päin, lehden tyviosa näkyy litteyden vuoksi kapeana. Kärjen kaareutuessa alaspäin sen lapetta näkyy enemmän, ja toisaalta kapein kärki voi jäädä lappeen taakse piiloon. Kiehkuravesirutolle taas ovat tyypillisiä voimakkaan koukkumaiset, selvästi yli puoliympyrän, jopa yli täyden ympyrän taaksepäin kaartuvat keskilehdet (kulma 180°–360°). Näin kaareutuva lehtityyppi rajoittuu tyypillisesti keskiverson keskiosiin, joskus siitä verson kärkeen asti. Nämä koukkumaiset lehdet vaikuttavat suuresti kasvin kiharaiseen ulkonäköön, ja niistä lienee suuri apu, kun ajelehtiva kasvinosa tai pohjanmyötäinen haara pyrkii takertumaan uuteen kasvupaikkaansa. Kaikkia kaareutumistapoja (a– c) voi kiehkuravesirutolla tavata yhtaikaa yksittäisessä lehdessäkin, mutta yleensä jokin niistä on vallitseva. Kaiken suuntaiset kaareutumiset osaltaan jäykistävät lehteä. Latvalehdet: Keskiversosta haaran kärkeen asti voidaan usein erottaa nuorten lehtien jakso. Täällä vasta kehittymässä olevat nivelvälit ovat entistä tiuhemmassa ja lehdet vaalean vihreitä. Kanadanvesirutolla jotkin nuorista kärjistä ovat loppukesästä hieman käpymäisiä ja nii-

ten, että kähärän keskiosan lehdet olivat oikaistuinakin hieman lyhempiä kuin muut (9–13 mm). Siitä kärkeen päin sijaitsevat siirottavat keskilehdet olivat 10–14 mm ja tyveen päin sijaitsevat siirottavat keskilehdet 14–16 mm pitkiä. Juuret Kiehkuravesirutto muodosti pitkin versoa harvakseltaan 0,5 mm paksuja, jopa yli 50 cm pitkiä, valkeita, haarattomia jälkijuuria. Vaaleina heijastelevat juuret helpottivat kasvin löytämistä ja tunnistusta näkösyvyyden äärirajoilta. Pohjaan jo tunkeutuneet juuret olivat värikkäämpiä, esim. kuparinkiiltäviä. ruton kukintaa havaittiin Hiekkahelmessä. Tällä lajiparilla hedekukkien rakenne ja biologia poikkeavat siten, että kanadanvesiruton kukat ulottuvat pitkän pohjustorven välityksellä varresta veden pintaan. Kiehkuravesiruton hedekukat ovat perättömiä ja irtoavat kasvista pintaan, hoitaen pölytystehtävänsä irtokellujina. Piirteestä ei kuitenkaan ole Suomessa tunnistusapua, koska meiltä tunnetaan molemmista lajeista vain emikasveja. Kummankin lajin emikukat vastaavat rakenteeltaan toisiaan ja ulottuvat versosta pintaan asti hennon pohjustorven välityksellä. Kukka sisältää muuntuneita ja Kukat Kanadanvesirutto kukkii Suomessa, mutta melko harvoin (HämetAhti ym. 1998). Tässä työssä ei sen kukintaa havaittu. Kiehkuravesi- ▼ Kiehkuravesiruton kasvusto kivikkopohjalla Sydmon lammessa. Valkeita jälkijuuria törröttää veteen kasvin latvoistakin joka suuntaan. Elodea nuttallii 28.10.2021 © Rami Laaksonen ti, kun taas kiehkuravesiruton lehden kärki kapenee hyvin vähittäin. Tässä mitattiin kummastakin lajista keskilehtien pituuksia keskisuonta pitkin ja leveyksiä leveimmältä kohdalta niiden tyvestä. Kanadanvesirutolta mitattiin kymmenen lehteä keskiverson keskivaiheilta. Kiehkuravesiruton lehtiä mitattiin erikseen keskiverson kolmesta osasta: kymmenen lehteä koukkulehtien alueelta sekä kaartumattomien lehtien jaksoilta siitä kärkeen sekä tyveen päin, kymmenen kummastakin. Kärki- ja tyvilehtiä ei mitattu. Kanadanvesiruton lehdet olivat noin 7–12 mm pitkiä ja 2–4 mm leveitä. Kiehkuravesiruton selvimmin poikkeava piirre oli lehtien kapeus: kaikki lehdet olivat jo tyveltä 1–2 mm:n levyisiä, kaveten siitä edelleen kärkeä kohden. Lehtien pituudessa oli hieman eroa si- Lutukka 38. 2022 69

Elodea nuttallii © Jouni Issakainen ◄ Elokuun puolivälissä Hiekkahelmestä oli vaikea löytää kiehkuravesiruton kukkia ja ainoa ehjä oli jo nuutunut. Tässä kukassa pohjustorvi oli 20 cm pitkä, hyvin hento, noin 0,3 mm paksu. Vain aivan tyvestä, sikiäimen kohdalta, se oli paksumpi ja jäykästi yläviistoon siirottava. Kukka saa alkunsa verson varrelta, lehtihangasta. Sitä suojaa alussa ohut, läpikuultava, kaksiliuskainen suojus (spatha). Pohjustorven venyessä suojus jää myötäilemään sen tyviosaa läpinäkyvänä kalvotuppena. Sen kärkiliuskat voi tarkasti katsoen erottaa suomumaisina hitusina pari senttimetriä pohjustorven tyvestä ylöspäin. Pitkulainen kotahedelmä, joka muodostuu pohjustorven tyven sisään, kypsyy vesiruttojen lähtöalueilla Amerikassakin vain harvoin. Hedelmöitys voi tapahtua myös kanadanvesiruton ja kiehkuravesiruton välillä. Määritysten varmistaminen DNA-analyysillä Tässä käsiteltävien lajien tunnistamisesta molekyylituntomerkkejä käyttäen on julkaistu joitakin artikkeleja (Gross ym. 2004, Huotari & Korpelainen 2013) taipuneita osia ja on niin pienipiirteinen, että sitä on hankala tulkita maastossa. Veden pinnalle näkyvät osat ovat ulkokehältä alkaen kolmilehtinen verhiö, kolmilehtinen teriö, kolme steriiliä joutohedettä ja kolme emin luottia. Lajien eroksi mainitaan kirjallisuudessa kanadanvesiruton suuremmat emikukat: sillä verholehdet ovat noin 2–3 mm pitkiä, kiehkuravesirutolla vain noin 1–2 mm. Terälehdet ovat pituudeltaan verholehtien luokkaa (Hämet-Ahti 70 Lutukka 38. 2022 ym. 1998, Mossberg & Stenberg 2005). Hiekkahelmestä löydetyt kukat sopivat kiehkuravesiruton mittoihin. Ne olivat valkeahkoja, paikoin vaalean punertavia. Hiekkahelmen kiehkuravesirutolla paras kukinta osunee heinäkuun keskivaiheille. Kuun alussa paikalla oli ainakin kymmenkunta avointa kukkaa sekä veden alla uusia nuppuja kasvamassa kohti pintaa. Pintaan ulottuvien kukkien pohjustorvet olivat yleensä noin 10 cm pitkiä. mutta kattavaa molekyylisystemaattista analyysiä vesirutoista ei ole tehty. Geneettiseen tunnistamiseen on vesirutoilla eniten käytetty tuman ribosomaalisten geenien välistä ITS-aluetta (internal transcribed spacer). ITS-alueen sanotaan luotettavasti erottavan kanadanvesiruton ja kiehkuravesiruton toisistaan (Gross ym. 2004). Geenipankissa (NCBI) julkaistujen sekvenssien perusteella asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Epäselvyys joh-

MG216343 Elodea bifoliata ITS-sekvensseihin perustuvan fylogeneettisen analyysin tulokset. Puun haarojen alla esitetyt luvut osoittavat bootstrap-tuen; hyvin tuetuiksi tulkitut haarat on esitetty paksumpina. Tässä työssä tuotetut uudet sekvenssit on korostettu väreillä (kanadanvesirutto vihreällä ja kiehkuravesirutot sinisellä). Lajinimiä edeltävä koodi on kunkin sekvenssin geenipankkitunniste. 100 HQ456405 Elodea bifoliata MG215716 Elodea canadensis JF703257 Elodea canadensis 63 HQ456408 Elodea canadensis HQ456416 Elodea canadensis HQ456409 Elodea canadensis 100 HQ456412 Elodea canadensis HQ456411 Elodea canadensis 50 HQ456407 Elodea canadensis HQ456420 Elodea canadensis HQ456417 Elodea canadensis 62 HQ456406 Elodea canadensis HQ456422 Elodea canadensis OL632196 Elodea canadensis – Littoistenjärvi HQ456418 Elodea canadensis kanadanvesirutto 54 HQ456414 Elodea canadensis HQ456410 Elodea canadensis HQ456415 Elodea canadensis JF703256 Elodea nuttallii JF703255 Elodea nuttallii HQ456419 Elodea canadensis kiehkuravesirutto JF703261 Elodea nuttallii JF703262 Elodea nuttallii JF703272 Elodea nuttallii JF703271 Elodea nuttallii MG216506 Elodea nuttallii 88 JF703268 Elodea nuttallii JF703267 Elodea nuttallii MG215999 Elodea nuttallii HQ456421 Elodea canadensis HQ456413 Elodea canadensis 51 OL632194 Elodea nuttallii – Hiekkahelmi OL632195 Elodea nuttallii – Sydmo JF703266 Elodea nuttallii JF805746 Elodea (Egeria) densa AY330707 Elodea (Egeria) densa JF703260 Elodea (Egeria) densa 100 JF703253 Elodea (Egeria) densa 94 AY870360 Elodea (Egeria) densa AY330708 Elodea (Egeria) najas 100 JF805744 Elodea (Egeria) najas AY335960 Apalanthe granatensis 0.02 tunee enimmäkseen virheellisistä lajinmäärityksistä. Toisaalta geenipankissa ei voi tarkistaa alkuperäisten sekvenssien laatua, joka voi joskus olla kyseenalainen. Eristimme DNA:n Liedon Littoistenjärven kanadanvesirutosta sekä kolmesta epäillystä kiehkuravesiruttonäyttees- tä, yksi näyte kustakin tunnetusta löytölammesta. Monistimme ITS-alueen käyttäen polymeraasiketjureaktiota (PCR) ja alukkeita ITS4 ja ITS5 (White ym. 1990). Ankkalammen näytteen sekvenssi oli lukukelvoton, muut laadukkaita. Työtä hankaloitti DNA:n monistuminen myös näytteen mukana epäpuhtauksina tulleesta vesikirpusta (Daphnia) ja punahomeesta (Fusarium acumina­ tum). Nämä voitiin tunnistaa BLAST-haulla geenipankin sekvensseistä ja poistaa vertailusta. Jäljelle jääneiden kolmen vesiruton ITS-sekvenssin sukulaisuudet analysoimme geenipankissa julkaistujen sekvenssien kanssa. Lutukka 38. 2022 71

Jätimme geenipankin aineistosta analyysistä pois kanadanvesiruton nimellä julkaistun sekvenssin AJ243917, koska se poikkesi huomattavasti muista julkaistuista vesiruttojen sekvensseistä ja vaikutti BLAST-haun perusteella edustavan jotakin vesihäntälajia. Aineisto analysoitiin suurimman uskottavuuden menetelmällä käyttäen RAxML-ohjelmaa (Stamatakis 2006). Vertailussa oli mukana viisi vesiruttolajia sekä ulkoryhmänä Apa­ lanthe granatensis (syn. Elodea granatensis). Littoistenjärvestä kerätty näyte sijoittui vertailussa suureen ryhmään muita kanadanvesiruttonäytteitä, joten sen määritys näyttää oikealta. Sydmon lammen ja Hiekkahelmen näytteiden ITS-sekvenssit olivat keskenään identtisiä. Analyysissä ne sijoittuivat osaksi suurta ryhmää kiehkuravesiruttonäytteitä. Tulos tukee P. Uotilan morfologista määritystä. Valitettavasti geenipankin aineisto on tässä suvussa vielä puutteellinen: ryhmän sisällä on jonkin verran geneettistä vaihtelua ja siihen ryhmittyi mukaan myös kolme kanadanvesiruttona tallennettua näytettä, jotka lienevät väärin määritettyjä. Tulosten tulkinnassa on otettava huomioon se, että monista vesiruttolajeista ei ole olemassa lainkaan julkaistua sekvenssidataa. Erityisesti morfologisesti hyvin läheisen E. cal­ litrichoides -lajin puuttuminen aineistosta on harmillista. Vesiruttojen tämänhetkinen taksonomia perustuukin 1980-luvulla julkaistuihin morfologisiin revisioihin (Cook & Urmi-Kö72 Lutukka 38. 2022 nig 1984, 1985), eikä suvusta ole tehty modernia molekyylisystemaattista katsausta. On mahdollista, että sellainen muuttaisi käsitystä lajien lukumäärästä ja lajirajoista. Tämänhetkisen tiedon valossa Suomen määritykset näyttävät kuitenkin oikeilta. Vesirutot uhka Suomen vesiekosysteemeille? Vesikasveilla ja erityisesti uposlehtisillä on avainrooli seisovien makeiden vesien ekosysteemeissä. Ne vaikuttavat muun muassa ravinteiden kiertoon, vesikemiaan ja sedimentoitumiseen. Vesirutot voivat vaikuttaa esimerkiksi fosforin kiertoon järviekosysteemeissä käyttämällä ravinteita ja vapauttamalla niitä hajotessaan. Hajoava kasvibiomassa kuluttaa happea, mikä vauhdittaa ravinteiden vapautumista sedimenteistä eli lisää sisäistä kuormitusta. Nopean kasvun, kasvullisen lisääntymisen ja tehokkaan ravinteiden oton seurauksena vesirutoilla on suotuisissa oloissa, erityisesti rehevissä vesistöissä, merkittävä kilpailuetu. Ne voivat syrjäyttää muuta lajistoa. Kilpailulle herkkiä lajeja ovat etenkin varjoon jäävät, matalat pohjalajit, mutta myös veteen kohenevat ärviät (Myriophyllum). Kiehkuravesirutto levisi Pohjois-Amerikasta Eurooppaan ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa (Josefsson 2011). Vesirutot ovat levinneet useissa Euroopan maissa ja aiheuttaneet haittaa erityisesti vesistöjen käytölle kuten uimiselle ja vesillä liikkumiselle (Zehnshdorf ym. 2015). Euroopas- ▲ Kyhmyjoutsenet uiskentelevat vesiruttojen (Elodea canadensis, E. nuttallii) massaesiintymän keskellä Ruhr-joen Hengsteyseen altaalla Saksan Nordrhein-Westfalenissa. sa kiehkuravesirutto on usein syrjäyttänyt kanadanvesiruton, eli lajit kilpailevat samoista resursseista (Duenas 2021). Erityisesti ravinteikkaissa vesissä kiehkuravesirutolla on kilpailuetua (Josefsson 2011). Suomessa haitallinen vakiintunut vieraslaji kanadanvesirutto on levinnyt jo satoihin järviin. Sitä kasvaa jonkin verran myös virtavesissä (vieraslajit.fi). Esimerkiksi Littoistenjärvellä kanadanvesiruton massakasvustojen on todettu heikentävän järven happitilannetta ja virkistyskäyttöä. Vesirutto ei kuitenkaan aina aiheuta merkittäviä haittoja, eikä massakasvustoja muodostu kaikkialle. On oletettavaa, että kiehkuravesiruton levitessä sen vaikutukset ovat hyvin samankaltaisia. Muualla Euroopassa sen massakasvustoja ja nopeaa leviämistä on todettu erityises-

August 2008 PodrPro / Wikimedia Commons CC BY-SA 3.0 ti muokatuissa vesimuodostumissa, kuten kanaaleissa tai keinolammissa. Vesiruttojen torjunta ja poistaminen on vaikeaa, sillä ne leviävät kasvullisesti pienistäkin palasista. Parhaita tuloksia on saatu poistamalla kasvia useina vuosina peräkkäin. Toisinaan poistamisen on kuitenkin todettu kiihdyttävän kasvua. Pohdintaa Kiehkuravesirutto on koko EU:n alueella säädetty haitalliseksi vieraslajiksi ja lajin esiintymistä ja leviämistä tulisi seurata tarkasti. Havaituista kasvupaikoista kasvin leviäminen erityisesti Paimion Hiekkahelmen lähiympäristöön on mahdollista, sillä lähistöllä sijaitsee useita sopivia lampia ja muita vesistöjä ja alueen virkistyskäyttö on vilkasta. Paimion matalien lampien uimakäyttö irrottaa versoja pohjasta edistäen lajin leviämistä ja runsastumista lammissa. Uimarien mukana kasvia voi levitä myös uusiin paikkoihin, esimerkiksi kun lapsiperhe vierailee samojen uimapatjojen ja muiden lelujen kanssa eri uimarannoilla. Laji voi levitä myös vesilintujen mukana, vaikka varmat havainnot tästä ovat harvinaisia (Reynolds ym. 2015). Havaituilla kasvupaikoilla lampien pohjat olivat vielä putkilokasvien osalta lähes paljaat eli pohjan sukkessio oli vasta alussa. Ilman erityisiä rajoitustoimia laji tulee runsastumaan kaikissa näissä lammissa. Lajin torjuminen nyt todetuista kasvulammista voi olla vielä periaatteessa mahdollista, vaikka jo työlästä ja kallista. Paimion lampien pienehkö koko mahdollistaa kasvien keräämisen erilaisin sukellustekniikoin, jopa lampien kuivattamisen. Varsinais-Suomen havaituilla kasvupaikoilla onkin jo ryhdytty torjuntakokeiluihin ja torjunnan suunnitteluun. Keruumenetelmissä suuria esteitä ovat muun muassa kasvin pilkkoutuminen, vaikea irtoaminen joiltakin pohjatyypeiltä sekä kerätessä lei- jumaan nouseva lietepöly, joka katkaisee pitkäksi aikaa näkyvyyden kasviin. Lammen kuivattaminenkaan ei ole ongelmatonta, muun muassa koska versonpaloja voi kulkea poistoveden mukana alajuoksun vesistöihin ja pohjaeläimiä etsivät linnut voivat levittää kasvia paljastuneelta pohjalta. Lajin päätyessä suuriin vesistöihin kuten jokiin, merenlahtiin tai järviin sen poistaminen kokonaan on jo likimain mahdotonta. Voidaan olettaa, että kiehkuravesirutto leviää Suomessa ja uusia kasvupaikkoja löydetään jo lähivuosina. Laji voi jo nyt esiintyä laajemmin, mutta sitä ei välttämättä ole havaittu tai tunnistettu. Ruotsin puolella sitä kasvaa jo pitkin Perämeren rannikkoa, Suomen rajan tuntumaan asti. (SEAamBOTH 2019; SEAmBOTH 2020; Artportalen 2022). Laji voi levitä me- rivirtojen mukana ja sisävesillä ihminen levittää sitä myös tahattomasti. Kiinnostava havaintokohde jatkossa on, millaisen roolin kiehkuravesirutto ottaa Suomessa kanadanvesiruttoon ja muihin vesikasveihin nähden. Muodostaako se esimerkiksi laajempaa pintalatvusta kuin kanadanvesirutto, ja kuinka tehokkaasti se tukahduttaa muita lajeja? Myös tietämys vesiruttojen ja lähisukujen DNA-vaihtelusta on puutteellista ja siitä olisi tarpeen saada lisätietoa. Toivomme tämän artikkelin auttavan kiehkuravesiruton tunnistamisessa ja herättävän yleisempääkin kiinnostusta vesikasvien sekä vieraslajien seurantaan Lutukka 38. 2022 73

Kiitokset Kiitos kaikille kiehkuravesiruton kartoituksiin kesällä 2021 osallistuneille. Sukeltajat Rami Laaksonen (Aava Luontoselvitys Oy) ja Tapio van Ooik ovat antaneet lajiin vedenalaista näkemystä. Määritys- ja muusta avusta kiitämme erityisesti Marja Koistista, Arto Kurttoa, Veli-Pekka Rautiaista, Pertti Uotilaa ja Lauri Urhoa. Myös LUKE:n ja SYKE:n tutkijoita on osallistunut asian käsittelyyn. Varsinais-Suomen ELY-keskuksella etenkin Leena Lehtomaa on organisoi- 74 74 Lutukka 38. 2022 nut nopeasti lajia koskevia selvityksiä ja torjuntakokeiluja. Paimion kaupunki on kiitettävästi selvittänyt toimenpiteitä omalla alueellaan. Artportalen 2022: Artportalen. SLU Artdatabanken. https://artportalen.se. (viitattu 17.5.2022). Bernardini, B. & Lucchese F. 2018: New phylogenetic insights into Hydrocharitaceae. Annali di Botanica 8: 45–58. Chen, L.Y., Chen J.M., Gituru R.W. & Wang Q.F. 2012: Generic phylogeny, historical biogeography and character evolution of the cosmopolitan aquatic plant family Hydrocharitaceae. BMC Evolutionary Biology 12: 1–12. Cook, C.D.K. & Urmi-König, K. 1984: A revision of the genus Egeria (Hydrocharitaceae). Aquatic Botany 19: 73–96. Cook, C.D.K. & Urmi-König, K. 1985: A revision of the genus Elodea (Hydrocharitaceae). Aquatic Botany 21: 111–156. Duenas, M.A. 2021: Elodea nuttallii (Nuttall’s waterweed). In: Invasive Species Compendium. Wallingford, UK: CAB International. www.cabi.org/isc. (viitattu 1.11.2021). Gross, E.M., Erhard D., Glashke A. & Haid A. 2004: Unterscheidung unklarer Morphotypen von Elodea spp. durch chemotaxonomische und molekulartaxonomische Methoden. DGL-Tagungsbericht 2003, s. 546–550. Deutsche Gesellschaft für Limnologie (DGL). Köln. Himberg, A. 2021: Uutta vieraslajia myös Hiekkahelmessä. Kunnallislehti 2.7.2021. www.kuntsari.fi Huotari, T. & Korpelainen, H. 2013: Comparative analyses of plastid sequences between native and introduced populations of aquatic weeds Elodea canadensis and E. nuttallii. PloS One 8: e58073.

Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.) 1998: Retkeilykasvio. 4. painos. 656 s. Kasvimuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. Issakainen, J. 2021a: Kiehkuravesirutto (Elodea nuttallii): Alustava kartoitus Paraisten Sydmon hiekkakuoppajärvessä. Raportti, 5 s. + 1 kuva. Varsinais-Suomen ELY-keskus. Turku. Issakainen, J. 2021b: Kiehkuravesiruton poisto, väliaikatietoja: Keruupussit pantoineen ym. Raportti, 9 s. + 2 kuvaa. Varsinais-Suomen ELY-keskus. Turku. Issakainen, J. 2021c: Suunnitelma vesityökaluksi ”Elodea-haarukka”. Raportti, 23 s. + 10 kuvaa. Varsinais-Suomen ELY-keskus. Turku. Issakainen, J., Laaksonen, R. & van Ooik T. 2021: Kiehkuravesirutto (Elodea nuttallii) Paraisten Sydmon hiekkakuopalla: Selvitykset ja poistokokeilu syksyllä 2021. Raportti, 24 s. Varsinais-Suomen ELY-keskus. Turku. Josefsson, M. 2011: NOBANIS – Invasive Species Fact Sheet – Elodea canadensis, Elodea nuttallii and Elodea callitrichoides. Online Database of the European Network on Invasive Alien Species – NOBANIS. https://www.nobanis.org/ (viitattu 1.11.2021). Laaksonen, R. & van Ooik, T. 2021: Paimion Ankkalammen kiehkuravesiruton (Elodea nuttallii) määrää arvioiva selvitys heinäkuussa 2021. Raportti, 6 s. Aava Luontoselvitys Oy. Turku. Lansdown, R.V. 2009: A field guide to the riverine plants of Britain and Ireland. 340 s. Ardeola Environmental Services. Luonnonvarakeskus 2021: Uusi haitallinen vieraslaji kiehkuravesirutto löytyi Paimiosta – uposlehtinen vesikasvi voi muodostaa massakasvustoja. Uutinen 1.7.2021. www.luke.fi/ Mossberg, B. & Stenberg, L. 2005: Suuri Pohjolan kasvio. 928 s. Tammi. Helsinki. Reynolds, C., Miranda, N.A.F. & Cumming, G.S. 2015: The role of waterbirds in the dispersal of aquatic alien and invasive species. Biodiversity Review 21: 744–754. Stamatakis, A. 2006: RAxML-VI-HPC: Maximum Likelihood-based Phylogenetic Analyses with Thousands of Taxa and Mixed Models. Bioinformatics 22: 2688–2690. SEAmBOTH 2019: Nuttall’s waterweed – an invasive species. seamboth.wordpress.com/2019/01/25/ (viitattu 1.11.2021). SeamBOTH 2020: Introduction to marine species of the northern Bothnian Bay. seamboth.files.wordpress.com/2020/03/pdf (viitattu 1.11.2021). Vornanen, T. 2021: Kiehkuravesirutto löysi lampeen Paimiossa. Turun Sanomat 2.7.2021. White, T.J., Bruns, T., Lee, S. & Taylor, J. 1990: Amplification and direct sequencing of fungal ribosomal RNA genes for phylogenetics. Teoksessa: Innis, M.A., Gelfund, D.H., Sninsky, J.J. & White, T.J. (toim.), PCR protocols: a Guide to Methods and Applications, s. 315–322. Academic Press.San Diego, USA. Zehnsdorf, A., Hussner, A., Eismann, F., Rönicke, H. & Melzer, A. 2015: Management options of invasive Elodea nuttallii and Elodea canadensis. Limnologia 51: 110–117. First confirmed records of Elodea nuttallii in Finland The invasive aquatic plant Elodea nuttallii (western or Nuttall's waterweed) is reported as new for Finland, based on morphology and DNA analysis. The species was found in three separate man-made ponds in the towns of Paimio and Parainen, Southwest Finland (biogeographical province of Finland Proper), in 2021. Many colonies of the species were observed in each pond. Female flowers occurred at one site. The largest of the ponds is 300 m × 150 m wide and exceeds 10 m in depth. Eradication of the species is under consideration but will be difficult. A morphological analysis of the plant is provided. Jouni Issakainen, Kasvimuseo, Biodiversiteet­ tiyksikkö, Turun yliopisto. jouni.issakainen @ kolumbus.fi Janne Tolonen, Valonia. janne.tolonen @ valonia.fi, @JJMTolonen Samuli Lehtonen, Kasvimuseo, Biodiversiteet­ tiyksikkö, Turun yliopisto. samile @ utu.fi ▼ Rantaan ajatunutta kanadanvesiruttoa (Elodea canadensis) Littoistenjärvellä Liedon ja Kaarinan rajalla. 5.8.2021 © Janne Tolonen Lutukka 38. 2022 75 75

Kevään juhlaa puistokäenrieska ja etelänkiurunkannus K evät on tullut, sano poika kun pihamaalla kaksiker­ roksisen kissan näki, tietää Suomen kansa. Niinpä, suventulon aatto on luonnon heräämisen tarkkailun ja ihailun aikaa. Kevätaspektikasvit tuovat siihen hienon kesäksi katoavan ilmeensä. Silloin ja vain silloin on mahdollista nähdä myös joitakin tosi harvinaisia luonnonvaraisia kasveja, niin kuin seuraavat kaksi esimerkkiämme kertovat. 76 Lutukka 38. 2022 Gagea pratensis,Turku, Ruissalon kansanpuisto, 12.5.2022 © Leena Helynranta Puistokäenrieska Turussa Toukokuussa 2022 vietimme muutaman hienon päivän Turun Ruissalossa luontopolkuja kulkien ja kevään kukkia ihastellen. Mitään etukäteen asetettuja botaanisia pyrkimyksiä meillä ei ollut, lukuun ottamatta Turkuun asettuneen mistelin (Viscum album) ”bongaamista”. Mutta kun paljon kuljeskelee, tulee yllätyksiäkin toisinaan vastaan. Tällä reissulla sellainen oli puistokäenries- kan (Gagea pratensis) kohtaaminen 12.5. Ruissalon kansanpuiston kaakkoiskolkassa uimarannan itäpuolen niemen kaakkoisrannan tuntumassa (67114:32351). Siellä lajia kasvoi niemen keskimäkeä ympäröivän puistokäytävän ja vesibussilaiturille johtavan puistokäytävän risteyksen kaakkoishangassa – siis vain noin 20 metrin päässä laiturin tyvestä – isohkona laikkuna avonurmikolla sekä vähän koillisem-

han tuottaa pitkulaisia – pallomaisia, valkoisehkoja sivusipuleita kaikkiaan runsaasti eli useimmiten kaksi kutakin kukkivaa versoa kohti. Sivusipulit syntyvät kukkaverson kasvattavan, lopulta pelkiksi kuoriksi jäävän sipulin ulkopuolelle eli sen kärjen juurikimpun niskaan ja irtautuvat helposti. Tämä on hyvä tuntomerkki verrattuna lähisukuiseen isokäenrieskaan (Gagea lu­ ◄ Puistokäenrieskan lehdet harittavat ja kaartuvat sinne tänne, kun taas ▼ isokäenrieskalla ne seisovat pitkään tanakammin pystyssä usein vain kärjestään kaartuen. tea), jonka uudistumissipuli on yksinäinen ja syntyy vanhan sipulin kuoren sisään. Mutta aina ei oikein tohdi ruveta julkisilla paikoilla maata kaivelemaan. Lajit oppii kyllä erottamaan maanpäällisistä osistaankin varsin helposti. Jo etäältä puistokäenrieska antaa omaperäisen vaikutelman, joka johtuu lehtien himmeästä sinertävyydestä ja jotenkin velton oloisesta asennosta. Isokäenrieska on ainakin aluksi eloisan vihreä ja hieman kiiltäväkin, sitten tummemman ja himmeämmän vihreäksi painuva. Gagea lutea, Helsinki, Kaartinkaupunki, Punanotkonkatu, 27.4.2008 © Leena Helynranta ARTO KURTTO LEENA HELYNRANTA pana puolitoistametrisenä kaarena hiukan ison puun tyvestä erillään. Myös mainitun puistokäytäväristeyksen koillishangan kuusamapensaan katveen puistokäenrieska oli saavuttanut, mutta vain puolena tusinana pikku versoryhmänä. Ne lienevät syntyneet sipulien siirryttyä pääkasvustosta puiston hoidossa käytettävien koneiden tai käsityökalujen avulla hiekkakäytävän ylitse. LajiLutukka 38. 2022 77

◄ Puistokäenrieska (ylempi) on sekä kasvu- että kehälehdiltään hoikempi kuin isokäenrieska (alempi). Gagea pratensis,Turku, Ruissalon kansanpuisto, 12.5.2022 © Leena Helynranta Gagea lutea, Helsinki, Puotinharju, Arhotie, 4.5.2021 © Leena Helynranta Lehtien värin ja asennon erot korostuvat merkittävästi tiheissä kasvustolaikuissa, jotka siis ovat puistokäenrieskalla ”vähemmän huoliteltuja” kuin isokäenrieskalla. Lehtien ja kukkien tarkastelu antaa lisää pontta määritykseen. Kummallakin lajilla on melkein aina vain yksi aluslehti. Puistokäenrieskalla se on kapeahko (tavallisesti enintään 5 78 Lutukka 38. 2022 mm leveä) ja aika teräväselkäinen, isokäenrieskalla jopa yli 10 mm leveä ja pyöreämpiselkäinen. Kahdesta kukinnon tukilehdestä isommassa ero toistuu jokseenkin samanlaisena. Leveyseroa korostaa se, että puistokäenrieskan lehdet suippenevat hyvin loivasti ja isokäenrieskan lehdet paljon äkimmin. Ero suippenevuudessa ja heikommin myös le­vey­ dessä toistuu kukan kehälehdissä, minkä vuoksi ne ainakin vaikuttavat puistokäenrieskalla terävämmiltä ja pitemmiltä kuin isokäenrieskalla. Kodan kypsyessä kehälehdet kääntyvät puistokäenrieskalla pystyyn (jopa supuksi), isokäenrieskalla taasen kaartuvat tai jopa rullautuvat alaspäin. Heti löytöpäivän iltana kysyimme Turun meneillään olevan kasvistokartoituksen johtohahmolta Jussi Lampiselta, onko puistokäenrieska tunnettu aiemmin Turusta. Ei kuulemma ole. Kuitenkin laji on kasvanut Ruissalon paikallaan tai sen lähistöllä varmaan jo jonkin aikaa, kenties peräti alueen huvilakauden huippuajoista 1800-luvulta lähtien (ja monet vierellään vietetyt Ruisrockit maan povessa kestäen). Nykyesiintymän lähellä on säilynyt kansanpuiston hulppea ravintolarakennus Villa Promenade vuodelta 1865, ja kansanpuistosta lounaaseen rantarinnettä komistaa Pikku-Pukinpromenadin yläpuolella rivi upeita pitsi- ja muita huviloita. Muutkin Suomen tunnetut puistokäenrieskan esiintymät – vain kolme – sijaitsevat kulttuurihistoriallisesti arvokkaissa ympäristöissä, nimittäin Hangon Santalan kartanon (nykyinen päärakennus vuodelta 1867) puutarhassa, Helsingin Tähtitornin vuoren eli Tähtitorninmäen puistossa (rakennettu puisto 1890-luvulta alkaen) ja Sipoon Söderkullan kartanon (nykyinen pääraken-

nus vuodelta 1908) puistossa. Kaikki nuo paikat kuuluvat Uudenmaan eliömaakuntaan, joten Turun löytömme on myös maakuntatasolla uusi. Todennäköisesti esiintymiä on Suomessa tunnettua enemmän, joten syytä on olla tarkkana etenkin vallasympäristöjen käenrieskojen kanssa. Meil- Corydalis nobilis, Turku, Ruissalo, Pikku-Pukinpromenadi 12.5.2022 © Leena Helynranta ▼ Ruissalon huviloiden liepeillä on runsaastikin omillaan eleleviä vanhakantaisia koristekasveja, keväällä näkyvimmin jalokiurunkannusta (Corydalis nobilis, kuvassa) ja idänsinililjaa (Othocallis siberica). lä oli Turussa se etu, että olimme tutustuneet puistokäenrieskaan jo aiemmin niin Hangossa kuin Helsingissä (jonka esiintymä tuli tietoon vasta 1991 omien Helsingin flooran maastotöidemme tuloksena; ks. Kurtto & Helynranta 1998). Pois suljettua ei ole sekään, että Suomesta löytyisi etelämpää Euroopasta tunnettua iso- ja puistokäenrieskan risteymää (Gagea ×pomeranica) tai muita lajeja kuin jo tunnetut kolme. Suvussahan on yli 200 lajia, ja Suomen lähialueilta tunnetaan kolmikkomme li- säksi neljä muuta eli Gagea ru­ bicunda, lehtokäenrieska (G. spathacea), G. transversalis ja karvakäenrieska (G. villosa). Floorien antamista kasvupaikkojen korkeusluvuista päätellen monet eteläisemmätkin lajit voisivat Suomessa tulla toimeen, jos vaan jotenkin tänne päätyisivät. Esimerkiksi Kiinassa käenrieskoja on 4 600 metrin korkeudelle asti ja Turkissa 3 500 metriin. Puistokäenrieskan luontaisalueen ydin sijoittuu Euroopan etelä- ja keskiosiin, joista työntyy Tanskan kautta Ruotsin eteläisimpiin osiin ja vielä sieltä Öölantiin ja Gotlantiin sekä Tukholman tasalle saakka – siis varsin lähelle Suomea. Euroopan mereisimmistä osista laji luontaisena puuttuu, Britteinsaarilta ja Norjasta tyystin. Euroopan ulkopuolella luontaisia esiintymiä on ilmeisesti vain Marokon Atlasvuorilla ja luoteisimmassa Aasian Turkissa. Ja tulihan Turussa mistelikin nähdyksi, sekä aivan vierestä Ruissalon itäpään vielä lehdettömillä poppeleilla että etäämpää moottoritien alun puistojen lehmusrivistöissä. Kesällä olisi varmaan paljon vaikeammin havaittava … Etelänkiurunkannus – uusi laji vakinaiskasvistoomme Uuras ja taitava kasvistaja Timo Hietanen tapasi 4.5.2015 Helsingin Kannelmäestä kauppakeskus Kaaren luota kuorihakkeella päällystetyltä joutomaalta (66797:33833) kaksi kiurunkannusyksilöä, jotka hän aivan oikein määritti ja jotka tuolloin valokuvista vahvistin (AK) etelänkiurunkannuksikLutukka 38. 2022 79

Etelänkiurunkannus, Corydalis cava, Helsinki, Kannelmäki, 6.5.2022 © Leena Helynranta si (Corydalis cava, myös näyte H). Vielä ainakin 2020 paikalla oli jäljellä yksi yksilö (R. Lampinen, H-ark). Vuonna 2019 Jari Levo löysi lajin reippaamman kasvuston melkein puolitoista kilometriä Kaarta lännempää Mätäjoen varren viljavalta, muuntuneelta koivumetsikkökaistaleelta (66825:33819–33919). Jo samana vuonna paikalla kävivät Lasse Pihlajaniemi (määrityksen varmistus), Lars Winberg (H-ark), Pertti Uotila (H ja muistiinpanot), Raino ja Tuula Lampinen (Hark) sekä Hannu Kämäräinen (H-ark). Uotilan mukaan epäyhtenäisen esiintymän koko oli tuolloin 10 m × 15 m ja siihen kuului noin 200 punakukkaista ja yli 50 valkokukkaista yksilöä seuranaan idänsinililja, maahumala (Glechoma hede­ racea), mesiangervo (Filipendu­ la ulmaria) ja ojakellukka (Ge­ um rivale). Kovin kauaa kasvin 80 Lutukka 38. 2022 vuotuinen kukoistus ei kestä eli kuten Uotila muistiinpanoissaan toteaa 7.6.2019 Trum­ pettipuiston kasvit keltaisia, maa­ hanlepsahtaneita, kaikki siemenet varisseet ja kodat tippuneet; tuki­ lehdet jäljellä. Laji on tavattu Mätäjoen itärannalla myös pääesiintymästään reilu 200 m pohjoisempana: 2019 Lars Winbergin mukaan (H-ark) 5 violettia, 4 val­ koista, Pertti Uotilan mukaan (muistiinpanot) yksi tai kaksi kas­ via, ja 2020 (R. Lampinen, H-ark), ei tietoa yksilömäärästä. Pentti Alanko (H) on löytänyt kaksi pikkuesiintymää joen alajuoksulta Talista siirtolapuutarhan tuntumasta 2021 (66799:33815) ja 2022 (66801:33816), linnuntietä yli 2,5 kilometrin päästä Kannelmäen pääesiintymästä. Vaikuttaa siis siltä, että laji on kyennyt leviämään pääesiintymästään sekä ylä- että alavirtaan. Tämä on ilmeisesti tapah- tunut siemenellisesti. Tosin ne ovat sopeutuneet muurahaisten levitettäviksi, mutta muitakin vektoreita täytynee olla. Keväällä 2022 ainakin Raino Lampinen (H-ark) ja me kävimme toteamassa lajin yhä kasvavan Mätäjoen (pää)paikallaan niin runsaana, että luonnonvaraisen kasvistomme on katsottava saaneen uuden vakinaisen jäsenen. Mutta luontaisena lajia ei voine paikalla pitää, vaan vakiintunut uustulokas vaikuttaa varmimmalta arviolta. Tulotapaa on kylläkin vaikea osoittaa. Esiintymä saattaa olla viljelyalkuperää, vaikka lajia lienee Suomessa niukasti koristekasvina. Maan mukana jostakin saapuminen on yksi vaihtoehto, joka myös voisi yhdistää kannelmäkeläisiä esiintymiä. Vanhat kartat ja ilmakuvat kertovat Mätäjoen runsaimman esiintymän paikasta Mal-

Corydalis solida, Helsinki, Laajasalo, Tullisaari 5.5.2012 © Leena Helynranta Helsinki, Kannelmäki 6.5.2022 © Arto Kurtto ▲ Etelänkiurunkannuksen (vasemmalla) ja ja pystykiurunkannuksen (oikealla) kukkien tukilehdissä on selvä ero, usein myös värissä. ▼ Etelänkiurunkannuksen levinneisyys Euroopassa Jalaksen ja Suomisen (1991) mukaan. Euroopan ulkopuolelle levinneisyys ulottuu vain Kaukasiaan ja sen tuntumaan Koillis-Anatoliaan ja Luoteis-Iraniin. © The Committee for Mapping the Flora of Europe & Societas Biologica Fennica Vanamo minkartanon laajojen peltojen ulottuneen sen viereen asti ainakin vielä 1976. Samoista lähteistä näkyy viereisen Kannelmäen asuntoalueen länsiosan rakentamisen alkaneen pian tuon vuoden jälkeen ja valaisinpylväiden ilmestyneen paikan itälaitaan ulkoilutien varteen välillä 1988–1993. Näistä tiedoista ei näytä löytyvän apua kiurunkannuksen paikalle tulon tulkitsemiseen. Helsingin kasvistokartoituksen maastotöissä kävimme toukokuussa 1994 kyseisessä neliökilometriruudussa useina päivinä kevätkasviretkillä näkemättä minkäänlaisia kiurunkannuksia. Kauppakeskus Kaaren paikka oli 2010-luvun alkuvuosina vielä metsää, mutta vuoden 2013 ilmakuvas- Lutukka 38. 2022 81

sa se on tärvelty jonkinlaiseksi rakennusainesvarastoksi, jossa näkyy myös isoja kuorihake- ja muita kasoja. Seuraavan vuoden keväällä otetussa (lehtipuut lehdettömiä) ilmakuvassa hake on jo levitetty. Luontaisena etelänkiurunkannus on melkein pelkästään eurooppalainen nemoraalisen vyöhykkeen mantereisempien osien kasvi. Pohjoisessa se yltää luontaisena eteläisimpään Ruotsiin sekä Baltian ja Venäjän eteläosiin (Jalas & Suominen 1991). Äkkipäätään etelänkiurun­ kannus muistuttaa melkoises- 82 Lutukka 38. 2022 ti pystykiurunkannusta (Cory­ dalis solida), mutta ensin mainitussa herättää heti huomiota muhkeampi olemus, johon osallistuvat pitempi ja paksumpi varsi, runsaammat ja isommat kukat sekä yhden aluslehden läsnäolo (puuttuu verrokilta). Määrityksen varmistavat etelänkiurunkannuksen puikeat – soikeat, täysin liuskattomat ja hampaattomat kukkien tukilehdet. Pystykiurukannuksella ne ovat vastapuikeita ja kärjestä vähintään hampaisia mutta tavallisemmin kapealiuskaisia. Hentokiurunkannuksen (C. inter­ media) tukilehdet ovat myös liuskattomia ja hampaattomia, mutta lajihan on muuten olemukseltaan kuin keiju etelänkiurunkannuksen rinnalla. Kiurunkannusten suku on lajiluvullaan noin 530 sievoinen, mutta jokseenkin puolet lajeista rajoittuu Kiinaan eli on sille endeemisiä. Sieltä on Suomeenkin tuotu koristekasveiksi monia upeita lajeja, joista osa on (safiirin)sini- tai keltakukkaisia. Toistaiseksi niitä ei ole tavattu karkulaisina. Euroopan (vain!) 15 alkuperäislajista Pohjolassa kasvaa luontaisina viisi eli hento-, etelän- ja pys-

tykiurunkannuksen ohella nimikkosaarensa endemiitti gotlanninkiurunkannus (Coryda­ lis gotlandica) ja nuokkukiurunkannus (C. pumila). Viimeisenä mainittu pystykiurunkannuksen lähilaji yltää luontaisena Tukholman tasalle asti eli nimellä limes norrlandicus tunnetulle ilmasto-, maaperä- ja kasvillisuustyyppien rajalle, mutta Suomesta lajia ei ole ilmoitettu edes tulokkaana. Löytyisikö lounaasta? Kiitokset Kiitämme Jussi Lampista Turun käenrieskoja koskevista tiedoista, Pentti Alankoa ja Pertti Uotilaa etelänkiurunkannusta koskevista lisätiedoista sekä Timo Hietasta ja Lars Winbergiä pitkäaikaisesta ja mittavasta panoksesta Suomen ja Helsingin kasviston havainnoinnissa. Jalas, J. & Suominen, J. 1991 (toim.): Atlas Florae Europaeae. Distribution of Vascular Plants in Europe. 9. Paeoniaceae to Capparaceae. The Committee for Mapping the Flora of Europe & Societas Biologica Fennica Vanamo. Helsinki. Kurtto, A. & Helynranta, L. 1998: Helsingin kasvit. Kukkivilta kiviltä metsän syliin. 400 s. Helsingin kaupungin ympäristökeskus & Yliopistopaino. Helsinki. ▼ Pertti Uotila laski Kannelmäen Mätäjoen isosta etelänkiurunkannusesiintymästä keväällä 2019 noin 200 punakukkaista ja yli 50 valkokukkaista yksilöä. Two rare species of the wild spring aspect of the Finnish flora In May 2022, Gagea pratensis was discovered as an established occurrence on a lawn of an old park in Turku, SW Finland. Previously, the species had been known from only three localities in Finland. It is a neophyte in the country. In 2015, Corydalis cava was discovered by a skillful amateur botanist in Helsinki, S Finland, as a casual plant on ruderal ground. Four years later, an established stand of the species was discovered nearby in a disturbed birch grove by a small river, where it is probably of garden origin or brought in with soil transports. There are no previous records of the species as wild in Finland. Arto Kurtto ja Leena Helynranta, Luonnon­ tieteellinen keskusmuseo, Kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. arto.kurtto @helsinki.fi Corydalis cava, 27.4.2019 © Pertti Uotila Lutukka 38. 2022 83

Vuonna 2022 yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää vietetään sunnuntaina 19. kesäkuuta. Vuoden teemalaji on mäkitervakko. Retkikalenterin ja mäkitervakosta kertovan esitteen voi ladata SLLn sivuilta. Kuva: Keijo Luoto 84 Lutukka 38. 2022