lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 37. VUOSIKERTA • 2/2021

lutukka 59 37. vuosikerta • 2/2021 ISSN 2670-2843 (pdf, 2020– ISSN 0782–050X (painettu, 1985–2019) Julkaisija Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, Kasvitieteen yksikkö Toimitus Mikko Piirainen (päätoimittaja, puh. 02941 24438), Leena Helynranta (puh. 02941 24435), Pertti Uotila Toimituksen osoite PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi Taitto Leena Helynranta Lutukka on ilmestynyt painettuna 35 vuotta. Lehti muuttui vuodesta 2020 lähtien sähköiseksi ja on ilmainen. Voit tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisetstä. Ohje verkkosivulla www.luomus.fi/lutukka Lutukka is a floristic periodical published by the Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains short articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Editors Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila Address Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, P.O. Box 7, FI–00014 University of Helsinki © 2021 LUOMUS ja valokuvaajat Kansi Harvinaisen komea turveketunlieon, Huperzia selago, esiintymä Helsingin Landbossa karun kalliokupuran laakealla laella johdattaa Pertti Uotilan artikkeliin ketunliekojemme uudesta luokittelusta. Gumböle träsk, 26.7.2012, L. Helynranta lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 37. VUOSIKERTA • 2/2021 70 72 PERTTI UOTILA Suomen ketunlieot – kaksi alalajia vai viisi lajia? The genus Huperzia (Lycopodiaceae) in Finland – 2 subspecies or 5 species? VESA JÄRVINEN & HARRI ARKKIO Liuskaläätteen Suomen ainoa kasvupaikka hävinnyt? Serratula tinctoria extinct in Finland? ANNI KIVINIEMI Uusimmat kasvi-ihmeet vanhan Savonradan pohjalla Kouvolassa Seseli krylovii as a new alien in Finland 78 84 88 JUSSI LAMPINEN Hietalaukka Turussa Allium vineale found in Turku, southwestern Finland VELI-PEKKA RAUTIAINEN Hanhenputki Kökarissa Berula erecta new to Finland VANAMO SALO Haitaksi villiytyviä? Pikkutalvio, kaukasianmaksaruoho ja keltapeippi Cover plants as invasive garden escapes 92 113 PANU KUNTTU, MAIJA MUSSAARI & TERHI RYTTÄRI Kauriiden vaikutus luonnonkasveihin. Mitä tiedetään? The effects of deer on wild plants – a literature review and a citizen survey ARTO KURTTO, RAINO LAMPINEN, MIKKO PIIRAINEN & PERTTI UOTILA Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 2 Checklist of the vascular plants of Finland. Annotated additions and changes 2 Muutoksia kasvistossa ja nimistössä Tässä Lutukassa tarjoillaan monipuolinen kattaus kasvistomme muutoksista. Liuskalääte, Serratula tinctoria, vasta kymmenkunta vuotta sitten Suomelle uutena löytynyt ja muinaistulokkaaksi tulkittu laji on todennäköisesti hävinnyt, kun sen ainoa kasvupaikka on raivattu pelloksi. Tapahtuma on mitä ilmeisin vahinko mutta muistuttaa sattuman vaikutuksesta pieniin populaatioihin. Hanhenputki, Berula erecta, on puolestaan löytynyt Suomelle uutena ilmeisen alkuperäiseltä paikalta, jonne se on purjehtinut meren yli omin avuin. Kasvi on luokiteltavissa lähinnä alkuperäiseksi ja uudeksi, mikä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta kun alkuperäisen määritelmä sisältää Suomeen ilman ihmisen välitöntä tai välillistä vaikutusta ja ihmisen muuttamattomalle kasvupaikalle saapuvat lajit, statusluokittelu on tällainen. Kattauksessamme on mukana myös aggressiivisia piirteitä osoittavia puutarhakarkulaisia sekä satunnaisia ja osin vakiintuviakin tulokkaita. Minkä ihmeen sattuman kautta sahahirvenputkikin, Se- seli krylovii, on löytänyt tiensä kouvolalaisen pistoraiteen varteen, kun sen lähimmät kasvupaikat ovat Venäjän Itä-Euroopassa ja Uralin takana? Ketunlieko, vanha tuttu, on osoittautunut väärin ymmärretyksi. Näyttäisi siltä, että kasvi onkin Suomessa jaettavissa jopa viiteen eri lajiin, kun se aikaisemmin on käsitelty yhden lajin kahtena alalajina. Mahtaakohan vastaavaa piilevää muuntelua olla enää mahdollista löytää muista kasviryhmistämme? ”Päivän vieraslajit” ovat tällä kertaa eläinkunnan edustajia; valkohäntäkauriin ja metsäkauriin voimakasta vaikutusta luontoon ei käy kiistäminen. Lehti sisältää myös tiiviimmän tiedepaketin, tuoreen vuosikatsauksen putkilokasvilajistomme viimeaikaisiin löytöihin sekä kasvien taksonomiaan ja nimistöön liittyviin monenlaisiin kiemuroihin. Osa niistä on selkeitä ja helposti sulateltavia, mutta osa vaatii hieman pidempää tuumailua. Hyviä lukuhetkiä näiden pähkinöiden seurassa kaikille kasvien ystäville! — Mikko Piirainen

Suomen ketunlieot PERTTI UOTILA Kaksi alalajia vai viisi lajia? Helsinki, Landbo, Storträsk, 6.8.2012 L. Helynranta C urtis M. Björk Kanadan Brittiläisestä Columbiasta määritti äskettäin noin kolmanneksen Helsingin kasvimuseon (H) pohjoismaisista ketunliekonäytteistä ja vielä suuremman osan yleisen herbaarion näytteistä. Björk on Teuvo Ahdin tuttava, ja tuttavuus johti siihen, että näytteemme lähetettiin lainaan Björkille. Hän on kirjoittamassa ketunliekojen suvun (Huperzia) käsittelyä Brittiläisen Columbian flooraan, ja näytteemme tarjosivat työhön hyvän vertailumateriaalin. Björk palautti määrittämänsä näytteet vuoden 2020 lopulla; tutkimus oli ilmestynyt jo kesällä 2020 suomalaisessa kasvitieteellisessä sarjassa (Björk 2020). Tutkimuksen tulos oli hämmen- tävä: Suomessa ja koko Euroopassa kasvaa viisi Huperzia-lajia, kaksi niistä tieteelle uusia! Toinen uusista lajeista on tämänhetkisen tietämyksen valossa Euroopalle kotoperäinen. Muut lajeista on tavattu myös Aasiasta ja/tai Pohjois-Amerikasta. Lisäksi näistä maanosista tunnetaan muita, Euroopasta puuttuvia lajeja, ja yhteensä suvun holarktisen alueen lajiluku onkin yhdeksän. Ketunliekojen tutkimus on ollut Pohjois-Amerikassa selvästi aktiivisempaa kuin Euroopassa. Selvitysten lähtökohdatkin ovat olleet erilaisia: Amerikassa on useimmiten lähdetty eri lajeista ja niiden fylogeneettisistä suhteista, Euroopassa yhden lajin muuntelusta. Myös Pohjois- ▲ Turveketunlieolla, Huperzia selago, itusilmuja on runsaasti ja ne muodostavat valekiehkuroita. maissa, jopa Suomessa, ketunlieon muunteluun on kiinnitetty huomiota. Sienitutkija Harri Harmaja oli 1990-luvulla kiinnostunut muutamista kriittisistä putkilokasviryhmistä, muun muassa ketunlieoista ja otalieoista (tuolloin Lycopodium, nyk. Spinulum), joiden muuntelua hän pohti Lutukassa (Harmaja 1989, 1990) ja perinpohjaisemmin verkkosivuillaan. Ilkka Kukkonen puolestaan oli tutkinut pitkään ja perinpohjaisesti keltaliekoja (Diphasiastrum) (Kukkonen 1967) ja sai sillä perusteella kirjoitettavakseen koko liekokasvien Lutukka 37. 2021 59

Muonio, Keimiötunturi 4.9.2012 L. Helynranta heimon niin Retkeilykasvion kaikkiin painoksiin (Kukkonen 1984, 1986, 1998) kuin Flora Nordicaan (Kukkonen 1994, 2000). Hän päätyi jakamaan ketunlieon ensin kahdeksi muunnokseksi, myöhemmin kahdeksi alalajiksi: eteläisempi subsp. selago ja pohjoisempi subsp. arctica. Jälkimmäiseen hän sisällytti myös Harmajan käsittelemän subsp. appressan, jota oli harvakseltaan aivan Etelä-Suomessa asti. Myös norjalainen Reidar Elven otti kantaa suvun taksonomiaan Norjan floorassa (Elven 2005) ja Panarktisessa floorassa (Elven 2011) noudattaen kummassakin pohjoisamerikkalaista käytäntöä käsitellä ketunlieot lajitasolla. Hänen mukaansa Pohjolassa on kolme lajia, joista pohjoisin, Huperzia arctica, on varsinaisen arktisen alueen (Huippuvuoret, Jan Mayen) laji, jota ei Suomessa kasva. Sen sijaan H. ap60 Lutukka 37. 2021 pressa on laaja-alainen Pohjolassa, samoin kuin H. selago. Suomessa nämä ketunliekoyksiköt on viime aikoina (Kurtto ym. 2019) käsitelty alalajitasolla nimillä H. selago subsp. selago (metsäketunlieko) ja subsp. appressa (keltaketunlieko); subsp. arctica ei tämän käsityksen mukaan kasvaisi Suomessa. Nimisotku ja uusia lajeja Kuten monia muitakin sukuja ja lajiryhmiä selviteltäessä myös Björkin (2020) ketunliekotutkimuksessa paljastui merkittävä nimistöongelma: Linnén antama nimi Lycopodium selago on Euroopassa ymmärretty eri tavoin kuin PohjoisAmerikassa. Tyyppinäytteen tutkiminen osoitti, että Linnén näyte Upsalassa (UPS) edustaa taksonia, jota Euroopassa on kutsuttu nimellä subsp. appressa, se ei siis olekaan EteläSuomessa ja koko maanosassa ▲ Keltaketunlieko, Huperzia arctica, pystyine, kullankellertävine lehtineen ja runsaine itusilmuineen koristaa tunturipaljakkaa yleistä siirottavalehtistä rotua! Amerikassa sen sijaan L. selago -nimen tulkinta on vastannut tyyppinäytettä. Asia olisi voitu korjata kahdella tavalla eli joko hylätä Linnén arkki ja valita uusi tyyppi, joka edustaisi eurooppalaista käsitystä lajista, tai todeta, että tyyppi on oikein mutta eurooppalaisten käsitys siitä on väärä. Jälkimmäisessä tapauksessa eurooppalaisille kasveille pitäisi löytää uusi nimi. Björk päätyi perustellusti jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja kun käypää nimeä ei löytynyt, hän joutui kuvaamaan Euroopan ehkä yleisimmän ketunliekolajin uutena lajina nimellä Huperzia europaea. Samalla aiemmin Euroopassa

usein H. appressaksi tai H. selago subsp. appressaksi kutsuttu taksoni sai nimekseen H. selago. Muutokset eivät jääneet tähän. Björk kuvasi tieteelle uutena vielä toisenkin lajin, Huperzia acicularis, jota kasvaa sekä Euroopassa että PohjoisAmerikassa. Lisäksi Madeiralta kuvattu ja sen lajistoon yleisesti hyväksytty H. suberecta osoittautui laaja-alaiseksi sekä Euroopassa, mukaan lukien Suomi, että Pohjois-Amerikassa. Myös H. arctica on laaja-alaisempi kuin aiemmin on ymmärretty, joskin hyvin selvästi pohjoiseen painottunut. Sipoonkorpi 14.9.2008 M. Piirainen ▼ Euroopaketunlieko, Huperzia europaea, on ehkä yleisin kallioiden ketunlieoista. Itusilmuja on niukasti, eivätkä ne yleensä muodosta selviä valekiehkuroita. Onko aihetta kritiikkiin? Björkin (2020) mukainen ketunliekojen luokittelu on huomattavan iso muutos siihen, miten suku on Euroopassa ja Suomessa aikaisemmin käsitelty, ja aiheuttaa jo siitä syystä vastareaktion. Lisäksi työ on mitä perinteisintä taksonomiaa ja perustuu pelkästään morfologisiin ominaisuuksiin. Edes suvun taksonomiassa tärkeitä kromosomilukuja ei ole voitu käsitellä, koska kromosomimääritysten todistenäytteet puuttuvat tai määrityksiä ei pysty luotettavasti muuten todentamaan. Luokittelun mahdollista hyväksymistä jarruttanee se, että nykytaksonomiassa lähes välttämättömiksi katsottuja molekyylimenetelmiä ei ole käytetty. Epäluuloisuutta saattaa aiheuttaa myös melko useiden sekanäytteiden esiintyminen keruissa. Eurooppalaisittain ongelmallista on myös, että Björkin työn kaikki Euroopasta määritetyt näytteet ovat Helsingin kasvimuseosta, joten muilla eurooppalaisilla ei ole ehdotetun uuden taksonomian mukaisesti määritettyjä näytteitä, joiden avulla asiasta saa toki monin verroin paremman käsityksen kuin vain julkaisua lukemalla. Kaiken kaikkiaan Euroopasta tutkittujen näytteiden määrä on todella alhainen koko maanosan ketunliekojen taksonomian ja levinneisyyden ymmärtämiselle. Uudistettavan Retkeilykasvion ketunliekojen kirjoittajana jouduin ottamaan kantaa Björkin esittämään lajijakoon ja Suomesta määrittämiin näytteisiin. Yritin opetella lajien eroja Björkin nimeämistä näytteistä ja ryhtyä määrittämään niitä näytteitä, jotka eivät olleet hänellä lainassa. Vaikka erot ovat pieniä, näytteet ovat kohtuullisen hyvin jaettavissa eri lajeiksi – toki vaikeuksiakin on myönnettävä esiintyvän. Eräät tuntomerkit (mm. lehden poikkileikkausmuoto, itusilmut) toimisivat varmaan paremmin tuoreista kuin kuivatuista näytteistä, mutta minulle ei ole ehtinyt kertyä kokemusta lajeista luonnossa. Ketunlieot ovat melko pieniä, niitä on helppo kerätä ja tapana on ottaa useampi yksilö arkille. Ehkä kerätyiksi tulevat helposti yksilöt, jotka mahdollisimman hyvin edustavat lieon paikallista muuntelua. Tällöin voi sattua, että kaikki yksilöt eivät edustakaan samaa lajia. Kaikissa tällaisissa tapauksissa näkyy selvästi, että arkin Lutukka 37. 2021 61

kaksi kasvia ovat hyvin eri näköisiä tai että joku yksilö poikkeaa selvästi muista. Ketunliekolajien kasvupaikkavaatimuksissa näyttää olevan melko paljon yhteistä, eikä kahden lajin sattuminen samalle paikalle ole aivan tavatonta. Lisäksi ketunliekojen itiöt ovat pölymäisen pieniä, niitä voi olla ilmassa paljon ja ne näyttävät löytävän helposti paikkoja, missä muun kasvillisuuden kilpailu on heikompaa ja paljasta maata tarjolla. Monet sellaisista paikoista ovat ihmisen toiminnan synnyttämiä, kuten erilaiset turpeenottolaikut, suo-ojien penkat, rantapalteet, vesijättöniityt, polkujen ja teiden varret, pellonreunat ja kyläkedot. Vaikkei Euroopassa ole vielä yhdessäkään kasviossa, ei edes tutkimuksessa, noudatettu Björkin esittämää lajijakoa, päätin ottaa sen käyttöön Suomessa. Meillä siihen on muita paremmat mahdollisuudet, koska huomattava osa herbaarionäytteistä on Björkin määrittämiä. Taksonien käsittely lajitasolla vaikuttaa myös perustellulta, sitä paitsi alalajitason kombinaatioita kaikista nimistä ei edes ole olemassa. On hyvin mahdollista, että tulevat tutkimukset täydentävät ja korjaavat luokittelua, mutta mielestäni se tällaisenaan on selkeästi parempi ja informatiivisempi kuin muut vaihtoehdot, ja toivottavasti tällainen käsittely myös ärsyttää jatkoselvityksiin. Määrityksessä käytettävät ominaisuudet Ketunlieot ovat varpumaisia kasveja, joiden maavarsi on ly62 Lutukka 37. 2021 ▲ Korpiketunliekoa, Huperzia sub­ erecta, luonnehtivat tummanvihreä väri, tupsumainen verson kärki ja siirottavien tai alaviistojen lehtien muodostamat suorat rivit. Itusilmuhaarat ovat vähälukuisia ja lyhyitä, hankalasti havaittavissa lehtien väleistä. hyt. Varret ovat tyviosastaan usein kohenevia, muutoin pystyjä ja pystyhaaraisia. Ne ovat lajityypillisesti suoria tai mutkaisia, mikä kyllä saattaa hämärtyä, kun kasvi prässätään. Versot voivat tulla useiden vuosien ikäisiksi, ja niiden vuosikasvut voivat erottua heikkona nivelikkyytenä. Helsinki, Landbo, Storträsk, 6.8.2012 L. Helynranta Ketunliekojen neulasmaiset, ruodittomat lehdet ovat tiheässä pystyriveinä, jotka ovat joskus kierteisiä. Verson väri näyttää olevan eri lajeilla erilainen. Värierot ovat selkeämpiä luonnossa kuin herbaarionäytteissä. Kärkisilmun ominaisuudet näkyvät luonnossa paremmin kuin prässätyissä kasveissa. Myös lehtien asento on lajityypillinen piirre, jopa hieman alaspäin viistoista siirottaviin, yläviistoihin ja pystyihin, enemmän tai vähemmän varrenmyötäisiin; viimemaini-

Helsinki, Landbo, 2.8.2012 L. Helynranta tut voivat vielä olla käyriä, kun muut ovat melko suoria. Lehtien asentoa niin kuin muitakin lehtituntomerkkejä pitää katsoa useista lehdistä verson eri osista; vanhat lehdet voivat olla poikkeavasti siirottavia, ja lisäksi lehtien asento voi hämärtyä prässättäessä. Lehden muodossa ja kärjen suippenevuudessa on eroja, lisäksi lehden reuna voi olla ehyt tai hyvin pieni- ja matalahampainen, mutta erot eivät ole kovin selviä. Hampaisuus on tavallisesti epätasaista ja näkyy parhaiten lehden kärkipuoliskossa. Lehtien paksuus ja poikkileikkauskuvio vaihtelevat, toisilla lajeilla lehden yläpinta on hieman kupera, toisilla tasainen ja lehti siten litteämpi. Herbaa­ rio­näytteistä tätä on kuitenkin vaikea todentaa. Vuosikasvun ylimmissä (joskus muissakin) lehtihangoissa on enemmän tai vähemmän katkonaisena, yhtenä tai joskus useampana kehänä hyvin lyhyitä itusilmuhaaroja, joiden kärjessä on kuusi pientä, läheisestä varsilehdestä eroavaa itusilmun tukilehteä (Gilman & Tesco 2015, Björk 2020). Koska ketunliekojen lehdet ovat kierteisesti, eivät haarat muodosta kiehkuroita, vaan ns. valekiehkuroita. Tukilehdet ovat melko erikokoisia, ja isoimman (alimman) tukilehden hangassa on 2–4 mm pitkä, jokseenkin vastapuikea, litteä ja vihreä itusilmu, joka on muodostunut kuudes- ta pienestä, keskenään erilaisesta silmulehdestä. Erityisesti itusilmuhaarojen ja itusilmujen määrä ja sijainti sekä tukilehtien pituus ovat helposti todettavissa ja lajien tunnistuksen kannalta tärkeitä. Kasveja pideltäessä ja prässättäessä itusilmut irtoavat helposti, mutta itusilmuhaarat itusilmujen tukilehtineen säilyvät lehtihangoissa pitempään, joten silmuhaarojen sijainti, määrä, haaran asento ja haaran + itusilmun kookkaimman tukilehden pituuden suhde vastaavan varsilehden pituuteen ovat yleensä edelleen havaittavissa. Tarkastelu vaatii huolellisuuta ja ehkä luppiakin, sillä itusilmujen irrottua haarat voivat jäädä melko huomaamattomiksi varsilehtien väleihin ja prässäys voi vaikuttaa haarojen asentoon. Monet tärkeät tuntomerkit hämärtyvät, kun ketunlieko prässätään. Niinpä hyvät valokuvat ja sanalliset selostukset mm. kasvin väristä, itusilmujen sijainnista, lehtien asennosta ja kärkisilmun ulkonäöstä olisivat hyödyllisiä. Tuoreiden ja prässättyjen kasvien erilaisuus on selvästi havaittavissa tämänkin artikkelin luonnosta ja herbaarioarkeista otetuista valokuvissa. ◄ Äimäketunlieko, ­Huperzia acicularis, on tyypillisesti vaalean- tai jopa kellanvihreä, hyvin kapea- ja pitkänsuippolehtinen. Lutukka 37. 2021 63

Huperzia – ketunlieot Seuraavassa esitetyt ketunliekolajien kuvaukset on laadittu paljolti Björkin (2020) tutkimuksen perusteella. Määrityskaavaa on jonkin verran muutettu ja laajennettu, muun muassa koska Huperzia europaea puuttuu Björkin kaavasta. Kasvupaikkatiedot on pääasiassa poimittu Björkin määrittämien näytteiden etiketeistä, eivätkä ehkä anna kovin hyvää kuvaa lajien välisistä kasvupaikkaeroista. Oma opetteluni ja näytteiden määritystyö on vielä kesken, joten kuvaukset ja kasvupaikkatiedot kohentuvat aikanaan Retkeilykasviossa ilmestyvässä suvun käsittelyssä. 1 Huperzia arctica (Grossh. ex Tolm.) Sipliv., Lycopodium selago subsp. arcticum Grossh. ex Tolm. kelta­ 1 Lehdet siirottavia tai hieman alaviistoja, lapa kapean pitkulainen – pitkulaisen vastapuikea, ainakin joidenkin lapa leveimmillään puolivälin kärkipuolella; itusilmuja vähän tai ne puuttuvat; itusilmuhaara lehtineen selvästi verson sisälle jäävä.............................................................. 5 suberecta Lehdet lähes varrenmyötäisiä – yläviistoja – siirottavia, lapa pitkulaisen puikea – kapean tasakylkisen kolmiomainen, lavan levein kohta puolivälin tyvipuolella; itusilmuja ± runsaasti; itusilmuhaaran pisin lehti tavallisesti varsilehtien tasalle tai niitä pitemmälle ulottuva..................................... 2 1 2 ( 1) 2 3 ( 2) 3 4 ( 3) 4 ketunlieko, groddlummer Kellanvihreä, keltainen tai oranssi (värit voivat prässättäessä tummua); pysty tai koheneva, 3–15(– 25) cm; vuosikasvut lyhyitä; ei nivelikäs. Varsi suora, käyrä tai mutkainen; kärkisilmu ± esiin pistävä, sen silmulehdet heikosti sisäänpäin kaarevia. Lehdet suorina tai kierteisinä pystyriveinä, yläviistoja tai varrenmyötäisiä (alimmat lehdet joskus siirottavia), 3–7 × 0.6–1.3 mm, kapean tasakylkisen kolmiomaisia – kolmiomaisen puikeita, kovia, kynsimäisen käyriä, kapean otakärkisiä, ehytlaitaisia; yläpinta kupera tai tylpän kölimäinen. Itusilmuhaarat vuosikasvujen yläpäässä tavallisesti hyvin lähekkäisinä valekiehkuroina; itusilmun pisin tukilehti usein vähän varsilehtiä pitemmälle ulottuva ja selvästi harittavampi; itusilmut 3–3.5 mm, niiden kylkilehdet vastapuikeita – kapean vastapuikeita, tylppä- tai teräväkärkisiä. 64 Lutukka 37. 2021 Oranssi – keltainen – kellanvihreä; lehdet kynsimäisen käyriä, ± varrenmyötäisiä; itusilmuhaarat lähekkäisinä valekiehkuroina, haaran pisin lehti selvästi varsilehtiä pitemmälle ulottuva; verso ei nivelikäs ..........1 arctica Vihreä – kellanvihreä; lehdet suoria – melko käyriä, siirottavia – yläviistoja (harvoin varrenmyötäisiä); valekiehkurat melko lähekkäin tai etäällä toisistaan (verso tavallisesti nivelikäs) tai valekiehkurat puuttuvat (verso ei nivelikäs); itusilmuhaaran pisin lehti enintään hieman varsilehtiä pitemmälle ulottuva..................................................................................................... 3 Lehdet siirottavia – yläviistoja, lehtirivit epäselviä; itusilmuhaaroja tavallisesti niukasti, hajallaan tai jotkut valekiehkuroina; verso ei nivelikäs ........ ................................................................................................. 4 europaea Lehdet yläviistoja – varrenmyötäisiä, lehtirivit selviä; itusilmuhaarat yleisiä ja kaikki tai valtaosa valekiehkuroina; verso tavallisesti ainakin jonkin verran nivelikäs.............................................................................................. 4 Vihreä – tummanvihreä; lehdet kapeahkoja, suippoja, teräväkärkisiä, usein hieman käyriä; valekiehkurat melko lähellä toisiaan; itusilmut verson sisään jääviä tai vähän esiin pistäviä..................................... 2 selago Kellanvihreä – vaaleanvihreä; lehdet kapeita, hyvin tasaisesti otakärjeksi suippenevia, ± suoria; valekiehkurat etäällä toisistaan; itusilmut selvästi näkyvillä................................................................................3 acicularis 5 cm Keltaketunlieko, Huperzia arctica. EnL. Enontekiö 1972, Roivainen (H 386185)

2 Huperzia selago (L.) Bernh. ex Schrank & Mart., H. selago subsp. ­appressa (Desv.) D. Löve, H. ­appressa (Desv.) Á. Löve & D. Löve turve­ ketunlieko 5 cm Itiöpesäkkeitä usein niukasti; itiöt usein epämuodostuneita. Entinen tunturiketunlieko käsittää tämän lajin kokonaan ja pääosan kahdesta seuraavasta. Keltaketunlieon usein voimakkaankeltainen tai jopa oranssi väri ja pääosin tiukasti varrenmyötäiset, kynsimäisen käyrät, yläpinnaltaan kuperat lehdet erottavat sen turveketunlieosta ja äimäketunlieosta. Lyhyiden vuosikasvujen vuoksi valekiehkuroita on keltaketunlieolla yleensä selvästi tiheämmässä kuin muilla lajeilla. Siitä ja itusilmujen pitkähköistä tukilehdistä aiheutuu versoille usein tyypillinen ”resuinen” ulkonäkö. Kasvupaikat ovat kuivempia tai märempiä, tunturipaljakalla, -nii- Turveketunlieko, Huperzia selago. ES. Luumäki 1953, Ulvinen (H 073566) tyillä ja -kivikoissa, vesijätöillä, soilla, rannoilla ja kallioilla, mutta harvoin metsissä. Laji on sirkumpolaarinen, mutta sen alue ulottuu pitemmälle etelän suuntaan kuin aiemmin otaksuttiin (mm. Elven 2005). Björkin määrittämiä näytteitä on laajalti Kanadasta, Alaskasta, Venäjältä (Kaukoitä, Kamtšatka, Siperia, Altai, Murmanskin alue), Grönlannista, Färsaarilta, Huippuvuorilta, Skotlannista, Kölivuoristosta (Norjasta ja Ruotsista) sekä Suomesta. Kasvi on Suomessa sangen pohjoinen ja näytteitä on kertynyt erityisesti tunturimaakunnista. Mutta Björkin määrittämiä yksittäisiä keruita on etelämpääkin, Kuusamosta (Ks), Vaalasta (Kn), Lieksasta (PK), Maalahdelta (EP), Mäntyharjulta, Mikkelistä ja Kouvolasta (ES) ja eteläisin aina Ahvenanmaan Eckeröstä asti. Vihreä; pysty tai koheneva, (5–) 10–20(–25) cm; vuosikasvut usein lyhyehköjä; verso nivelikäs. Varren pysty osa ± suora; kärkisilmu vain verson vuosikasvun alkuvaiheessa esiin pistävä, sen silmulehdet hieman sisäänpäin kaarevia. Lehdet suorina tai kierteisinä pystyriveinä, yläviistoja – varrenmyötäisiä (vanhat lehdet joskus melko siirottavia), 2.5–7 × 0.8–2.2 mm, pitkulaisen tai kolmiomaisen kapeanpuikeita, melko kovia, melko suoria, otakärkisiä, ehytlaitaisia; yläpinta ± tasainen. Itusilmuhaarat vuosikasvujen yläpäässä melko lähekkäisinä valekiehkuroina, harvoin muissa osissa; itusilmun pisin tukilehti varsilehtien tasalle ulottuva, niitä siirottavampi; itusilmut n. 4 mm, niiden kylkilehdet soikean vastapuikeita, tylppä- tai teräväkärkisiä. Itiöpesäkkeitä melko runsaasti; itiöt usein epämuodostuneita. Monet turveketunliekonäytteistä on aiemmin nimetty Huperzia selago subsp. appressaksi. Lehtien asento ja väri eivät aina riitä turveketunlieon ja euroopanketunlieon pitämiseen erillään, jolloin itusilmuhaarojen määrää ja sijaintia pitää tarkastella. Väri ja lehtien vähäisempi käyryys erottaa turveketunlieon keltaketunlieosta tavallisesti ilman itusilmuharojakin. Samassakin yksilössä lehtien pituus ja leveys usein vaihtelevat aika paljon verrattuna äimä- ja euroopanketunliekoon. Kasvupaikat ovat vallitsevasti avoimenpuoleisilla nevoilla, rämeillä, turvekuoppien reunoilla, vesijättöpaiLutukka 37. 2021 65

Äimäketunlieko, Huperzia acicularis. V. Karjalohja 1990, Pykälä 6569 (H 741598) 5 cm 5 cm koilla ja soistumilla; kasvin voi kyllä tavata myös puronvarsista, lehtokiviltä, kallionrinteiltä ja kalliontyvien louhikoista, mutta harvoin metsistä. Turveketunlieko vaikuttaa suvun lajeista laaja-alaisimmalta: siitä on näytteitä niin Pohjois-Amerikasta (USA (Alaska, PohjoisCarolina), Kanada, Grönlanti), Euroopasta (Iso-Britannia, Italia, Sveitsi, Saksa, Tšekin tasavalta, Romania, Puola, Liettua, Norja, Ruotsi), Venäjä (Murmanskin alue, Nenetsia) kuin Aasiasta (Venäjän Sverdlovskin alue ja Burjatia). Suomessa kasvia on laajalti mutta harvakseltaan. Björkin määrityksissä on viisi kuntaa Varsinais-Suomesta, Tuusula ja Sipoo (U), Miehikkälä (EK), Pori, Ikaalinen ja Parka66 Lutukka 37. 2021 no (St), seitsemän kuntaa Etelä-Hämeestä, Sulkava ja Luumäki (ES), Kauhajoki (EP), Jyväskylä (PH), Kuopio, Joroinen ja Heinävesi (PS), Toholampi ja Pyhäntä (KP), Puolanka, Vaala ja Kajaani (Kn), Oulu (OP), Salla ja Kuusamo (Ks), Kittilä (KiL), Sodankylä (SoL) ja Inari (InL). 3 Huperzia acicularis Björk äimä­ketunlieko Tav. kellanvihreä – vaaleanvihreä, joskus lähes keltainen, pysty tai koheneva, 10–20 (–30) cm; vuosikasvut pitkiä; verso nivelikäs. Varsi suora tai mutkainen; kärkisilmu ei tai vain hieman esiin pistävä, sen silmulehdet ± suoria. Lehdet ± suorina pystyriveinä, kaikki lähes samakulmaisesti yläviistoja, 6–8 × 1–1.3 mm, kapean tasakylkisen kolmiomaisia, melko kovia, suoria, ehytlaitaisia tai hieman hampaisia; kärki pitkäsuippuinen, terävä – otapäinen; yläpinta tasainen. Itusilmuhaarat vuosikasvujen yläpäässä etäällä toisistaan olevina valekiehkuroina; itusilmun pisin tukilehti enintään varsilehtien tasalle ulottuva, hieman niitä siirottavampi; itusilmut 3–3.5 mm, niiden kylkilehdet soikean kapeanvastapuikeita, teräväkärkisiä. Itiöpesäkkeitä runsaasti; itiöt tav. hyvin kehittyneitä. Myös Harmaja kiinnitti kotisivuillaan huomion tällaisiin kasveihin ja arveli kyseessä olevan uuden lajin. Äimäketunlieko on tunnettavissa tasaisesti teräväksi piikkimäiseksi kärjeksi kapenevista, suorista ja yläviistoon siirottavista, litteistä lehdistään ja pitkistä vuosikasvuistaan, mikä näkyy valekiehkuroiden pitkinä väleinä. Koko kasvin väri on ± kellanvihreä, mutta vaaleamman vihreä kuin turveketunlieolla ja hailakamman keltainen kuin keltaketunlieolla, jonka lehdet ovat tavallises-

ti myös lyhyempiä, käyrempiä ja kuperampia. Uuden lajinsa kasvupaikoiksi Björk luonnehtii kosteita ja märkiä paikkoja metsissä ja soilla sekä metsänreunoja. Kuvaukseen sopivat pääosin suomalaisten näytteitten etiketeistä poimittu informaatio: purojen ja järvien rantametsissä ja -kivikoissa, rämeillä, kalliopenkereillä ja -rinteillä, lehtokivillä. Äimäketunlieko on harvinaisin ketunlieoistamme. Sitä on Suomesta löydetty ainakin Mynämäeltä, Nummi-Pusulasta ja Lohjalta (V), Kouvolasta ja Vehkalahdelta (EK), Parkanosta (St), Jämsästä (EH), Joutsasta (ES), Saarijärveltä (PH), Jäppilästä (PS), Posiolta (PeP), Muoniosta (KiL), Sodankylästä (SoL) ja Inarista (InL). Se näyttää olevan harvinainen muuallakin, mutta laaja-alainen, ehkä amfiatlanttinen, koska löytöjä on Kanadasta (mistä se on kuvattu) ja Euroopasta Suomen lisäksi Brittein saarilta, Norjasta ja Venäjältä Karjalan tasavallasta. 4 Huperzia europaea Björk euroopanketunlieko Vihreä – tummanvihreä; pysty, 10–25(–30) cm; vuosikasvut pitkiä; verso ei nivelikäs. Varsi suora tai mutkainen; kärkisilmu selvästi esiin pistävä, sen silmulehdet suoria, enimmäkseen pystyjä. Lehdet epäselvinä pystyriveinä, hyvin yläviistoja – siirottavia, (3–)4– 7 × 1–1.4 mm, kapean tasakylkisen kolmiomaisia – kapean pitkulaisen puikeita, melko kovia, melko suoria, ehytlaitaisia tai epäselvästi pienihampaisia, otakärkisiä; yläpinta tasainen tai hieman kölimäinen. Itusilmuhaaroja tavallisesti niukasti, hajallaan tai jotkut Euroopanketunlieko, Huperzia europaea. A. Kumlinge 1979, Putro (H 550982) 5 cm valekiehkuroina; itusilmun pisin tukilehti yläviisto, enintään hieman varsilehtiä pitemmälle ulottuva; itusilmut 3–4.5 mm, niiden kylkilehdet kapean vastapuikeita, teräväkärkisiä. Itiöpesäkkeitä runsaasti; itiöt tav. hyvin kehittyneitä. Entinen metsäketunlieko käsittää käytännössä tämän ja seuraava lajin. Lehtien asennon perusteella suuri osa kasveista on helposti jaettavissa näihin lajeihin, mutta ero ei aina ole selkeä ainakaan herbaarionäytteissä. Muita eroja on mm. kärkisilmun ja lehtien muodossa sekä itusilmuhaarojen pituudessa, määrässä ja sijainnissa. Nämä ketunlieot eroavat usein myös väriltään ja kasvutavaltaan: euroopanketunlieko on vaihtele- van vihreä, tavallisesti suoravartinen, korpiketunlieko sen sijaan tummanvihreä, varreltaan usein hyvinkin mutkainen. Euroopanketunlieon kasvupaikat ovat moninaisia ja sijaitsevat usein erilaisilla kallioilla (metsäkalliot, merenrantakalliot, kalliorinteet, rakat), kalliontyvien louhikoissa ja metsäkivillä, karuhkoissa ja rehevissä kangasmetsissä ja jopa lehdoissa, mutta se voi löytyä myös puronvarsikivikoista, suonlaidoilta, rämeiltä, luhtanevoilta ja tienvarsilta. Nykytiedon perusteella euroopanketunlieko on maanosalle kotoperäinen laji. Juha Suominen keräsi nimen holoLutukka 37. 2021 67

tyypiksi valitun näytteen Parkanosta 1970. Björk (2020) siteeraa lajiin kuuluvia näytteitä Ranskasta, Italiasta, Isosta-Britanniasta, Islannista, Itävallasta, Unkarista, Tšekin tasavallasta, Romaniasta, Ukrainasta, Puolasta, Virosta, Ruotsista, Suomesta ja Venäjältä (Murmanskin alue ja Karjalan tasavalta). Suomesta näytteitä on runsaasti kaikista eteläisistä maakunnista Ahvenanmaalta Kainuuseen asti, niukemmin keruita on pohjoisesta: Oulu (OP), Tornio (PeP), Salla (Ks), Kittilä (KiL), Savukoski (SoL) ja Inari (InL). Korpiketunlieko, Huperzia suberecta. EH. Pälkäne 1999, Parnela (H 732510) 5 Huperzia suberecta (Lowe) Tar- dieu korpiketunlieko Vihreä – tummanvihreä, pysty tai koheneva, (10–)20–30 cm; vuosikasvut pitkiä; verso ei nivelikäs. Varsi mutkainen tai suora; kärkisilmu tupsu nuoria, pystyjä – siirottavia lehtiä ja nuori verso tasalatvainen. Lehdet ± suorina pystyriveinä, harittavia tai alaviistoja, 6–10 × 1–1.2(–1.6) mm, kapean pitkulaisen vastapuikeita – kapean pitkulaisen puikeita, melko pehmeitä, suoria, enimmäkseen hyvin pienihampaisia; kärki otapäinen – terävä; yläpinta ± tasainen. Itusilmuja niukasti (tai puuttuvat) vuosikasvun yläpäässä; itusilmuhaarat lehtineen varsilehtiä selvästi lyhyempiä; itusilmut n. 3.5 mm, niiden kylkilehdet soikeita – kapean vastapuikeita, teräväkärkisiä. Itiöpesäkkeitä runsaasti koko varressa; itiöt tav. hyvin kehittyneitä. Korpiketunlieko poikkeaa muista lajeista yleisilmeeltään: kookas, usein tummanvihreä, lehdet pitkiä, ± pitkulaisia ja niistä iso osa alaviistoon siirottavia, verson kärki on tasa68 Lutukka 37. 2021 5 cm latvainen, tupsumainen, versossa ei näy nivelikkyyttä eikä juuri itusilmuhaaroja. Lehdet ovat muita pehmeämpiä, mikä usein näkyy niiden rypistymisenä kuivattaessa. Kyseessä on luonteenomainen kosteiden ja melko varjoisien havumetsien kasvi, joka löytyy useimmiten korvista, soistuneista ja lähdevaikutteisista lehdoista, puronvarsista, rantametsistä ja tuoreista havumetsistä, joskus myös kalliontyviltä tai metsäkiviltä, mutta ei juuri lainkaan ainakaan avoimemmilta kallioilta. Suomessa laji on eteläinen ja etelän sisämaassa myös yleinen. Lounaisimmista maakunnista on vähemmän tietoja: Geta ja Vårdö (A), Piikkiö ja Lohja (V). Uudeltamaalta, Etelä-Karjalasta, Satakunnasta Etelä-Hä-

meestä ja Etelä-Savosta on paljon näytteitä, mutta enää hyvin vähän Etelä-Pohjanmaalta (Alavus), Pohjois-Karjalasta (Joensuu, Liperi, Tohmajärvi), Kainuusta (Kajaani) ja Oulun Pohjanmaalta (Muhos). Muualta Björk (2020) listaa näytteitä Kanadasta, USA:sta, Saksasta, Romaniasta, Latviasta, Venäjältä (Leningradin alue ja Karjalan tasavalta) ja Madeiralta. Laji on kuvattu jo 1830 Madeiralta ja on yleensä hyväksytty lajitasolla Azorien ja Madeiran lajistoon kuuluvaksi Kiitokset Leena Helynrannalle ja Mikko Piiraiselle erinomaisista ketunliekokuvista, jotka helpottavat huomattavasti lajikuvausten ymmärtämistä – edellyttäen, että onnistuin määrittämään kuvat oikein. Björk, C. R. 2020: Notes on the Holarctic species of Huperzia (Lycopodiaceae), with emphasis on British Columbia, Canada. Annales Botanici Fennici 57: 255–278. Christenhusz, M. & Raab-Straube, E. von 2013: Lycopodiophytina. Euro+Med Plantbase – the information resource for Euro-Mediterranean plant diversity. ww2.bgbm.org/EuroPlusMed/ (viitattu 13.11.2021) Elven, R. (toim.) 2005: Johannes Lid & Dagny Tande Lid, Norsk flora, 7. utgave. 1230 s. Det Norske samlaget. Oslo. Elven, R. (toim.) 2011+. Annotated checklist of the Panarctic Flora (PAF): Vascular plants version 1.0. panarcticflora.org/ Gilman, A.V. & Testo, W.L. 2015: Use of lemma characters to identify North American Huperzia (Lycopodiaceae). American Fern Journal 105: 145– 161. Harmaja, H. 1989: Pohjanketunlieko (Huperzia selago var. appressa) Etelä- ja Keski-Suomessa. Lutukka 3: 81–83. Harmaja, H. 1990: Pohjanriidenlieko (Lycopodium annotinum ssp. alpestre) Lohjan kunnassa. Lutukka 6: 120–121. Kukkonen, I. 1967: Studies on the variability of Diphasium (Lycopodium) complanatum. Annales Botanici Fennici 4: 441–470. (ks. Christenhusz & von Raab-Straube 2013). Tuntuu vähän yllättäväl- tä, ettei sitä ole osattu tunnistaa tai edes epäillä Euroopasta aikaisemmin. Eivät Madeiran näytteet juurikaan poikkea Euroopan tai Suomen korpiketunlieoista. Harmaja (1989: kuva 1, vasen kasvi) kyllä kiinnitti huomion tämän näköisiin ketunliekoihin sekä yritti selvittää, mistä oikein on kyse ja etsis- Kukkonen, I. 1984: Lycopodiaceae. Teoksessa: L. Hämet-Ahti, J. Suominen, T. Ulvinen, P. Uotila & S. Vuokko (toim.), Retkeilykasvio: 33–35. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, Helsinki. Kukkonen, I. 1986: Lycopodiaceae. Teoksessa: L. Hämet-Ahti, J. Suominen, T. Ulvinen, P. Uotila & S. Vuokko (toim.), Retkeilykasvio, 3. painos: 33–36. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, Helsinki. Kukkonen, I. 1994: Notes on the treatment of the family Lycopodiaceae for Flora Nordica. Annales Botanici Fennici 31: 197–202. Kukkonen, I. 1998: Lycopodiaceae. Teoksessa: L. Hämet-Ahti, J. Suominen, T. Ulvinen, & P. Uotila (toim.), Retkeilykasvio, 4. painos: 35–39. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Kukkonen, I. 2000: Lycopodiaceae. Teoksessa: B. Jonsell (toim.), Flora Nordica vol. 1: 1–13. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. The genus Huperzia (Lycopodiaceae) in Finland – 2 subspecies or 5 species? The genus Huperzia has been reviewed in Finland following the recent taxonomic study of the genus by Björk (2020) and his revision of a great number of Finnish herbarium specimens in the Botanical Museum of Helsinki (H). Five species (H. acicularis, H. arctica, H. europaea, H. selago and H. suberecta) are recognized for Finland, described, discussed and provided with a key. Pertti Uotila, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. pertti.uotila @ helsinki.fi Tea vo n Bons dorff Ilkka Kytöv uori Jukka Vaura s Sepp o Hu htine n Panu Halm e Tepp o Rämä Lasse Koso ne n Stefan Jakob sson a To im iS So il vo Te u Vauras, Jukka, giset kok sienitak oelmat.FM, Åbo Aka demi, haperot sonomia, Tutkimu erityise salana heltBiolo. sti risa takkaat ja Huhtine opisto, n, Seppo, taksonoKasvimuse FT, Dos entt kotelosiemia ja -sys o. Tutkimu i, Turun temus nissä. Opetematiik salana sienylika, totasollayliopistollis tusalana erityises ikunnall sekä sien ella peru sienten tunti saikuiskoisena sove imikrosk ja jatko-o opia. hovauri ulutus ja lluksena Yhteis- pinsien erity oihin liittyvä isesti rakeiin liittyvä Halme asiantu nnu ntijatoimsten laBio- ja , Panu, FT, inta. väskylänympäristöti Jyväskyl lee tutk yliopist eteiden än yliopist tutkimu ijatohto on museo laitos sek o, ä Jyrina Inte . Työ nonsuo sryhmäs rven skenteerityise jelubiol sä. Tutkimu tioekolo ogia gian vassa sti sienilaji ja met salana luon metsäm säekolo ston gia, aisemas suojelu muuttu sa. Räm ä, The Arc Teppo, FT, Univers tic Univers Univers ity ity of Trom musko ity Mus eum of Nor seudunhteena nyk . Pääasia way, Tromsø sø llisena merisien yisin suus poh tutk ja luontokaluokitte et, niiden joisen nap ilu. jen met rtoittaj Työsken monimuot asien sien ana ja kesknellyt aiem oiilajiston ittynyt min selvitte vanhoKosone lyyn. ki, ymp n, Lasse, nut erit äristösu FK, Tam per unn luonnonyisesti helt ittelija. een kau pun kääntän laaja kirjotasienis Kiinnostutä, Tieto-Fi yt useita kiinnos mutta nlandia sienikirj taa. Teh koko -ehdok oja. Ollu nyt ja kaana t myö s v. 199 9. Jakobs västään son, Ste muute lähtien fan, DI, on 10-vuot ta. Erit nkin laaj ollut sienihar ispäiasti biotoopyisesti hän kiinnos rastaja ja tun on pien sienilaji perehtynyut luonnos stoon. t per inne- Le Ka So ili S tile Teu ten ro en vo o A en a Lo hti s a M hta yll nd ys er 7. 3. 20 11 11 :1 5: 59 Le Ka von Bon opisto, sdorff, TyöskenKasvitie Tea, FM, Hel teen nitiimis telee suo yksikkö singin ylisa sien sä. Työssääjelusuunnit, Luomu s. tyvään ten uhanala n keskitty telijana nyt pää Sieisuu ja helt työhön, tasienit uhanaladen arvioint asiasaksonom isiin helt iin liittasienii iaan. n Kytövu gin ylio ori, Ilkk sekä pisto. Tutka, FT, Dos entti, haa ja orak rakasma imusala Hel na lakk sinasm iste vinneisy aisten n, isienten sien vahvero ys ja ekologi ten taks maisten onomia a. , le- en jä S kä u l ä om op en aS tile en Ah itta ne te et nr oo s ti a L M yll ohta ys nd er Rämä 4-1 Sien ja meet luont tsien oarvo t Tea von Jukka Bonsdorff Vauras Ilkka Lasse Kyt Kosone Seppo Huh övuori n Ste tinen fan Jak Pan obsson u Halme Teppo en S om pa Su l äo kä S IS SN BN 0 7 97 80 8-9 -32 52 14 -1 0-6 80 Sien e t ja metsie n luo ntoarv ot Upeita Luomuksen kirjoja Ympär istömin nettuje isteriön n rahoitt (PUTTE ja uhanal am aist ) Tämän tunnetaan en metsäl a Puuttee llise ajien laadukk parhai teoksen tutkimu sti tunaist laat ta muslai eri sieniryh imiseen a määritysk sohjelma tok on osa irjoista tymista sista. Lisä mien asia an. Viljely ntuntij llistunut ksi nyt valtaan me maan sillä oita use valm ma siin tamme tsätalous muita ä tuodaa ailmanlaaju istunut kirj ista tutkiavo lähes n ind a vulla viimeis hakkuinee on esit ikaattor ensimmäist isesti ain on lähesalkoi isieniä utla n eht elty läh ä ker vanho et luonn tointi , kun teellisu i vie taa esil atuinen, innä onme jen me aiem dä ma ja udesta kääpiä le sato tsät. min kaksi edellee suojelu tsien astieteel kertoo sek ja jäkäliä. indikaattor ja etupää määrä Vasta 199 n. mien le Hankke eina 0-lu ssä val tietoin ansiost uutta lajia in, että teo en en inv tion per Kar kiinnos . Eng ksessa a ustoitus mailla enlan tusta. voidaan - ja . Se odottaa ninkieliste kuvataan käytet invent jatkuu n ty my tiiv oin suo Suome ös kan iste tityöss jeluarv ovat ssa kas sainväli lolleet ä ind nin mu vaa viim stä kolop on määrit ikaatt let ja kaan tely esi ori eisi sie netaan 5584 jät, laje ssä. Nii sienilaji mmän uha tattien nistä puide kovaku stä tär ja on laisissa niin hyvin, oriais nalaisu a. , haa n jäk keimp että lajie Niistä ain et, elin usa rak älä suo pu rvioinympär iä kaiden oastaa on niin t ja kää ide jeluarv n elin istö n 60 ja voima vät. He n samma oja ei tilante ei tun huomattav issä on isuutta % tunole osa orakkaide lttasie voi nist en. a, suo n tuh nten, Indikaa a kaikkia että ede tu arvioid ttu käy ansien s sien a. Laji mattoriteo ilman ttää. Metsä iä työ määrä tekijöi lajien Tämä kseen n lle arv s tarjoaa aikaa viev kirja tutk sienila historia, erit nen esim ää per okkaan korjaa mä erk jistoss ehtym iva monim ärä sienilaje mahdollisu iksi luonto a. Kir yisesti sen istä. man selv uotoisu ja ava luo ja, joit uden jatkum koko opetell itysten a ja luo nnonsuo o, näk lajistoa uden arv a voidaa jelubio monimuo ntoarv voivat yy hyv ioinniss n käyttää a rajallikäydää toi log tun oje ilmoitt sen in a ian tut n kar tijat kä poh aa hav n läpi. Kiin ilman, että alueiden ja har toitta kijalle, sienimaai jalta aintoja riin. nostun rastaja jille. alu voi ta tark Mo Se tuo harrastaja lt luo emmin daan tutk an indikaa eet harrast een haaste nimuotoi nnon ia alu ttorilaje . ajat suuden suojelu myös sie lle , johon eiden nten semme Odota monim ista, min kysym suojelu ei n ind uotoisu myös ole vielä talousm ysten paikaattor väksi luonn utriittäv sieni-i työ isie etsissä ossa ästi vas ndika nittelu kaluksi ma nikirjan tod me ja on tauksi muodo ssa ja ankäyt suoma ella tapaht attoreita hienol lajitied stuvan ön ja kertom a. Tarvituu, ja laisten la on kar me merkit uuden tavalla miten aan tuttam tsienho luo – täRau PUT nto idon mit metsä no Ruu ises TE-tutk suhdet misesta suomenki luonto ä hijärvi, imusoh sa. Kirja tote suunta voi elisen . Teos amemerit daan jelman mä man uttaa usp tavoite edesauttaa ärityskirja suo rofesso tavoite jella. tta metsie llisu me ri ISSN nsuoje tuottaa tiet rkittävästi uden tuo tta 078 tavoite ISBN lua kos oa uha ttatutk 978-952 0-3214 tta imusoh kevan nalaisu -10-994 remmin saattaa jeluhanal päätöksen usarvio 5-8 inti vastaa maankäyt aisia teon ön ja lajeja vien tueksi a ja saatav metsie kos sekä ille. nhoido keva tiet Aino o n suu Jus nnittel paPUT TE- lén, FT, Luo usta ohjelm mu an koo s rdinaat tori vuo sina 200 6–2010 jä - keli lajille tieteellistä nimeäkin ja käytti ’korpiketunliekoa’ sen suomenkielisenä työnimenä. LUOMUS / kirjat lahjahintaan 16.1.2022 saakka Lutukka 37. 2021 69

Liuskaläätteen VESA JÄRVINEN & HARRI ARKKIO Suomen ainoa kasvupaikka hävinnyt? Kuva Jaakko Heino 8.8.2012 (julkaistu Lutukassa 2012) L ähdimme viime heinäkuussa (2021) kiertämään etelästä alkaen Pohjanlahden rannikkoa tarkoituksenamme pysähdellä sopivilla rannikkokasvien esiintymillä. Suuntasimme Toijalasta (Harrin kotipuolesta) ensin Turkuun päin, koska oli mielenkiintoista aloittaa retki Uudenkaupungin (V) Kalannin Pehdosta, josta vuonna 2012 löytyi Suomelle uusi putkilokasvi, liuskalääte, Serratula tinctoria (Alho ym. 2012). Kasvupaikalle pääsi varsin mutkikkaasti eri kyläteitä, mutta itse paikka tarkkoine koordinaatteineen ja ilmakuvineen oli helppo löytää haulla Suomen Lajitietokeskuksesta (laji.fi). Paikan päällä totesimme, et70 Lutukka 37. 2021 tä kasvupaikka, kivikkoinen niittykumpare, oli kadonnut. Sen kahta puolta oleva koillisen kautta kiertynyt pelto oli vedetty suoraksi poistamalla koko niittyniemeke. Pelto oli kynnöksellä koko alalta seuraavan kaakkoispuolen pellon rajaan saakka. Liuskaläätteen niitty liittyi heinikkoiseen vyöhykkeeseen, joka erottaa lounaispuolen pellon. Muutos on saattanut tapahtua varsin äskettäin, koska kaakkoisella rajalla lojui isohko pihlaja, joka oli tullut samana keväänä lehteen. Nyt lehdet olivat kuihtuneet oksilleen ruskeiksi. Mitään ojaakaan peltojen välillä emme havainneet. Kiertelimme lähipientareita katsastaen joka pelto-ohdakkeen, koska ▲ Kivikkoisella niittykumpareella liuskaläätteen seurassa kasvoivat vuonna 2012 muun muassa hietakastikka, karhun- ja koiranputki, keltamatara, kultapiisku, metsäapila ja särmäkuisma. etäältä liuskalääte ja pelto-ohdake ovat samankaltaisia. Jos peltomaita on siirrelty kynnön yhteydessä, voisi siemeniä olla levinnyt jollekin pientareelle. Eihän esiintymä ole ollut kovin niukka. Liuskalääte ei ole rauhoitettu eikä kirjattu uhanalaisten ryhmiin. Niinpä muun muassa Suomen ympäristökeskus ei ole seurannut kyseistä esiintymää (Terhi Ryttäri suull.). LounaisSuomen ELY-keskuksella ei ole tiedossa liuskaläätteen esiintymiä alueellaan. Emme saaneet

nyt vain yhteen niittykumpareeseen? Kun tekee havainnon harvinaisesta lajista, tulisi aina tarkastella mahdollisia uhkatekijöitä, muun muassa esiintymän sijaintia ympäristöönsä nähden. Liuskaläätteen tapauksessa jo kartasta näkyi, että ilmeinen uhka on pellon levittäminen kummun yli. Lisäksi pitäisi ottaa yhteys paikalliseen ympäristökeskukseen taikka uhanalaisen tai rauhoitetun lajin tapauksessa myös suoraan Suomen ympäristökeskukseen. myöskään tietoomme, että joku esiintymällä käyneistä botanisteista olisi ollut yhteydessä maanomistajaan (Veli-Pekka Rautiainen Turun kasvimuseolta, suull.). Serratula tinctoria extinct in Finland? Serratula tinctoria was reported as new to Finland from Kalanti, Uusikaupunki (Varsinais-Suomi / Finland proper) in 2012. The species was found in a small and stony meadow habitat between cultivated fields, and accorded the status of archaeophyte. We visited the locality in July 2021 and found that the stony meadow had been cleared and ploughed for cultivation. We were not able to find Serratula any more, though we searched for it thoroughly. It seems evident that the landowner was unaware of the occurrence of the rare plant on his land when clearing the meadow. To avoid this kind of accident it would be necessary at the very least to inform the local environment authorities of known occurrences of rare species, whether legally proKiitos Jaakko Heinolle liuskaläätekuvista. tected or not. Botanists are keen to report new finds of rare species, but in our opinKuva Jaakko Heino 8.8.2012 Karttapalvelu | Suomen Lajitietokeskus ion they should also report all losses of such (julkaistu Lutukassa 2012) species, which has not been a common practice. Vesa Järvinen, Koskikuja 7 C 28, 01600 Vantaa. vesa.a.jarvinen @ gmail.com Harri Arkkio, Akaa. harri.arkkio @ saunalahti.fi ◄ Liuskaläätteen mykeröt muistuttavat kaunokkien tai ohdakkeiden kukintoja. ▼ Liuskaläätteen kasvukumpare oli kadonnut vuonna 2021. Ilmakuva vuodelta 2018. 2018, Maanmittauslaitos, avoimet aineistot CC BY 4.0 Syitä kasvupaikan häviämiseen voi pohtia juuri maanomistajan kannalta. Rautiainen kertoi, että tarkoitus oli jättää esiintymän sijainti julkisena tietona enintään neliökilometrin tarkkuuteen. Metritarkkuus oli kuitenkin jäänyt ”karkeistamatta” Suomen lajitietokeskuksen kautta saatavaan tietoon. Ehkä botanistit ovat käynneillään talloneet viereisiä peltoja, mistä maanomistaja ei ole pitänyt. Mutta kun kat20.11.2021 23.41 soo ilmakuvaa, jossa niittyniemi vielä näkyy, vaikuttaa todennäköisemmältä, että maanomistaja päätti lopulta tehdä pellon  helpommin hoidettavaksi ja samalla saada lisää viljelyalaa. Viimeisin merkintä Lajitietokeskuksen havainnoissa on 2.8.2013+Rautiaiselta, joka kirjasi paikalta parisensataa kukintovartta. − Lajitietokeskuksen havainnoista ei yleensä saa tietoa esiintymien katoamisesta. Sen sijaan olisi kyllä hyödyllistä mainita, jos paikalta tarkastuksen yhteydessä ei löytynyt haettua kasvia (kasvupaikka täysin muuttunut, oikeat olosuhteet kadonneet, esiintymä ollut suppea tms.) Ainakin näin Lutukassa on hyvä kertoa katoamishavainnoista, niin tulevat nekin kirjatuiksi. Ehkä ne innostavat etsimään uusia lähiesiintymiä vaikkapa tässä tapauksessa. Liuskalääte Kalannissa on tulkittu muinaistulokkaaksi. Miksi sen vanha esiintymä tuolla seudulla olisi jää- Alho, R., Heino, S., Laine, K., Laine, U. & Nurmi, J. 2012: Liuskalääte (Serratula tinctoria L.), maalle uusi putkilokasvi Varsinais-Suomessa. Lutukka 28: 99–102. Lutukka 37. 2021 71

Uusimmat kasvi-ihmeet ANNI KIVINIEMI Vanhan Savonradan pohjalla Kouvolassa K ouvolan (ES) Kuusaanlammen entisen nippunosturin alue on tuottanut mukavia kasvituttavuuksia ja joitain isojakin yllätyksiä. Retkikohteena se on jatkossakin hyvin mielenkiintoinen, sillä koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tulee vastaan. Savonradan vaiheita Selvitellessäni, miten ihmeessä joltakin unohdetulta ratapätkältä voi jatkuvasti löytyä 72 Lutukka 37. 2021 A. Kiviniemi 7.7.2020 hyvinkin kaukaa saapuneita kasviharvinaisuuksia, tulin käyneeksi läpi melkoisen pitkän pätkän Savonradan historiaa. Tieto ei sinänsä ratkaise kaikkia ratavarren kasviarvoituksia mutta antaa jonkinlaisen työkalun eri lajien mahdollisten saapumisaikojen arviointiin kasvien löytöpaikkojen mukaan. Vanha, vuonna 1889 valmistunut Savonrata rakennettiin aikanaan Kouvolan Kuusaan- lammen itärannalle osin pengerrysten varaan. Savonradan 1960-luvun alkupuolella tehty oikaisu siirsi nykyisen radan linjan hivenen idemmäksi. Tämän jälkeen vanhaa rataosuutta on vuoroin purettu ja rakennettu uudelleen erilaisia tarkoituksia varten. Ainakin vielä 1990-luvun alkupuolella rata ulottui sen puolivälissä sijainneen puutavaran nippunosturin kohdalta vielä reilun puolen kilometrin verran

tua puutavaraa rahdattiin junilla Myllykosken ja Inkeroisten tehtaille sekä Kotkaan Hallan sahalle. Puun uiton loputtua Kuusaanlammella radan huonokuntoisin loppuosa purettiin, mahdollisesti vuonna 1995. 2000-luvun taitteessa rataa korjattiin entistä järeämmäksi Kuusankoskelle suunnitellun putkipinnoitetehtaan tarpeita varten, tällä kertaa päätepisteenä kuitenkin entisen nippunosturin alue. Putkitehdashankkeen kariuduttua vuoden 2003 aikoihin rataa ja Kuusaanlammen pohjukkaan tehtyä varastokenttää alettiin käyttää tuontipuutavaran varastointiin. Samainen kenttäalue toimii edelleenkin puutavaran ja hakkeen terminaalialueena, mutta kuljetukset hoidetaan nykyisin rekkakyydein. Vuoden 2014 aikana ilmeisen tarpeettomaksi katsottu rataosuus pistoraiteineen tuli puretuksi Tanttarin liittymään asti. pohjoiseen. Aikanaan nosturialueella on ollut jopa jonkinlainen pienimuotoinen ratapihan tapainen (Ruonala 2009, vaunut.org/kuva/55986). Kymijokea pitkin Kuusaanlammelle uitet- Sahahirvenputki Kiertelin 7.7.2020 Kouvolassa tuttuja tulokaskasvipaikkoja, pääkohteena Kuusaanlammen nippunosturin alue ja siellä tuttu imeläkurjenherneen (Astragalus glycyphyllos) kasvupaikka. Ajoitus osuikin oikeaan, sillä imeläkurjenherneen kukinta oli parhaimmillaan. Vuosittaiset valokuvat otettuani jatkoin vanhaa ratalinjaa pohjoiseen tähystellen pari kesää aiemmin vesotun pensaikon laitoja mahdollisten uu- Maanmittauslaitos, Vanhat painetut kartat 1987, CC BY 4.0 ▲ Hietakurjenherne löytyi ratapohjalta heinäkuussa 2020. Kiireisempi ohikulkija olisi hyvinkin voinut tulkita pienikokoiset ja olemukseltaan hentoiset kasvit virvilöiksi tai huonokasvuisiksi hiirenvirnoiksi ja tarkemmin miettien näin ehkä on päässyt omalla kohdallanikin aikaisemmin käymään. ► Nippunosturin rata-alue ja uusi Savonrata 1987. Kohteiden nykytilanne: 1. Pistoraiteen hiekkapohjainen loppupää, kelta- ja jänönapilaa, runsaasti ketomarunaa, myöhemmin myös nurmivihvilää 2. Kosteapohjainen alue, runsaasti erilaisia vihvilöitä 3. Hiekka- ja sorapohjainen alue, hietakurjenherne, sahahirvenputki 4. Nippunosturin hiekka- ja sepelipohjainen alue, imeläkurjenherne, runsaasti mäkikuismaa, ketomarunaa, jänönapilaa 5. Rantapenger, tien laidat runsaskasvisia, purettu ratapohja sepelillä, pääosin kasviton 6. UPM puuterminaalialue, osin asfaltoitu, laidoilla monipuolinen tulokaskasvilajisto Radan käyttöhistoriaan jää kuitenkin useita aukkopaikkoja, ja edellä esitetty on omaa tulkintaani erinäisistä verkkolähteistä keräämistäni tiedonmurusista. Jos jollakulla on jotakin korjattavaa tai uutta tietoa tämän rataosuuden käyttöhistoriasta, otan kaiken mahdollisen tiedon ilolla vastaan. Tarkoitukseni on tutkia näitä ratavarsien kasvipaikkoja ensi kesänä vielä entistäkin tarkemmin. Lutukka 37. 2021 73

◄ Läheltä katsoen oudon putken lehdet näyttivät sopivan lähinnä isopukinjuurelle, kuten myös särmikkäät varret ja kukkanuppujen hento punertava väri. ▼ Valokuvassa näkyvät "sarvet" ovat kukan verholehtiä. Ne ovat putkilla usein mitättömän pieniä, mutta osalla hirvenputkista (joidenkin mielestä oma sukunsa Libanotis) kunnolla näkyviä ainakin hedelmävaiheessa. 22.7.2020 A. Kiviniemi 7.7.2020 A. Kiviniemi sien kasvilöytöjen varalta. Komea, valkokukkainen putkikasvi erottui pensaikon keskeltä jo kaukaa (6754556:3484054). Ensi­ar­vauk­seni oli isopukinjuuri (Pimpinella major). Sitä olen aikaisemmin tavannut Kotkan Hallan saaren puuvarastokentillä, joten sen löytyminen myös Kouvolasta olisi saattanut olla mahdollista. Ovathan monet tämän ratavarrenkin kasvit tavalla tai toisel74 Lutukka 37. 2021 la paikalle saapuneita puutavaratulokkaita. Kasvin kukinta oli vasta aluillaan, joten en ottanut siitä näytettä vielä tällä kertaa. Kotona kasvikuvia selatessa tulikin mutkia matkaan: jo lähes varmana pitämäni isopukinjuurimääritys ei mennytkään ihan kohdalleen. Vaikka lehtien osalta yhtäläisyyttä jonkin verran olikin, kukintojen pikkusarjat suojuksineen eivät millään tavoin istuneet kuvaan. Kasvikirjoja ja verkkoa selatessa näytti siltä, ettei tällaista putkea ole olemassakaan. Kolmisen viikkoa myöhemmin (31.7.2020) arvelin ajankohdan juuri nyt sopivaksi ”outoputken” näytteen hakemista ajatellen. Kasvi oli edelleen täydessä kukassa, mutta muutamissa kukinnoissa oli jo sentään hedelmien kehittyminen aluillaan. Isokokoisen kasvinäytteen prässiin asettelu oli ihan oma lukunsa. Näytteenottopäivän kuvia suurennellessa huomasin outoputken hedelmistä erottuvat erikoiset kukan verholehtien muodostamat ”sarvet”, jollaisia ei Suuressa Pohjolan kasviossa (Mossberg & Stenberg 2012) näkynyt juuri muiden putkien hedelmis-

sä kuin hirvenputkella (Seseli libanotis). Kasvin muut tuntomerkit eivät kuitenkaan istuneet ihan suoraan hirvenputkeen. Tätä johtolankaa seuraten selasin netistä läpi kaiken maailman ”Seseleitä”; jotain yhtäläisyyksiäkin löytyi, muttei mitään täysin vastaavaa. Outoputki jäi tässä vaiheessa edelleen outoputkeksi. Kevättalvella sain vihdoin lähetettyä kasvinäytenippuni kasvimuseolle Helsinkiin, outoputkinäyte oli tässä tietenkin heti ensimmäiseksi mukana. Syksyllä sitten selvisi, ettei outoputki ollut Kasvimuseon tutkijoillekaan ihan helppo pala. Arto Kurtto onnistui kuitenkin lopulta löytämään kasville nimen: Seseli krylovii, joka sai myöhemmin suomalaiseksi nimekseen sahahirvenputki voimakkaasti sahalaitaisten lehdyköidensä mukaan. Itselle tässä oli kaikkein mukavinta, että olin ollut kaiken maailman ”Seseleiden” kanssa ihan oikeilla jäljillä. Shumilovskikh ym. (2021) luonnehtivat sahahirvenputken luontaislevinneisyyden näin: Libanotis krylovii (Seseli krylovii) is a subboreal-montane endemic of the Urals distributed from the Southern to the Northern Urals. Kasvista löytyy runsaasti kuvia osoitteesta plantarium. ru/page/view/item/35460/part/0.html Hietakurjenherne Hietakurjenherneen (Astragalus arenarius) kasvupaikka löytyi sattumalta 7.7.2020. Kurjenherneet ovat levittäytyneet noin neljän neliömetrin alalle, mikä viittaisi kasvien olleen paikalla (6754612:3484030) jo pidemmänkin aikaa. Kasvupaikan sijainnin mukaan näiden olisi pitänyt joka tapauksessa saapua ennen vuotta 1995, jolloin raiteet purettiin. Mahdollista tietysti on, että hietakurjenherne on saapunut jo huomattavasti aikaisemmin ja viettänyt osan ajasta siemenpankissa ja nyt, paikalla tapahtuneen maastopalon seurauksena, lähtenyt jälleen kasvuun. Ainakin tänä vuonna hietakurjenherneet kukkivat läpi koko kesän ja kasvusto pysyi hyvinvoivana myös pahim- 7.7.2020 A. Kiviniemi ◄ Kuusaanlammen outo, komea putki erottui jo kauas pensaikon keskeltä. Helsingin kasvimuseolta saatiin kasville nimi Seseli krylovii. Lutukka 37. 2021 75

22.7.2020 A. Kiviniemi ◄ ▼ Maailman suurimman kasvisuvun kurjenherneiden (noin 3 000 lajia) luontainen levinneisyys ulottuu Suomeen vain heikosti. Hietakurjenherne ei kuulu maamme luontaiskasvistoon, mutta imeläkurjenherneen (alimpana) sanotaan siihen lukeutuvan parissa paikassa etelässä. Edelliskesän löytöjen innoittamana päätin 22.7.2021 käydä katsomassa tarkemmin vanhaa ratapohjaa aina vanhan pistoraiteen päätöspaikkaan asti. Aikaisemmin olin olettanut, ettei radan pohjoispäässä kasva mitään erityistä, mitä nyt jokunen satunnainen palsternakka (Pastinaca sativa). Hämmennys olikin suuri, kun kohta huomasin seisovani keskellä mitä tiheintä nurmivihviläkasvustoa (675488:348393). Hiek76 Lutukka 37. 2021 ▼ Kuusaanlammen nippunosturin alueelta ennestään tuttu imeläkurjenherne kukki parhaimmillaan heinäkuun alussa. 7.7.2020 A. Kiviniemi Nurmivihvilä 22.7.2020 A. Kiviniemi pien helteiden yli. Mutta syyskuun lopulla näytti siltä, että rusakko, kauris tai muu eläin olisi käynyt syömässä kasvien latvat ja ehkä myös osan siemenpaloista. Hietakurjenherne on tavattu Suomessa aikaisemmin lähinnä painolastitulokkaana, ja valtaosa havainnoista painottuu 1880-luvun tietämiin. Tuoreinkin varmistettu tieto on 1940-luvulta. Siksi onkin täysi arvoitus, miten hietakurjenherne on päätynyt kasvamaan sisämaahan, jokusia vuosia sitten palaneelle hiekkaiselle puretun ratalinjan reunustalle.

Mossberg, B. & Stenberg, L. 2012: Suuri Pohjolan Kasvio, 3. tarkistettu painos. 920 s. Tammi. Helsinki. Ruonala, P. 2009: Kuva 58986. Kuusaanlammen nippunosturi. Resiina. vaunut.org/kuva/ 55986 Shumilovskikh, L., Sannikov, P., Efmik, E., Shestakov, I. & Mingalev, V.V. 2021: Long‑term ecology and conservation of the Kungur forest‑steppe (pre‑Urals, Russia): case study Spasskaya Gora. Biodiversity and Conservation 30: 4061–4087. doi.10.1007/s10531-021-02292-7 ▼Taajemman nurmivihviläkasvuston voi erottaa maisemasta jo pelkästään oranssiin taittuvan vihreän värin perusteella. Muita väriltään samankaltaisia matalakasvuisempia vihvilöitä ei kasvistostamme juurikaan löydy (eikä myöskään saroja tai heiniä). Uotila, P. & Ahti, T. 2009: Additions to the vascular flora of the Berezovye Islands (Koiviston saaret), Karelian Isthmus, Russia. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 85: 33–44. Seseli krylovii as a new alien in Finland Seseli krylovii is reported from a former railway track in Kouvola town, southeastern Finland (South Savo). The railway tracks were demolished in several phases, the latest parts in 2014. Especially after 2003, the area has been used for storing imported Russian timber. The exact origin and age of the species in Kouvola is unknown. The area is known for its several rare aliens, two of which, Astragalus arenarius and Juncus tenuis are also discussed in this paper. Anni Kiviniemi, Virtakivi 3, 45910 Voikkaa. annikiv @ hotmail.com 22.7.2020 A. Kiviniemi kaisella ratapohjalla nurmivihvilää (Juncus tenuis) riitti alkupään tiuhan noin 2,5 × 15 metrin mittaisen pätkän lisäksi harvempana kasvuna noin 150 metrin matkalle. Ihmetystä aiheutti myös runsas ketomaruna (Artemisia campestris), samoin kelta-apila (Trifolium aureum) ja jänönapila (T. arvense). – Eiväthän nämä kaikki ole ainakaan ihan äskettäin tähän tulleet, joka tapauksessa vähintäänkin ennen vuotta 1995. On kuitenkin mahdollista, että ne ovat tulleet jo huomattavasti aikaisemminkin. Nurmivihvilä on Suomessa harvinainen, enimmäkseen liikenteen, työkoneiden ja tuontipuutavaran mukana leviävä tulokas. Nurmivihvilälle tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat erilaiset varastokentät, lastauspaikat sekä rataympäristöt. Vaikka nurmivihvilä tavattiin Suomesta ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla, suurin osa havainnoista on tehty vasta vuoden 2012 jälkeen. Kysymys ei niinkään ole siitä, että nurmivihvilä olisi nyt yhtäkkiä alkanut levitä maahamme, vaan enemmänkin siitä, että laji on huonosti tunnettu ja jää usein tarkkasilmäiseltäkin kasvistajalta huomaamatta. Todennäköisesti nurmivihvilällä onkin Suomessa paljon enemmän kasvupaikkoja kuin tähän mennessä on havaittu. Itärajan takana Leningradin alueella ja Venäjän Karjalassa laji on levinnyt voimakkaasti viime vuosikymmenien aikana (Uotila & Ahti 2009), mutta vanhin löytö on jo vuodelta 1927 ja on mahdollista, että ainakin osa nykyisistä kasvupaikoista olisi melko vanhaakin perua. Lutukka 37. 2021 77

Hietalaukka Turussa JUSSI LAMPINEN Kuva J. Lampinen A vointen ja paisteisten kasvupaikkojen hietalaukka (Allium vineale) on Suomessa tavattavista luonnonvaraisista laukoista harvinaisimpia. Lajin levinneisyyskuva on erittäin lounainen: siinä missä Ahvenanmaalta, erityisesi Saltvikin, Sundin ja Lemlandin kunnista, on tallennettu peräti yli 500 hietalaukkahavaintoa, on Varsinais-Suomesta tallennettu vain 11 havaintoa (Lampinen & Lahti 2021). Lajin saapumisajankohta maassamme on tulkinnanvarainen. Toiset katsovat hietalaukan olevan muinaistulokas, joka heijastaa levinneisyydellään rautakautista asutusta 78 Lutukka 37. 2021 (Silkkilä & Koskinen 1990), kun taas toiset pitävät lajia nuorempana uustulokkaana (Suominen & Hämet-Ahti 1993). Hietalaukka muistuttaa ulkonäöltään melkoisesti nurmilaukkaa (Allium oleraceum). Lajinmääritystä helpottavat erot piilevät kukintojen itusilmuissa, tukilehdissä ja kukissa. Nurmilaukkaan verrattuna hietalaukan itusilmut ovat hieman pienempiä, pulleampia ja kärjestään terävämpiä, lisäksi niitä vaikuttaa kussakin kukinnossa olevan enemmän. Violetit tai vaaleanpunaiset kukat ovat pienempiä, ja kukinnon tukilehtiäkin on vain yksi, kun nurmilaukalla näitä ▲ Hietalaukka Kökarin Hamnössä heinäkuussa 2021. on kaksi joista toinen tunnusomaisesti kukintoa huomattavasti pidempi. Ennen hietalaukan kohtaamista maastossa voi pelkän kasvikirjan kuvien tai kaavojen perusteella olla kuitenkin hankalaa hahmottaa lajien välisiä eroja, jotka paikan päällä käyvät ilmiselviksi: hietalaukka on yleisilmeeltään nurmilaukkaa ylväämpi ja töpäkämpi. Lisäksi sen kukinto on tiivis ja jokseenkin puolipallomainen verrattuna nurmilaukan harvahkoon, itusilmuiltaan sojottavaan kukintoon.

Uudet löydöt Turussa Kesällä 2021 hietalaukka löytyi Turun (V) Satavan saarelta osana Turun kasvit -hankkeen inventointeja (Turun yliopiston luonnontieteellinen museo 2021). Lajia ei ole aiemmin havaittu kaupungista, ja lähimmät havainnot sijoittuvat toisaalta lounaiselle saaristomerelle (Brändön Åva, Korppoon keskussaari), toisaalta Saloon (Rikalan linnavuori) ja Taalintehtaalle. Kaikki kolme Satavasta löytynyttä kasvupaikkaa ovat erilaisia kuivia ja kallioisia metsittyvien perinnebiotooppien sukkessiotiloja vanhan asutuksen tuntumassa. Artukan Itätalo YKJ 6706380:3232510, 3 yksilöä Haavikon valtaama ohutmultainen ja loiva rinne Itätalon kallioketojen (Lehtomaa 2000, Matikainen ym. 2003) tuntumassa. Kasvupaikka on melko umpeutunut ja muuttunee pian nuoreksi metsäksi. Samalla rinnekokonaisuudella kasvavat mm. sikoangervo (Filipendula vulgaris), heinäratamo (Plantago lanceolata) ja ketoneilikka (Dianthus deltoides). Myös mäkiapila (Trifolium montanum) on havaittu paikalla (Lehtomaa 2000). Sydänperä YKJ 6705841:3232624, 1 yksilö Metsäisen peltosaarekkeen ohutmultainen, ketomainen etelälaidanne. Hietalaukkaa on kedon melko vähälajiseksi muuttuneessa, puna-apilan (Trifolium pratense) vallitsemassa reunassa. Seuralaisena kasvaa myös nurmilaukkaa. Salmenranta YKJ 6704790:3234144, 1 yksilö Hapankirsikan (Prunus cerasus) valtaaman kuivan, ohutmultaisen kalliokumpareen laita Kakskerrantien pyörätien varressa, vanhan viljamakasiinin vierellä. Lutukka 37. 2021 79

Alkuperä Turussa Kuinka hietalaukka sitten päätyi Satavaan, keskimäärin 40– 50 kilometrin päähän lähimmistä tunnetuista esiintymistä? Entä miksi sitä ei ole aiemmin havaittu alueella? Kirjallisuuden ja Suomen lajitietokeskuksen (2021) havaintojen perusteella moni kasvistaja on kontannut esimerkiksi Artukan kuuluisia ketoja (Silkkilä & 80 Lutukka 37. 2021 Koskinen 1990, Lehtomaa 2000, Matikainen ym. 2003, Valta 2007), mutta paikalta on aiemmin mainittu vain nurmilaukka. Salmenrannan kasvupaikka taas on saaren halkaisevan valtaväylän, Kakskertaan johtavan Kakskerrantien pyörätien varressa. Sydänperän esiintymä on katseilta ja kulkijoilta hieman piilossa mutta sijaitsee sentään kaavoituksessa luonnon moni- muotoisuuden kannalta erityisen tärkeänä (ns. luo-alueena) tunnustetun Uusipellon niityn (Matikainen ym. 2003) tuntumassa. Kaikella todennäköisyydellä myös tällä hietalaukan kasvupaikalla on käyty siis aiemminkin. Kenties laji on sekoittunut nurmilaukkaan tai jäänyt yksinkertaisesti huomaamatta korkeakasvuisen heinikon seassa.

Muista Turun laukoista Kuva J. Lampinen ▲ Salmenrannan kasvupaikka vanhan viljamakasiinin vierellä on hapankirsikan valtaama ketomainen kalliokumpare. Hietalaukka kasvoi 2021 kesällä kuvan oikean laidan männystä noin metrin vasemmalle. On todennäköistä, että hietalaukka on kasvanut Satavassa pitkään. Saari kuului aiemmin Kakskerran kuntaan (1900–1956) ja sitä ennen Maarian pitäjään. Asutus levisi Mikä sitten on hietalaukan yleisyys ja runsaus Turun muihin laukkoihin verrattuna? Kaupungin kasvikartoitusten (Turun yliopiston luonnontieteellinen museo 2021) tuottaman aineis- ton perusteella on mahdollista verrata eri laukkojen levinneisyyksiä hankkeessa tähän mennessä kartoitetulla, saaristoon ja kaupungin keskustaan keskittyvällä alueella. Seuraavan aukeaman kartoissa näkyvät hankkeessa tehdyt ruoho- 15.7.2017 J. Lampinen saarelle varhain 1300–1400-luvuilla (Oja 1944, Aalto 2020). Vanhin maininta esimerkiksi saaren luoteisosassa sijaitsevasta Artukan kylästä Itätalon kallioketojen ympärillä juontuu 1400-luvulle (Oja 1944, Kurri 2020). Nikkilän kylä, jonka mailla Sydänperän esiintymä sijaitsee, kuuluu niin ikään Satavan vanhimpiin asuinseutuihin (Oja 1944, Aalto 2020). Artukan kylän isojakokartta vuodelta 1786 mainitsee kasvupaikan Nikkilän rusthollin Sydänperän niittynä (Nickilä Rusthålls Sydenpärä Äng) (Digitaaliarkisto 2021). Salmenranta taas on kuulunut Salmelan tilan, sittemmin Kaivoisten kylän maihin, jonka asuinhistoria yltää vähintään 1500-luvulle (Säilä 2018). Koska kaikki kasvupaikat liittyvät saaren vanhimpaan asutukseen ja sijaitsevat historiallisen karjatalouden myötä kehittyneissä elinympäristöissä, on todennäköistä, että hietalaukka levisi Satavaan kauan sitten, silloin kun tämä asutus ja nämä elinympäristöt muodostuivat. Tämä puoltaisi lajin luonnetta muinaistulokkaana paikalla. ▲ Ruoholaukka on Turussa varsin tavallinen merenrantakallioilla ja sisämaan kalliokumpareilla. laukan (Allium schoenoprasum), nurmilaukan, käärmeenlaukan (A. scorodoprasum) ja hietalaukan havainnot vuosilta 2017–2021. Nurmilaukka on Turussa ruoholaukkaa harvalukuisempi ja sidottu tiukemmin erilaisiin ketojen tai kalliokeLutukka 37. 2021 81

tojen sirpaleisiin. Yleisyydeltään suurimmat ruoholaukkaruudut keskittyvät Ruissaloon, nurmilaukka puolestaan on havaintoaineiston perusteella yleisempi Hirvensalossa. Molemmat ovat pääsääntöisesti niukkoja tai enintään melko runsaita. Käärmeenlaukka on havaittu hankkeen aikana toistaiseksi vain kolmesti, kaikilla kerroilla joko viljelyjäänteenä tai -karkurina. Selvästi kar- kulaisluontoisia havaintoja on tallennettu myös karhunlaukasta (Allium ursinum) ja ukonlaukasta (A. hollandicum). Näistä ensimmäinen on löytynyt vain kerran, sekin Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan aidan ulkopuolelta, kuivaan lehtorinteeseen epäilemättä puutarhan alueelta karanneena. Ukonlaukka taas on tallennettu kahdelta puutarhajätteen läjitysalueelta, Vätin kaupungin- osan Kovasojan varrelta ja Itäharjun Mikkolanmäen lehtomaisesta kaakkoisrinteestä. Aalto, S. 2020: Turun keskiaikaisten kylätonttien kasvillisuus. Pro gradu-tutkielma. 92 s. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Humanistinen tiedekunta, Turun yliopisto. Digitaaliarkisto 2021: Artukka; Isojako 1786–1786 (A23:2/5-6). Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=10446665 Viitattu 27.10.2021. Kurri, K. 2020: Artukka – Kakskerran vuoden 2020 kylä. 2x 1/2020: 4–11. Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas 2020. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. kasviatlas.fi Kuvat J. Lampinen Ruoholaukka Allium schoenoprasum Nurmilaukka Allium oleraceum Turun kasvit -hankkeen tuottaman havaintoaineiston perusteella yleisin Alliumsuvun edustaja Turussa on ruoholaukka. Harmaa alue kartoissa kuvaa laji-inventoinneiltaan toistaiseksi joko lähes tai täysin valmiita yhtenäis­ koordinaatistoruutuja. 82 Lutukka 37. 2021

Lehtomaa, L. 2000: Varsinais-Suomen perinnemaisemat. Lounais-Suomen ympäristökeskus. Alueelliset ympäristöjulkaisut 160: 1–429. Matikainen, J., Seppälä, O., Suhonen, L. 2003: Satavan ja Kakskerran arvokkaat luontokohteet. 78 s. Suomen Luontotieto Oy. Angelniemi. Oja, A. 1944: Keskiajan ja 1500-luvun Maaria. Teoksessa: Tallgren, A. M. & Oja, A. 1944, Maarian pitäjän historia, I osa. Maarian seurakunta ja kunta. Tampere. Silkkilä, O. & Koskinen, A. 1990: Lounais-Suomen kulttuurikasvistoa. Eräiden kartanoiden, kirkkojen, pappiloiden ja virkatalojen kasvistosta. Turun maakuntamuseon raportteja 12: 1–64. Suomen Lajitietokeskus 2021: Hietalaukka – Allium vineale. laji.fi/taxon/MX.39998 Viitattu 1.11. 2021. Suominen, J. & Hämet-Ahti, L. 1993: Kasvistomme muinaistulokkaat: tulkintaa ja perusteluja. Norrlinia 4: 1–90. Säilä, O. 2018: Salmenrannan tilan historialliset vaiheet Kakskerran Kotiseutuyhdistyksen kotiseutumuseoksi. Kakskerran kotiseutuyhdistys ry. Turku. kakskerta.net/historiikki/ Viitattu 27.10.2021. Turun yliopiston luonnontieteellinen museo. 2021: Turun kasvit -hanke. collections.utu.fi/kasvimuseo-tur/turun-kasvio/ Viitattu: 27.10.2021. Valta, M. 2007: Mäkiapilaesiintymien seurantaa Turun kaupungin Satavan saarella. Lutukka: 23: 94– 95. Allium vineale found in Turku, southwestern Finland Allium vineale has been discovered in three localities on the island of Satava, Turku (Finland proper / Varsinais-Suomi), for the first time from the city of Turku. The closest previously known occurrences are rough- ly 40–50 kilometers away, in the southwestern archipelago, and in the coastal areas east of Turku. All new localities were recorded from dry grasslands at various stages of secondary succession in close proximity to old sites of human habitation. Based on the habitat and historical context of these localities, A. vineale is obviously an archaeophyte in the region. With only three observations, the species is far rarer than other established species of Allium in Turku, such as A. schoenoprasum or A. oleraceum. Jussi Lampinen, Taloustieteen osasto, Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta, 00014 Helsingin yliopisto. jussi.lampinen @ helsinki.fi Käärmeen­laukka Allium scorodoprasum Hietalaukka Allium vineale Lutukka 37. 2021 83

Hanhenputki Kökarissa M uistan vieläkin ensimmäisen käyntini Kökarin (A) syrjäisessä ulkosaaristokunnassa 1970-luvun puolivälissä. Onnistuin mahtumaan mukaan Turun Eläin- ja Kasvitieteellisen Seuran helluntairetkelle. Oppaanamme oli kokenut Kökar-konkari, Turun kasvimuseon amanuenssi Unto Laine. Tällöin sain tietoa yksivuotisten härkkien eroista, kirjokertun mielibiotoopista ynnä muista ennen aivan vieraista asioista. Tuon jälkeen olen vieraillut etenkin Kökarin pääsaarel84 Lutukka 37. 2021 VELI - PEKKA RAUTIAINEN Kökar, Karlby, 15.7.2020 V.-P. Rautiainen la useita kertoja. Pääasiassa pikaiset matkat ovat kuitenkin olleet lähinnä kaveriporukan lintupainotteisia seurusteluretkiä varhaiskeväällä tai syksyisin. Varsinaiset kesäiset kasviretket ovat jääneet vähemmälle. Kesäkuun puolivälissä 2017 vietimme muutaman päivän Kökarissa. Karlbylandetin länsiosia kiertelee turistien suosima vaelluspolkureitti, jota kulkemalla päätyy muun muassa Otterböten suojaiseen laaksoon, jossa pronssikaudella eläneet hylkeenpyytäjät ja kalastajat pitivät majaansa. Län- ▲ Maavarrellisena (euroopan)hanhenputki, Berula erecta, muodostaa tiheitäkin kasvustoja, joissa ilmalehtien heleä vihreys entisestään korostuu. Ilmalehtien lehdykät ovat myös lyhyempiä ja tylpempiä sekä karkeammin ja epätasaisemmin hampaisia kuin lähisukuisella isosorsanputkella, Sium latifolium. siosassaan tämä Kalenin kierros poikkeaa myös merenrantaan. Matalilta kallioilta on hyvät näkymät aavalle merelle ja samalla voi myös tutkailla paikallista kasvillisuutta. Kallioiden vesilampareissa kasvaa muun muassa kaitapalpakkoa

(Sparganium angustifolium) ja alavissa rantasoistumissa monissa kohdin ruskopiirtoheinää (Rhynchospora fusca). Ehkä kaikkein oolantilaisin kasvi näillä kohdin on kirppusara (Carex pulicaris), josta on täältä Grönvikinlahden seudulta joitakin keräyksiä. Olimme siis pienellä porukalla kiertämässä ennestään tuttua polkua ja kun aloimme nousta merivartioston takaisille kallioille, huomasin lähes polunvarressa kalliorantaisen lammen rannassa pienehkön heleänvihreän kasvuston. Se poikkesi niin ympäristönsä värisävyistä, että minun oli aivan pakko pysähtyä katsomaan lähemmin. No, en saanut siitä mitään tolkkua, pelkkiä tiheässä kasvavia aluslehtiä, ja kun muut tuntuivat menevän jo kaukana, luovutin ja lähdin perään. Jostain syystä kyseinen kasvusto ei jättänyt minua rauhaan. Mietin silloin tällöin, mitähän se oli. Minulla ei kuitenkaan ollut valokuvaa eikä näytteen palastakaan, joten tarkat mielikuvat kasvin lehtien muodosta, mikäli niitä nyt koskaan oikein olikaan, himmenivät ajan kuluessa. Ajattelin jopa, että kyseessä voisi olla rantanenätti, jota sitäkään ei Kasviatlaksen sivujen mukaan ollut kukaan havainnut Kökarin kunnassa sitten Ole Eklundin päivien (1937). destaan, jospa kasvi nyt vaikka kukkisi, oli sitten mikä tahansa. Mutta kun ei niin ei. Sama tuttu raikas viherrys oli paikalla kuin muutama vuosi aikaisemmin, mikään ei näyttänyt muuttuneen. Minkäänlaista merkkiä kukinnasta tai sen myöhemmästä alkamisestakaan ei ollut havaittavissa. Niinpä olin pakotettu katsomaan aluslehtiä tällä kertaa tarkemmin. Ne näyttivät aivan oudoilta, eikä minulla ollut pienintäkään ajatuksen tynkää, mistä voisi olla kysymys. ▼ Kuvassa näkyy lähes koko hanhenputken kasvulampi. Kasvi on ruokokasvuston takana piilossa. Olin näitä lounaisia rantoja kuljeskellut koko aikuisikäni eikä tämmöisiä ollut koskaan tullut vastaan, siitä olin aika varma. Otin muutaman kännykkäkuvan kasvustosta ja prässäsin muutamia aluslehdellisiä yksilöitä mukaan. Selvästi kasvi oli rönsyillään täyttänyt kaiken sopivan tilan, mikä tässä ahtaassa hieman kulahtaneen ruovikon täyttämässä lahdelmassa oli mahdollista. Muu osa kasvin kotilampea vaikutti kovin tylyltä syvine kalliorantoineen. Poistuessani paikalta Kökar, Karlby, 3.10.2020 V.-P. Rautiainen Arvoitus ei ota ratketakseen Heinäkuussa 2020 minulla oli mahdollisuus viettää Kökarissa vajaa viikko parhaaseen kasviaikaan. Tietysti piti mennä käymään tuolla paikalla uuLutukka 37. 2021 85

ajattelin, että sarjakukkaisten heimon tuntua noissa lehdissä oli, vähän kuin vedessä kasvava palsternakka. Olisihan sekin ollut Kökarille uusi laji. Kotona sitten selasin nopeasti Suuren Pohjolan Kasvion heimon Apiaceae sivut ja keskityin erityisesti vedessä kasvaviin lajeihin. Hanhenputken (Berula erecta) aluslehdet oli piirretty tähän teokseen huonosti, joten lajimääritys ei onnistunut. Mobiililaitteesta apua Elokuun alussa lähdin Kasvityöryhmän porukan kanssa Kittilään muutamaksi päiväksi soita kiertämään. Matkalla sinne pysähdyimme myöhäiselle aamukahville Ounasjokivarteen. Kerroin oudosta kasvilöydöstäni muille ja näytin kuvia kännykästä. Välittömästi alkoi ahkera kasvioiden ja kännyköiden selailu kesken sämpylöiden syönnin. Eikä siinä kulunut kauankaan aikaa, kun joku näytti minulle kännykästä tutunoloista kuvaa helakanvihreästä lehdestä. Sanoin, että siinähän se on, mikä laji? Berula erecta, oli vastaus. Kuittasin, että kelpaa, taitaa olla uusi laji Suomen flooraan. Myöhemmin sitten selailin työpaikallani Turun kasvimuseolla ulkomaisia hanhenputkinäytteitä, ja kyllähän niistä samannäköisiä aluslehtiä löytyi. Karunpuoleinen kasvupaikka Hanhenputken löytöpaikka on Kökarin Karlybylandetin länsirannalla merivartioasemasta etelään Grönvik-nimisen lahden luona (66617:31571). Se kasvaa pienessä pääosin kalliorantaisessa syvähkössä lam86 Lutukka 37. 2021 messa aivan vaelluspolun vieressä. Lammen pohjoisrannalla on pieni matalampi lahdelma, jonka täyttää osin kuolleelta näyttävä järviruokokasvusto. Ruokojen ja kiinteän maan välissä on pieni liejuinen märkä kaistale, jonka hanhenputki on täyttänyt kokonaan. Kasvusto jatkuu harveten harvassa ruovikossa aina vesirajaan saakka. Kooltaan se on noin parin neliömetrin laajuinen eikä oikein pysty kasvullisesti laajentumaan tuosta mihinkään suuntaan, koska kallio ja syvempi vesialue ovat vastassa joka puolella. Hanhenputken kasvuston ikää on hankala arvioida. Voihan se olla tuorekin tapaus, mutta toisaalta kun kasvupaikka ei vaikuta mitenkään parhaalta mahdolliselta, vaan aika karulta, ja kasvi on sen kokonaan täyttänyt, saattaa se olla jo paikalla pitkäänkin viihtynyt. Kovin helposti siihen ei tavallinen kulkija kiinnitä huomiota, varsinkin kun hieman vaikeakulkuisessa maastossa on tarkkaan katsottava mihin jalkansa asettaa. Berula-lammen erottaa avomerestä ainoastaan matala kalliokannas, joten länsi- ja lounaismyrskyllä aallot lyövät helposti kannaksen yli. Niinpä lammen vesi on ainakin hieman suolaista. Vesikasvillisuudesta en ole tehnyt mitään havaintoja, mutta muistelisin, että hiukan sinikaislaa (Schoeno­ plectus tabernaemontani) kasvoi lammen toisella rannalla. Tulotapa? Flora Nordican (Fröberg 2010) mukaan hanhenputken hedelmät kelluvat ja leviävät vesitse, joten voisi ainakin ajatella, että myrskyt ovat heittäneet sen siemeniä rantalammikkoon. Vesilinnutkin levittävät kasveja, mutta pieni karunoloinen rantalampi ei vaikuta kovinkaan houkuttelevalta laskeutumispaikalta, vaikka tietysti näinkin on voinut tapahtua. Lähin kesämökki on runsaan 200 metrin päässä etelässä suuren lammen (Grönviks bäcken) rantakalliolla, ja merivartioasemalle pohjoissuuntaan on matkaa Nabbanin kallioiden yli 500 m. Mutta etenkin parhaaseen matkailuaikaan keskikesällä ihmisiä kulkee viereistä polkua pitkin enimmillään varmaan muutamia kymmeniä päivässä. Se, että hanhenputki olisi tahattomasti ihmisten mukana kulkeutunut lampeen, on toki mahdollista mutta ei kovin uskottavaa. Outoahan sekin olisi, jos joku olisi tarkoituksella kylvänyt hanhenputken tuonne syrjäiseen lammenrantaan. Onhan Kökarissa kuitenkin sopivia ruovikkorantoja ja ojia paljon lähempänäkin maanteitä. Laaja levinneisyys Hanhenputki on Euroopassa sekä Länsi-ja Keski-Aasiassa laajalle levinnyt kasvi, jota tavataan myös Pohjois-Afrikassa. Pohjoismaissa sitä on enemmälti Tanskassa ja Ruotsissa, missä esiintymät painottuvat etelään, länsirannikolle sekä Gotlantiin ja Öölantiin. Ruotsin kolme pohjoisinta kasvupaikkaa ovat Uplannissa ja hieman erillään pääesiintymisalueesta. Näistä lähimpänä Kökaria on Norrtäljen ulkosaaristosta vuonna 2000 löydetty esiintymä (Jonsell 2010).

Hanhenputki kasvaa monenlaisilla paikoilla rannoilla ja matalassa vedessä usein juoksevan veden piirissä puroissa, ojissa, lammikoissa ym. mutta myös ruovikoissa ja joskus murtovesirannoilla, mikäli niissä on makeanveden vaikutusta. Usein se leviää rönsyjen avulla laajoiksikin steriileiksi kasvustoiksi. Kasvuston tulevaisuus Viimeiset tietoni Kökarin hanhenputkiesiintymästä eivät ole kovinkaan iloiset. Syyskuun lopussa 2020 aikaisemmin hyväkuntoiselta vaikuttanut kasvusto oli lähes kadonnut. Tummalta paljaalta liejurannalta löytyi vain muutamia pienikokoisia aluslehtiä sieltä täältä, suuremmis- ta oli jäljellä vain pari ruskistunutta ja puoleksi katkennutta jämää. Veikkaukseni on, että saarella hyvin runsaat metsäkauriit olisivat hoksanneet aluslehdet ja syöneet ne joskus loppukesällä suihinsa. Tämän kummempaan arvailuun kasvuston kohtalosta en pysty enkä myöskään tiedä, miten hanhenputki on tästä vastoinkäymisestä toipunut. Onhan näin voinut tapahtua joskus aikaisemminkin tai vaikka säännöllisesti. Uusintakäynnit paikalla ovat siis tarpeen. Mahdollisia muita hanhenputken kasvupaikkoja en ole lähistöltä etsinyt. Jonsell, L. (toim.) 2010: Upplands Flora. 896 s. SBF-förlaget. Uppsala Fröberg, L. 2010: Berula. Teoksessa Jonsell, B. & Karlsson, T. (toim.) 2010, Flora Nordica 6: 191– 192. Naturhistoriska Riksmuseet. Stockholm. Berula erecta new to Finland Berula erecta was found in 2017 in Kökar (Aland Islands), on the west shore of Island Karlbylandet. The habitat is a small seashore pond in rocky terrain. The pond is separated from the sea by only a narrow, low neck of land, allowing seawater to invade the pond at least during westerly storms. The origin of the species is probably in floating seed, which might originate from Uppland in Sweden, where its closest natural sites are known in the outer archipelago at Norrtälje. This is the first record of Berula erecta in Finland, and the species is best categorized as spontaneous and new. It is too early to say whether it is ephemeral or resident. No flowering has been detected so far, and the species has vegetatively filled the small area suitable for it at the site. In 2020, grazing of wild roe deer heavily damaged the small population. Veli-Pekka Rautiainen, Kasvimuseo, 20014 Turun yliopisto. velrau @ utu.fi ▼ Kirkkaassa vedessä hanhenputki voi kasvaa pelkästään upoksissa. Viro, Saarenmaa, Odalätsin lähteet, 26.6.2018 L. Helynrant Lutukka 37. 2021 87

K Haitaksi villiytyviä? VANAMO SALO 88 Lutukka 37. 2021 Helsinki, Laajasalo, L. Helynranta 28.9.2021 Pikkutalvio, kaukasianmaksaruoho ja keltapeippi eskustelu vieraslajeista on jyllännyt kiivaana tiedotusvälineissä jo pitkään. Kurtturuususta (Rosa rugosa), jättipalsamista (Impatiens glandulifera), komealupiinista (Lupinus polyphyllus) ja jättiputkista (Heracleum persicum -ryhmä) tuntuvat tietävän jo kaikki. Nämähän on tuotu Suomeen koristamaan puutarhoja, ja sittemmin ne ovat villiytyneet kasvamaan luonnossa kuin alkuperäiset kasvit. Kansallisesti haitallisina vieraslajeina esitellään Vieraslajisivustolla (vieraslajit.fi). yhdeksän kasvia. Maa- ja metsätalousministeriön uusimmassa hallintasuunnitelmassa (2021) käsitellään ensisijaisina ongelmina kahtatoista lajia ja muunlaisina vieraslajeina luetellaan 30 kasvia, joista useimmat ovat Suomen oloissa varsin eksoottisia. Vieraslajisivustolla lajeja esitellään peräti satakunta. Osa niistä ei muodosta merkittävää uhkaa Suomen luonnolle, koska ne eivät lisäänny tai muuten menesty pohjoisissa oloissamme. Sen sijaan vieraslajiluettelo voisi olla paljon pitempikin, jos siihen haluttaisiin pistää kaikki ihmisen mukana tahallisesti tai tahattomasti tulleet kasvit. Näin ei kuitenkaan ole haluttu tehdä arvatenkin siksi, että listasta tulisi liian pitkä. Joka tapauksessa vieraslajipolemiikki yhdistettynä ilmastonmuutoskeskusteluun saa kyllä kasvitieteilijän katsomaan ympäristöään uusin silmin ja entistäkin tarkemmin. ◄ Mitähän laajasalolaisessa merenrantalehdossa onkaan kasvanut ennen kuin pikkutalvio valloitti oman laajan kasvulaikkunsa?

Pikkutalvio Mutta muunkinlaisia paikkoja on. Pari vuotta sitten kävelin Helsingin Laajasalossa ja olin menossa Kalevalaa kuvittaneen Mjud MetŠevin muistonäyttelyyn Pyysaaren ravintolaan. Matkalla oli kallioista maastoa mutta myös alavampaa merenrantalehtoa (6675675: 3390359), jossa kasvoi muun muassa tervaleppiä (Alnus glutinosa), vaahteroita (Acer platanoides), saarnia (Fraxinus excelsior), lehmuksia (Tilia cordata), tuomia (Prunus padus) ja kuusia (Picea abies). Aivan tien vieressä merenrannan puolella puiden alla oli pikkutalvio (Vinca minor) lähes puhtaana kasvustona levittäytyneenä yli kymmenen metrin pituiselle alueelle. Koska kasvustolla oli myös leveyttä parista metristä eh- kä jopa kuuteen metriin, pikkutalvio oli vallannut lehdosta monta kymmentä neliömetriä tilaa itselleen. Muita kasveja puiden alla oli varsin vähän, ja monet esiintymät olivat muutaman verson varassa ja viihtyivät pikemminkin lähellä tietä, missä pikkutalviokasvusto oli harvempi kuin kauempana varjossa. Paikan lajeihin kuuluivat muun muassa vuohenputki (Aegopodium podagraria), ketunleipä (Oxalis acetosella), puna-ailakki (Silene dioica), vadelma (Rubus idaeus) ja kyläkellukka (Geum urbanum). Pikkutalvio on varjossa viihtyvä maanpeitekasvi, jota tavataan alkuperäisenä etenkin Välimeren maissa ja pohjoisempana Euroopassa Liettuaan saakka. Muualla Baltiassa ja Pohjoismaissa se on viljelyperuinen mutta karkailee yleisesti luontoon. Pohjois-Amerikassa se luokitellaan vieraslajiksi, joka etenkin kasvutapansa takia on selvä uhka alkuperäiselle luonnolle. Jos Suomen tilannetta ajattelee, ei liene kovin hyvä, että tällainen kasvi voi viihtyä näinkin mainiosti meidän vähäisissä ja pienialaisissa lehdoissamme. Uhanalaisista metsäkasveistammehan noin puolet on lehtolajeja, joten lisäuhkia puutarhoista karanneista maanpeitekasveista ei todellakaan tarvita. Kaukasianmaksaruoho Samalla retkellä iskin silmäni toiseenkin karkulaiseen. Pyysaaren ravintolan edustalla merenrannassa oli avokallio (6675908:3390455), jonka merenpuoleisella reunalla rehotti kaukasianmaksaruoho (Phedimus spurius). Se oli levittäyty- 24.7.2015 L. Helynranta Ilmaston lämmetessä puutarhakasvit muodostavat kuitenkin lisääntyvät riskin. Nehän ovat jo täällä, ja monet menestyvät hyvin. Osa puutarhakasveista ei karkaa luontoon vaan ainoastaan sinnittelee sillä paikalla, mihin ne on istutettu vielä senkin jälkeen, kun ihmiset eivät enää aktiivisesti hoida niitä. Toiset karkailevat pihalla istutuspenkistä toiseen ja ehkä pihanurmikolle, mutta eivät leviä laajemmalle. Kolmannet vyöryvät aitojen alta tienpientareille ja kadunvarsille mutta eivät välttämättä sen pitemmälle, ellei jossakin ole sopivaa paljasta maata. Monet puutarhakarkulaiset viihtyvät joutomailla, joilla muiden kasvien kilpailu on vähäisempää. Tällaisiin karkulaispaikkoihin kaikki kasvien tutkijat ja harrastajat ovat tottuneet. ▲ Kaukasianmaksaruohon näkee usein puutarhojen liepeiden kallioilla etenkin Etelä-Suomessa. Tälle Helsingin Lapinlahden kalliolle laji on tuotu Raaseporin Bromarvista, jonne se puolestaan saatiin keskieurooppalaiselta hautasmaalta. nyt yli kymmenen metrin matkalle tiheänä lähes puhtaana kasvustona, jolla leveyttä oli paikoin jopa kolmesta neljään metriä. Maksaruohojen lomassa hyvin niukkoina tai niiden reuna-alueilla runsaampina kasvoivat muun muassa keltamaksaruoho (Sedum acre), ruoholaukka (Allium schoenopra­ sum), hopeahanhikki (Potentilla argentea), punanata (Festuca rubra), nahkajäkälä (Peltigera sp.) ja nuokkuvarstasammal (Pohlia nutans). Kaukasianmaksaruohokasvuston välittömässä läheisyydessä viihtyivät monet muutkin tavalliset kalliokasvit kuten isomaksaruoho (Hylotelephium telephium), ahosuolaheinä (Rumex acetosella) ja kallioimarre (Polypodium vulgare). Paikalla oli myös merenrantakalliolle vähemmän tyypillisiä kasveja kuten valkomesikkä (Trigonella alba, syn. Melilotus albus), pölkkyruoho (Turritis glabra) ja haisukurjenpolvi (Geranium robertianum). Lutukka 37. 2021 89

Keltapeippi Retki tuttuun maastoon kodin läheiseen metsikköön voi joskus tuottaa yllätyksen. Taannoin kävelin Helsingissä Länsi-Pakilan ja Maunulan raja-alueella sattumoisin ulkoilupolun sellaista haaraa, jo90 Lutukka 37. 2021 Helsinki, Laajasalo, Pyysaari, V. Salo 14.9.2021 Kaukasianmaksaruoho on kotoisin Kaukasukselta. Joissakin Euroopan maissa, muun muassa Saksassa ja Itävallassa, se on luokiteltu vieraslajiksi, mutta useimmiten sitä ei pidetä niin hyvin leviävänä, että se olisi haitallinen. Sitä tosin ei ehkä voi arvioida kuin tapauskohtaisesti. Pyysaaren kalliolla ei todennäköisesti ole kasvanut ennenkään mitään harvinaisia kasveja, mutta entäpä jos olisi? Eniten tämän paikan maksaruohossa kiinnitti huomiota se, että kasvi oli niin hyväkasvuinen aivan meren tuntumassa, missä se välttämättä joutuu suolaisten pärskeiden ja tuulten kanssa tekemisiin. Alkuperäisillä kasvualueillaan se tuskin on joutunut sopeutumaan suolaan, eikä puutarhalajikkeitakaan ole jalostettu sellaisiin ympäristöoloihin. Puutarhaoppaissa mainitaan myös, että kaukasianmaksaruoho pitää puolivarjosta ja auringosta, muttei paahteesta, ja sitähän juuri on tarjolla Pyysaaren rantakalliolla! Kasvissa on siis enemmän sopeutumispotentiaalia erilaisiin oloihin kuin ensin uskoisi. Suomen lajitietokeskuksen (laji.fi) havaintotietojen mukaan Suomesta on paljon kaukasianmaksaruoho­ löytöjä, mutta valitettavasti monista ei ole saatavissa tarkempaa kuvausta kasvupaikkaoloista. ta en tavallisesti kulje. Alarinteen puolivälin (6682300:3385535) muuten varjoisassa paikassa aurinko osui sopivasti keltaiseen kukintoon, jonka heti tunnistin puutarhoissa suosituksi kirjavalehtiseksi keltapeipiksi (Lamiastrum galeobdolon). Olin hiukan yllättynyt, että se kasvoi tiuhasti noin neljän neliömetrin suuruisella alalla. Rinteen maasto on kuivahkoa lehtomaista metsää, joka tyypillisenä kaupunkimetsänä on hiukan kulunutta. Puustoon kuuluu haapoja (Populus tremula), vaahteroita, pihlajia (Sorbus aucuparia), kuusia ja erilaisia pajuja (Salix). Ruohoina ovat muun muassa lehtotesma (Milium effusum), lehtonurmikka (Poa ne- ▲ Kaukasianmaksaruoho voisi olla haitallisempi kallioiden sammalille ja jäkälille kuin putkilokasveille, koska se viihtyy mainiosti hyvin ohuessakin maakerroksessa. moralis), sormisara (Carex digitata), metsäorvokki (Viola riviniana), ketunleipä (Oxalis acetosella) ja taigasananjalka (Pteridium aquilinum subsp. pinetorum). Mutta keltapeippikasvustossa muita kasveja oli todella vähän. Muutamia rönsyleinikin (Ranunculus repens) ja nuokkuhelmikän (Melica nutans) lehtiä saattoi joukosta erottaa. Yksi sudenmarjan (Paris quadrifolia) verso sojotti peippien laidalla ikään kuin viimeisenä jäänteenä ennen paikalla vallinneesta kasvustosta

Keltapeippi on varsin agg­ ressiivinen maanpeittokasvi, joka runsaine rönsyineen ja leveänpuoleisine lehtineen helposti nujertaa muita kasveja yksinkertaisesti kasvamalla niiden päälle. Omassa puutarhassani kirjavalehtisen keltapeipin rajaaminen vaatii jokavuotisia kitkemis- ja repimistoimia. En ollut aiemmin törmännyt keltapeippiin metsässä, paitsi Virossa, jossa se on luonnonvarainen metsäkasvi. Lajitietokeskuksen havainnoista pistää silmään, että löytöni ei suinkaan ole ainoa Helsingissä vaan vastaavan kokoisia kasvustoja on raportoitu 2010-luvulta alkaen jo useita. Onkin ehkä mahdollista, että ▼ Keltapeippi kasvaa tiuhasti polun ja läheisen talon välimaastossa kuin mikä tahansa metsäkasvi. Kasvuston koko on moninkertaistunut kahdessa vuodessa. keltapeippi tosiasiallisesti on yleistynyt ja runsastunut eikä kyse ole vain innokkaiden havainnoitsijoiden määrän ja aktiivisuuden kasvusta. Pitääkö huolestua? Kaksi vuotta myöhemmin kävin katsastamassa nämä kolme paikkaa uudestaan. Merkittäviä muutoksia ei ollut tapahtunut pikkutalvio- eikä kaukasianmaksaruohopaikoissa. Sen sijaan keltapeipin kasvusto oli kahdessa vuodessa venynyt yhdessä suunnassa noin viiteen metriin ja toisessa suunnassa kolmeen – neljään metriin. Paikan valaistusolot olivat myös muuttuneet, koska metsänreunasta oli lohkaistu vyöhyke uuden talon alle. Sudenmarjaa ei näkynyt, ja uudella entistä laajemmalla alueella oli jälleen kovin vähän kasvilajeja jäljellä ja nekin niukkoiHelsinki, Maunula, V. Salo 31.5.2019 ja 15.9.2021 na: sananjalka, sormisara, tesma, nuokkuhelmikkä ja kaksi kalliokielon (Polygonatum odoratum) versoa. Onko nyt syytä huoleen? Keltapeippi- ja pikkutalviohavainnot ovat selvästi runsastuneet 2000-luvun kuluessa Etelä-Suomessa, kaukasianmaksaruohon leviäminen on alkanut jo paljon aikaisemmin. Kun ilmasto lämpenee, on oletettavaa, että ne hyötyvät siitä. Maanpeittokasveina ne ja monet samanlaisen kasvutavan omaavat puutarhakasvit selvästikin voivat muodostaa uhan kasvupaikkojensa muille kasveille ja niiden leviämiseen ja kasvupaikkoihin pitäisikin jatkossa kiinnittää huomiota. Maa- ja metsätalousministeriö 2021: Hallintasuunnitelma haitallisten vieraslajien torjumiseksi ─ yhdistetty suunnitelma. Erillisjulkaisu 23.8.2021. Cover plants as invasive garden escapes Three species of popular cultivated cover plants are reported as garden escapes in Helsinki (Uusimaa). Vinca minor is recorded covering dozens of square metres in a luxuriant seashore forest; the species thrives in shady nutrient-rich forests, a habitat where many native species are already threatened in Finland. A large colony of Phedimus spurius has been found on a seashore rock face, where it was thriving in spite of being sprayed by salt water. Lamiastrum galeobdolon was growing in a dryish inland forest with grass-herb vegetation; it was strongly spreading there and had roughly quadrupled during the last two years. All three species formed dense, almost pure stands replacing natural vegetation. The three species have been found as garden escapes in numerous localities in southern Finland, but they have usually been regarded as more or less harmless. However, there is a serious risk that these and other popular cover plants may become invasive in several habitats, as they are usually vegetatively fast-growing and spread aggressively, representing a threat to native vegetation. Vanamo Salo, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. vanamo.salo @ helsinki.fi Lutukka 37. 2021 91

PANU KUNTTU, MAIJA MUSSAARI & TERHI RYTTÄRI Kauriiden vaikutus luonnonkasveihin Mitä tiedetään? Valkohäntäkauris, Kirkkonummi, Stora Traskö, T. Ryttäri 20.9.2007 V alkohäntäkauris (metsästyslainsäädännössä valkohäntäpeura, Odocoileus virginianus) ja metsäkauris (Capreolus capreolus) ovat voimakkaasti runsastuneet Suomessa viime vuosikymmeninä. Syitä on monia, kuten ilmastonmuutoksen leudontamat talvet, talviruokinta, siirtoistutukset, suurpetojen vähyys ja liian alhainen kauriiden metsästyspaine. Runsastumisen aiheuttamiin haittoihin on kiinnitetty huomiota etenkin viljelyksillä sekä pihoissa ja puutarhoissa, joissa vaikutukset hyöty- ja koristekasveihin ovat helposti todennettavissa. 92 Lutukka 37. 2021 Viime vuosina on havaittu kielteisiä vaikutuksia myös luonnonkasveihin. Kauriskantojen runsastumisen vaikutuksia luonnonkasveihin ja luontotyyppeihin ei kuitenkaan ole Suomessa juuri selvitetty, vaikka kauriiden paikallinen vaikutus niiden suosimiin ravintokasveihin ja kasvillisuuteen voi olla suuri. Seurannaisvaikutuksia on myös eläimistöön, etenkin selkärangattomiin, jotka käyttävät kasveja ravintonaan (esim. perhostoukkien ravintokasvit, mesikasvit). Muutaman viime vuoden aikana runsastunut kauriskanta on herättänyt myös kansalaisten huolen ja aiheesta on jul- kaistu useita lehtikirjoituksia (esim. Kamppuri 2019, Sandell 2020, Jokinen 2021, Pihlajaniemi 2021). Tässä kirjoituksessa pyrimme kirjallisuuskatsauksen ja kansalaisille suunnatun kyselyn perusteella tarkentamaan tiheän kaurispopulaation vaikutuksia Suomen luonnonkasveihin. Tietoa vaikutuksista tarvitaan lajien ja luontotyyppien tilan arvioinnissa sekä suojelun ja hoidon suunnittelussa. Käsittelemme yleisöhavainto-osuudessa valkohäntäja metsäkaurista yhdessä, koska syönnöksistä ei ilman näköhavaintoa voi päätellä kumpi laji on ollut kyseessä. On huomattava, että myös hirvi käyt-

tää ravinnokseen ruohovartisia kasveja, varpuja sekä puiden ja pensaiden oksia ja versoja, joten kauriiden syönnösten erottaminen näistä voi olla vaikeaa. Metsäkauriin esiintyminen Suomessa Eurooppalaisesta metsäkauriista on Suomesta kivi- ja rautakautisia löytöjä, ja laji kuului Suomen eläimistöön vielä 1700-luvulla, minkä jälkeen se hävisi (Ukkonen & Man- Valkohäntäkauris vieraslajina Valkohäntäkauris on pohjoisamerikkalainen laji, joka tuotiin Suomeen ensin tarhaolosuhteisiin, mutta karkaamisen jälkeen eläimet vapautettiin luontoon maa- ja metsätalousministeriön luvalla vuonna 1938 (Koivisto & Häkkinen 1989, Valtanen 2021). Täällä laji on luokiteltu tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi vieraslajiksi (Niemivuo-Lahti 2012). Vuonna 1961 valkohäntäkauriita arvioitiin elävän Suomessa noin tuhat yksilöä mutta uusimman arvion mukaan jo yli 125 000 (Pusenius & Aikio 2021). Suomen Metsästysmuseo CC BY-NC-ND 4.0 vakiaan, entisen Jugoslavian alueelle, Brittein saarille, Karibianmeren saarille ja UuteenSeelantiin (Smith 1991 mukaan; Invasive Species Specialist Group 2008). Kaikkialle ei ilmeisesti kuitenkaan ole muodostunut pysyvää kantaa. Tšekissä yksilömäärä on hyvin pieni, vain noin 250 yksilöä, ja pysynyt vakaana vuosikymmeniä (Homolka ym. 2008) eikä merkittäviä vaikutuksia ole edes odotettavissa. Uudessa-Seelannissa on tutkittu valkohäntäkauriin vaikutusta metsän uudistumiseen (Stewart & Burrows 1989, Bellingham & Allan 2003). 2017, Luonnonvarakeskus Laji tunnettiin esimerkiksi Ahvenanmaalla ainakin 1500- ja 1600-luvuilla (Melander 1903). Metsäkauris yritti paluuta Suomeen 1900-luvun alussa (Mela 1903, Kalela 1948), mutta pysyvä kanta muodostui vasta 1950-luvulla ruotsinpuoleisesta Tornionjokilaaksosta Suomeen vaeltaneista yksilöistä (Siivonen 1953). Vuodesta 1975 alkaen metsäkauriita siirrettiin eri puolille Suomea (Virtanen 1995). Ahvenanmaan eläimistöön laji palasi pysyvästi vuoden 1961 istutusten seurauksena (Robin Juslin, kirj. 19.1.2021). ▼1948 Suomeen lennätettiin USAn Minneapolisista kuusi valkohäntä­ kaurisyksilöä, jotta sen hetkisen kannan geneettistä pohjaa saataisiin laajennettua. Osa tuolloin tuoduista kauriista ehti kuitenkin kuolla ennen Laukossa tapahtunutta luontoon vapauttamista. (Robin Juslin, kirj. 19.1.2021). Valkohäntäkauris on istutettu alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolelle Suomen lisäksi Tšekkiin, SloLutukka 37. 2021 93 W.H. Wettschreck 15.11.1948 / Suomen metsästysmuseo, CC BY-NC-ND 4.0 Valkohäntäkauriin levinneisyys kattaa Oulu – Joensuu -linjan eteläpuolisen osan Suomea. Kanta on tihein Hämeessä, Lounais-Suomessa ja etelärannikolla (Pusenius & Aikio 2021), tiheimmillään jopa yli yhdeksän yksilöä neliökilometrillä (Luonnonvarakeskus 2020a). Manner-Suomesta laji on levittäytynyt myös Ahvenanmaalle, josta ensimmäinen havainto on 1979. Kanta-arviota Ahvenanmaalta ei ole, mutta kanta on vakiintunut maakunnan itäisessä saaristossa. Metsästyksen saalismäärä on kasvanut 2010-luvulla ja on viime vuosina ollut runsaat sata yksilöä nermaa 2020b).

Nykyään metsäkauriin levinneisyys kattaa suurimman osan Etelä- ja Keski-Suomea pohjoisessa Oulun ja Tornion seudulle saakka. Kanta on tihein Ahvenanmaalla, Lounais-Suomessa, Uudellamaalla ja Pohjanmaan rannikkoalueella (Luonnonvarakeskus 2020b, c). Suotuisimmissa ympäristöissä metsäkaurismäärät voivat kohota jopa muutamaan kymmeneen yksilöön neliökilometrillä (Malinen 2020). Virallista arviota metsäkauriskannasta ei ole, mutta Luonnonvarakeskuksen asiantuntijoiden arvio vuonna 2021 on 70 000–80 000 yksilöä (Juho Matala ja Jyrki Pusenius, kirj. 19.1.2021). Kasvu on ollut erittäin nopea, sillä vuonna 1993 Manner-Suomen kannaksi laskettiin 2 063 ja kymmenen vuotta myöhemmin 12 000–15 000 yksilöä (Kairikko ym. 1997, Luoma 2003). 1980-luvun alussa Ahvenanmaan kannaksi arvioitiin 3 000 (Helle 1989) ja 1990-luvun alussa 10 000–15 000 yksilöä (Hæggström 1994). Tuoretta arviota Ahvenanmaan kannasta ei ole, mutta suuntaa antaa vuosittainen metsästyksen saalismäärä, joka on ollut 2000-luvulla monena vuonna 4 000–5 000 yksilöä (Ålands landskapsregering 2020). Tämän perusteella on arvioitavissa, että Ahvenanmaan kannan suuruusluokka saattaa olla noin 20 000 yksilöä. tua tietoa. Vaikutukset maaja metsätalouteen sekä muihin viljelykasveihin jätimme katsauksen ulkopuolelle. Saadaksemme käsityksen tilanteesta Suomessa julkaisimme Lutukassa (Kunttu & Ryttäri 2020) kasviharrastajille ja -tutkijoille tarkoitetun kyselyn, jossa pyysimme ilmoittamaan havaintoja kauriiden vaikutuksista luonnonkasveihin. Kysyimme, mihin kasveihin kauriiden ravinnonkäytön on huomattu kohdistuvan, mitkä kasvit ovat vähentyneet tai minkälaisia vaikutuksia kasvillisuuteen laajemmin on havaittu. Toivoimme havaintoja kaikkialta Suomesta. Havaintokyselyä levitettiin myös sosiaalisessa mediassa (Twitter, LinkedIn ja Facebook), jotta se tavoittaisi laajemmin suurta yleisöä. Lisäksi havaintopyyntöjä lähetettiin kohdennetusti suoraan 32 kasviasiantuntijalle. SaimHyvinkää 2.7.2021 T. Ryttäri me suoraan sähköpostiin noin 30 vastausta, joista osa oli hyvin seikkaperäisiä. Keskusteluja käytiin paljon sosiaalisen median palstoilla, eikä kaikkia niitä pystytty seuraamaan tai jäljittämään. Valkohäntäkauris PohjoisAmerikassa Valkohäntäkauriin ekologiaa ja ravinnonkäyttöä on tutkittu runsaasti lajin alkuperäisalueella Pohjois-Amerikassa (Hamerstrom & Blake 1939, Crawford 1982, Anderson ym. 2001, Crête ym. 2001, Rooney 2009). Ravin- nonkäyttö vaihtelee luonnollisesti vuodenaikojen mukaan. Olosuhteiden salliessa valkohäntäkauriit ovat hyvin valikoivia ja keskittyvät ravitsevimpaan ja mehevimpään saatavilla olevaan kasviravintoon (Smith 1991, Trani & Chapman 2007). Ne syövät monipuolisesti ruohoja, heiniä, pähkinöitä, hedelmiä, kukkia ja sieniä (Kirk- patrick ym. 1969, Trani & Chapman 2007). Pähkinät voivat käsittää syksyisin ja talvisin yli 70 % ravinnosta (Wentworth ym. 1990, Ford ym. 1994). Kuivilla alueilla 70 % ravinnosta voi kuivaan aikaan koostua mehikasveista (Krausman 1978). Sekä kokeellisissa että vertailevissa tutkimuksissa on osoitettu kauristiheyden kasvun lisäävän merkittävästi eläinten vaikutusta kasvilli- Aineiston kerääminen Teimme joulukuun alussa 2020 kirjallisuushakuja monista artikkelitietokannoista ja verkon hakupalveluista kartoittaaksemme valkohäntäkauriin ja metsäkauriin kasvi- ja kasvillisuusvaikutuksista julkais94 Lutukka 37. 2021 ◄ Kauriskannan kasvaessa myös törmäykset kauriiden kanssa liikenteessä ovat kasvussa. Vuonna 2020 kirjattiin 7 000 kolaria valkohäntäkauriiden ja 5 000 metsäkauriiden kanssa. Eniten kauriskolareita tapahtui Uudellamaalla ja VarsinaisSuomessa (Tilastokeskus).

► Pohjois-Amerikassa valkohäntäkauriin keskeistä ravintoa talvisin ovat kuivat lehdet, sarat, heinät, sienet ja lumiseen aikaan ainavihantien lehti- ja havupuiden versot. Heinät ja muut ruohovartiset, marjat, puiden lehdet ja versot taas vallitsevat ravinnossa keväisin ja kesäisin ja syksyisin pähkinät, terhot ja marjat (Smith 1991, Johnson ym. 1995, Trani & Chapman 2007). suuteen (Frelich & Lorimer 1985, Tilghman 1989, Michael 1992, Anderson 1994, Augustine & Frelich 1998, Augustine & Jordan 1998, Rooney ym., 2000). Suurten tiheyksien alu- eilla suorien vaikutusten on todettu kohdistuneen sekä ruoho- että puuvartisiin kasveihin ja epäsuorasti myös eläimistöön (esim. Waller & Alverson 1997, Russell ym. 2001). Habeckin ja Schultzin (2015) 25 tutkimusta käsittävässä meta-analyysissä todettiin, että kielteiset kasvivaikutukset ovat merkittäviä mutta eivät koske koko kenttä- ja pensaskerrosta. Valkohäntäkauris vaikuttaa kielteisesti puuvartisiin kasveihin, ja liikalaidunnus aiheuttaa ongelmia metsäympäristöissä (Côté ym. 2004). Ylisuuren kannan vaikutukset kenttäkerroksen ruohovartisiin kasveihin ovat vähemmän selviä, mahdollisesti seurantatavoista johtuen (Habeck & Schultz 2015). Russellin ym. (2001) laajan kirjallisuuskatsauksen mukaan valkohäntäkauriiden aiheuttamat muutokset kasvien morfologiassa ja kasvun heikentymisessä ovat hyvin dokumentoituja tietyillä alueilla Pohjois-Amerikassa. Lisäksi kauriiden on osoitettu vaikuttavan kasviyhteisöjen koos- Blue Ridge Parkway, North Carolina, K.Thomas 16.11.2008, PD tumukseen. Eräissä tutkimuksissa etenkin puuntaimien selviytyminen heikkeni kauriiden takia. Kuitenkin monissa tutkimuksissa vaikutusta kasvien selviytymiseen tai lisääntymiskykyyn ei ole havaittu tai vaikutus on havaittu vain tiettyinä vuosina, kausina, tietyillä paikoilla tai kauristiheyksillä (Russell ym. 2001). Useimmin on raportoitu muutoksista yksittäisen kasvin morfologiassa kauriiden syötyä niiden kärkikasvisolukon (Marshall ym. 1955, Switzenberg ym. 1955, Tierson ym. 1966, Jacobs 1969, Throop & Fay 1999). Valkohäntäkauriin valikoiva ravinnonvalinta voi vaikuttaa kasvilajien välisiin kilpailusuhteisiin (ks. Côté ym. 2004) ja sitä kautta aiheuttaa muutoksia kasvillisuuden ja kasviyhteisön rakenteessa (Russell ym. 2001). Tämä on johtanut joidenkin puulajien voimakkaaseen vähentymiseen (Alverson ym. 1988, Cornett ym. 2000), mikä saattaa heijastua näissä met- sissä esiintyvään kasvilajistoon (Rooney 2001). Gubanyi ym. (2008) osoittivat, että 1–2 metrin korkeudessa kasvibiomassan määrä oli vähäisempi alueilla, joissa oli runsaammin kauriita; myös pienien puiden ja pensaiden tiheydet olivat pääsääntöisesti vähäisempiä runsaan kauriskannan alueella. Valkohäntäkauriiden valikoiva ruokailu voi vaikuttaa lajidiversiteettiin ja valtalajeiksi muodostuviin lajeihin sekä kenttäkerroksessa että latvustossa, erityisesti varhaisen sukkessiovaiheen metsissä (Webb ym. 1956, Harlow & Downing 1970, Horsley & Marquis 1983, Tilghman 1989, Bowers & Sacchi 1991). Ti- heiden kauriskantojen alueilla kauriit voivat vaikuttaa ravinnokseen käyttämiensä puiden ja pensaiden (browse species) kokojakaumaan estäen taimien ja pienten yksilöiden kasvun (Tierson ym. 1966, Harlow & Downing 1970, Anderson & Loucks 1979, Tilghman 1989, Trumbull ym. 1989). KauLutukka 37. 2021 95

► Kauriilta suojaavan aitauksen sisällä niittykasvillisuus on kukassa, ulkopuolella kasvillisuus on heinävaltaista. ▼ Verikurjenpolvet, Geranium sanguineum, pääsevät kukkimaan kauriilta suojaavan aidan takana. riiden kielteiset vaikutukset kasvien selviytymiseen tunnetaan huonosti, mutta puuntaimien aliedustus tiheillä kaurisalueilla saattaa olla osoitus taimien heikentyneestä selviytymisestä (Russell ym. 2001). Voimakas laidunpaine heikentää myös kenttäkerroksen kasvillisuuden monimuotoisuutta. Valkohäntäkauriin ravintokasveina suosimien ruohojen osuus vähenee ja ravintokasveina vähempiarvoisten heinien, sarojen, saniaisten ja liekojen peittävyys kasvaa (Tilghman 1989, Horsley ym. 2003, Rooney 2009). Valkohäntäkauriin voimakkaan laidunpaineen vaikutus näkyy pitkäaikaisseurannoissa kasvilajimäärän merkittävänä vähentymisenä (Rooney & Dress 1997, Rooney 2001). Dyynikasvillisuudessa valkohäntäkauriiden ulottumattomissa aidatuilla alueilla sekä kasvidiversiteetti että kasvillisuuden peittävyys olivat suurempia kuin aitaamattomilla (Kilheffer ym. 2019). Christopher ym. (2014) havaitsivat valkohäntäkauriin laidunnuksen vähentävän yksivuotisten kasvien ja keväällä kasvavien monivuotisten kasvien runsautta mutta lisäävän heinäkasvien runsautta. Monia näitä vaikutuksia on tutkittu myös yhtäaikaisesti. Shelton ym. (2014) vertasivat 96 Lutukka 37. 2021 Raasepori 14.6.2021 T. Ryttäri metsäympäristössä valkohäntäkauriilta aidattujen ja aitaamattomien koealojen kehitystä ja totesivat, että aidatuilla alueilla puut taimettuivat ja kasvoivat paremmin ja kevätkasvien korkeus, lajimäärä ja run- saus olivat lisääntyneet, kuten myös kesäaikaisen kasvillisuuden tiheys. Kanadalaisen tutkimuksen mukaan valkohäntäkauriin ulottumattomissa olevilla koealoilla alueelle luonteenomaisten kasvilajien

Parainen 23.6.2015 Mikael von Numers määrä oli suurempi kuin laidunnetuilla, kun taas laidunnetuilla alueilla oli enemmän vieraskasvilajeja (Koh ym. 1996). Valkohäntäkauriin vaikutus vaihtelee eri ekosysteemeissä, eikä esimerkiksi pitkäheinäisellä preerialla ole havaittu valkohäntäkauriin aiheuttamia muutoksia kasviyhteisöön (Bloodworth ym. 2020). Eräässä tutkimuksessa raportoitiin 98 uhanalaisen kasvilajin kärsineen valkohäntäkauriin laidunnuksesta. Näistä 39 % kuului lilja- tai kämmekkäkasveihin (Miller ym. 1992). Toisessa tutkimuksessa valkohäntäkauris vaikutti kielteisesti 141 kasvilajiin, mikä vastasi 11 % tutkimusalueen kasvilajeista, näiden joukossa myös uhanalaisia lajeja (Crête ym. 2001). Laidunnuksen on myös havaittu vähentävän suositun ravintokasvin keskikorkeutta sekä keskeyttävän sen kasvun ja lisääntymisen (Russell ym. 2001). Nämä vaikutukset olivat vahvempia pienissä esiintymissä (Fletcher ym. 2001). Vaikutukset puiden luontaiseen uudistumiseen, taimien menestykseen ja puiden kasvuun vaihtelevat puulajista, puun koosta, alueesta ja muusta kasvillisuudesta johtuen (esim. Russell ym. 2001, Lucas ym. 2013, Christopher ym. 2014). Valkohäntäkauriit voivat hidastaa puuntaimien kasvua (Russell ym. 2001). Ne voivat myös hidastaa ja muuttaa metsän sukkession kulkua sekä suoraan nuoriin puihin kohdistuvien vaikutusten että kenttäkerroksen lajikoostumuksen muutosten kautta (Stoeckeler ym. 1957, Harlow & Downing 1970, Horsley & Marquis 1983, Ritchie ym. 1998). Pohjois- kia, hedelmiä ja siemeniä sekä sieniä. Erityisesti kirjallisuudessa on mainittu muun muassa kanervaa (Calluna vulgaris), mustikka (Vaccinium myrtillus), vatukat (Rubus spp.) ja euroopanmuratti (Hedera helix) (Tixier & Duncan 1996, Cornelis ym. 1999). Ravinnon valintaan vaikuttavat kasvilajin saatavuus ja sen sisältämät ravintoarvot (Moser ym. 2006). ▲ Kauriin syömä uhanalainen seljakämmekkä, Dactylorhiza sambucina. amerikkalaiset tutkimustulokset valkohäntäkauriin laidunnuksen ja ravinnonkäytön vaikutuksista kasveihin eivät ole suoraan sovellettavissa Suomeen, jossa kasvisto ja kasvillisuus ovat erilaisia. Suomalaisesta näkökulmasta kiinnostavia ovat tutkimustulokset siitä, minkälaisia vaikutuksia kasveihin alkuperäisellä levinneisyysalueella runsastunut ja tiheä kauriskanta aiheuttaa. Metsäkauris Euroopassa Metsäkauriin on laskettu käyttävän kaikkiaan noin tuhatta kasvilajia levinneisyysalueellaan. Näistä 25 % on puuvartisia, 54 % kaksisirkkaisia ruohoja ja 16 % yksisirkkaisia (Cornelis ym. 1999). Ravinto vaihtelee Euroopassa huomattavasti vuodenajan, elinympäristön ja alueen mukaan ja sisältää olosuhteista riippuen heiniä, ruohoja, puiden oksia, lehtiä, kuk- Pohjois-Euroopassa kesäaikainen ravinto koostuu noin sadasta (Siuda ym. 1969, Selås ym. 1991) ja talviaikainen ravinto vain kahdestakymmenestä eri kasvilajista (Cederlund ym. 1980, Helle 1980). Metsäkauris on ravintonsa puolesta Suomen alkuperäisistä hirvieläimistä vaateliain. Se syö mieluimmin pehmeitä kasvinosia valikoiden runsasravinteisimpia ja helpoimmin sulavia osia. Skandinavian metsissä metsäkauriin tärkeää ravintoa ovat puut, pensaat, varvut, ruohot ja heinät (Selås ym. 1991, Cederlund ym. 1980). Myös sienet kelpaavat (Luonnonvarakeskus 2020b). Suuren osan vuodesta tärkeää ravintoa ovat varvut mustikka, kanerva ja puolukka (Vaccinium vitis-idaea), joita metsäkauris kaivaa myös lumen alta (Cederlund ym. 1980, Helle 1980, Petersen & Strandgaard 1992, de Jong ym. 1995, Mysterud ym. 1997, Luonnonvarakeskus 2020b). Pensaista merkittävä ravintokasvi on vadelma, Rubus idaeus (Cederlund ym. 1980, Helle 1980). Mänty, kuusi (Picea abies), euroopanmarjakuusi (Taxus baccata) ja kataja ovat tavallista talviravintoa (Cederlund ym. 1980, Mysterud & Østbye 2004, Cornelis ym. 1999, Latham ym. 1999). Ha- vupuiden osuus metsäkauriin Lutukka 37. 2021 97

▼ Metsäkaurisemo ja vasat Helsingin Vanhankaupunginlahden Ruohokarinniemen laidunalueella Lammassaaren lintutornilta kuvattuna. Raasepori 14.6.2021 T. Ryttäri talviravinnossa on Suomessa kuitenkin vähäinen, ja silloinkin eläin syö vain ohuimpia oksia (Luonnonvarakeskus 2020b). Myös maassa ja puissa kasvavat jäkälät sekä sienet kuuluvat talviravintoon, kuten myös pyökinpähkinät ja tammenterhot (Helle 1980, Luoma 2003; Mysterud ym. 1997, Olsson 2020). Lehtipuista metsäkauriille maistuvat etenkin raita ja muut pajut, koivut, metsähaapa, lehtosaarni, pihlaja, korpipaatsama (Frangula alnus) ja koiranheisi (Viburnum opulus) (Olsson 2020). Keväällä ja kesällä keskeistä ravintoa ovat ruohot ja heinät (Petersen & Strandgaard 1992) sekä lehtipuiden versot ja silmut, muun muassa pihlaja, pajut, haapa ja koivut (Siuda ym. 1969, Kaluzinski 1982). Yk- sittäisistä lajeista tutkimuksissa on mainittu valkovuokko (Anemone nemorosa), ukonkello (Campanula latifolia), mesiangervo (Filipendula ulmaria), maitohorsma (Chamaenerion angustifolium), niittyleinikki (Ranunculus acris), rentukka (Caltha palustris), kevätpiippo (Luzula pilosa), kangasmaitikka (Melampyrum pratense) ja metsälau- ▲ Mustikka, Vaccinium myrtillus, on kauriiden mieliruokaa kaikkialla. ha (Avenella flexuosa) (Cederlund ym. 1980, Selås ym. 1991, Petersen & Strandgaard 1992, Luonnonvarakeskus 2020b, Olsson 2020). Puolalaisessa tutkimuksessa metsäkauriin ravintokasveiLaji.fi CC BY-NC-SA 4.0 98 Lutukka 37. 2021

hin todettiin kuuluvan 15 puutaksonia, 13 pensas- tai varputaksonia sekä 37 ruoho- ja heinäkasvia. Lajilleen määritetyistä ruohokasveista eniten oli keltapeippiä (Lamiastrum galeobdolon), tesmaa (Milium effusum), koiranheinää (Dactylis glomerata), nokkosta (Urtica dioica), rönsyleinikkiä (Ranunculus repens), maitohorsmaa, rönsyakankaalia (Ajuga reptans), kevätlinnunhernettä (Lathyrus vernus) ja valkovuokkoa (Gębczyńska 1980). Tšekin ja Saksan rajalla ravinto koostui ruohoista (32 %), heinistä (17 %), havupuista (13 %) ja lehtipuista (11 %) (Barančeková ym. 2009). Sveitsissä vatukat olivat merkittävintä ravintoa (Moser ym. 2006) ja myös Ranskassa vatukoiden runsauden on todettu seuraavan metsäkauriskannan koon muutoksia (Ballon ym. 1992). Espanjalaisella suojelualueella metsäkauriin erilaisia ravintokasveja havaittiin olevan 56. Biomassasta 60 % koostui euroopanmuratista, karhunvatukoista ja kahdesta tammilajista (Bartolome ym. 2002). Italiassa kahden alueen ravintotutkimuksessa löydettiin 79 eri kasvilajia, joista muutama suosituin muodosti neljänneksen ravinnosta. Eniten ravinnoksi käytettyjen kasvien joukossa oli tylppöora­pihlaja (Crataegus monogyna) (Freschi ym. 2017), joka on Suomessa luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi (CR). Isossa-Britanniassa metsäkauriin havaittiin suosivan kanervaa, ainavihantia saniaisia sekä keväisin sitkankuusta (Picea sitchensis), jotka muodostivat merkittävän osan ravinnosta (de Jong ym. 1995). ► Tammet, kuten monet muutkin lehtipuut maistuvat kauriille. Taimien laajamittainen syöminen voi haitata lehtipuiden uudistumista. Syöty metsätammi Raaseporissa. Luonnonvaraisesti lisääntyvien puiden uudistumiselle tiheä kauriskanta saattaa aiheuttaa ongelmia, sillä laidunnus voi kohdistua voimakkaasti tiettyjen lajien taimiin. Esimerkiksi Italiassa havaittiin metsäkauriin vaikuttavan kielteisesti turkintammen (Quercus cerris) taimien selviytymiseen ja tilavuuskasvuun (Cutini ym. 2009, Chianucci ym. 2015). Ranskassa tehdyssä tutkimuksessa todettiin kahden tammilajin ja euroopanvalkopyökin (Carpinus betulus) olevan suosittua ravintoa riippumatta siitä, kasvoiko niitä alueella runsaasti tai vain harvakseen (Verheyden ym. 1998). Niin ikään ranskalaisessa aitauskokeessa havaittiin kasvilajimäärän vähenevän aitaamattomilla alueilla kauriiden (metsäkauris ja isokauris) laidunnuksen takia ensimmäisten vuosien aikana mutta vaikutus hävisi kolmen vuoden jälkeen (Pellerin ym. 2010). Kauriiden laidunnus vähensi ravintokasveina suosittujen euroopanvalkopyökin, aitokarhunvatukoiden (Rubus sect. Rubus), vadelman, valkovuokon, maitohorsman, vaahteroiden, sarojen, natojen (Festuca s. lato) ja jänönsalaatin (Lactuca muralis) runsautta, kun taas epäsuositut ravintokasvilajit runsastuivat (Pellerin ym. 2010). Sloveniassa todettiin lehtipuiden kasvun olevan parempaa ja taimien lukumäärän ja kenttäkerroksen kasvilajimäärän korkeamman Raasepori 18.6.2021 T. Ryttäri kauriilta aidatuilla kuin aitaamattomilla koealoilla; myös kasvilajikoostumus oli merkittävästi erilainen aidattujen ja aitaamattomien alueiden välillä (Jarni ym. 2004). Norjassa metsäkauris heikensi kansallisesti uhanalaisen euroopanmarjakuusen uudistumista, mikä katsottiin ongelmaksi marjakuusen suojelua varten perustetuilla suojelualueilla (Mysterud & Østbye 2004). Ruotsissa havaittiin, että metsäkauriit syövät hanakasti metsäpaloista riippuvaisia ja Ruotsissa punaiselle listalle kuuluvia huhtakurjenpolvea (Geranium bohemicum) ja kytökurjenpolvea (G. lanuginosum) heti metsäpalon jälkeen, mutta vaikutus jäi lyhytaikaiseksi ja kasvit toipuivat laidunnuksesta (Risberg 2015). Lutukka 37. 2021 99

◄ Ahvenanmaalla metsäkauris on aiheuttanut uhan Suomessa silmälläpidettäväksi luokitellulle euroopanmarjakuuselle, sillä kauriit syövät hanakasti matalia marjakuusia ja niiden alhaalla kasvavia oksia. Moni kasvusto syötiin pahoin metsäkauriskannan runsastuttua ja marjakuusia on jouduttu aitaamaan tuhojen estämiseksi (Hæggström 1994). Ahvenanmaa, Jomala, Nåtö, 14.6.2012, H. Väre Isossa-Britanniassa on havaittu kenttä- ja pensaskerroksen kasvillisuuden koostumuksen ja rakenteen muutoksia metsäkauriskannan tihey­ dellä 9 yksilöä/km2 (Sage ym. 2004), mutta Ratcliffe ja Mayle (1992) toteavat puiden taimien ja ruohokasvien valikoivalla laidunnuksella olevan merkittäviä kasviyhteisöön kohdistuvia muutoksia jopa alle 5 yksilöä/km2 tiheydellä. Pensaskerroksen monimuotoisuus ja runsaus ovat vähäisimpiä siellä, missä on eniten metsäkauriita (Palmer 2014). Ranskalaisessa tutkimuksessa havaittiin tiheiden kauriskantojen (metsäkauris ja isokauris) vaikutukset kasvillisuusyhteisöissä vielä 25 vuotta kantojen vähentymisen jälkeen. Samassa tutkimuksessa pohdittiin kauriiden osuutta typensuosijakasvien runsastumisessa, sillä viljelyksillä ruokailtuaan kauriit tuovat metsiin ylimääräisiä ravinteita (Boulanger ym. 2015). 100 Lutukka 37. 2021 Viimeaikaiset havainnot Suomessa Keväällä ja alkukesästä 2021 asiantuntijoilta ja kansalaisilta saamiemme havaintojen mukaan kauriiden ravintokohteiksi päätyi kaikkiaan 138 putkilokasvilajia, lisäksi joukossa oli joitakin suku- tai heimotasolla ilmoitettuja taksoneita (mm. lemmikit Myosotis, poimulehdet Alchemilla, ukonkeltanot Hieracium, voikeltanot Pilosella, sarjakukkaiskasvit Apiaceae). Lajeista 18 oli puuvartisia ja 120 ruohovartisia (taulukko). Lajikirjo on suuri ja sisältää paljon muun muassa hernekasveihin (Fabaceae), kellokasveihin (Campanulaceae), asterikasveihin (Asteraceae), ruusukasveihin (Rosaceae), kohokkikasveihin (Caryophyllaceae) ja kämmekkäkasveihin (Orchidaceae) kuuluvia lajeja. Kauriille kelpasivat lähes kaikki parhaillaan kukkivat lajit, joukossa paljon kukilla ruokaileville hyönteisille ja kukkien pölyt- täjille tärkeitä lajeja, kuten ruu­ su­ruoho (Knautia arvensis), ahdekaunokki (Centaurea jacea), karhunputki (Angelica sylvestris), huopaohdake (Cirsium heterophyllum), kultapiisku (Solidago virgaurea), purtojuuri (Succisa pratensis), mäkitervakko (Viscaria vulgaris), rantakukka (Lythrum salicaria), virmajuuri (Valeriana sp.) ja apilat (Trifolium). Mainituista lajeista suurin osa (124) on luokiteltu elinvoimaisiksi (LC), mutta joukossa oli yhdeksän uhanalaista ja kaksi silmälläpidettävää (NT) kasvilajia sekä lukuisia uhanalaisille hyönteisille merkittäviä lajeja, kuten mesikasveja. Kauriiden epäillään syöneen mm. äärimmäisen uhanalaisen (CR) punavalkun (Cephalanthera rubra) ja erittäin uhanalaisten (EN) hämeenkylmänkukan (Pulsatilla patens), suoneidonvaipan (Epipactis palustris), peltomaitikan (Melampyrum arvense) ja sorsanputken (Sium latifolium) kukkia ja versoja. Vaarantuneiksi (VU) luokitelluista kasveista kauriiden arvellaan syöneen tummaneidonvaippoja (Epipactis atrorubens), hirvenkelloja (Campanula cervicaria), keltamataraa (Galium verum) ja seljakämmeköitä (Dactylorhiza sambucina). Seljakämmekän Paraisten Hallonnäsin

Havaintokyselyssä ilmoitetut kauriiden ravinnoksi käyttämät kasvilajit. U = Uhanalaisuus LC = elinvoimainen, NT = silmälläpidettävä, VU = vaarantunut, EN = erittäin uhanalainen, CR = äärimmäisen uhanalainen Heimo Adoxaceae Amaryllidaceae Apiaceae Nimi Sambucus racemosa, terttuselja Allium schoenoprasum, ruoholaukka Aegopodium podagraria, vuohenputki Angelica sylvestris, karhunputki Anthriscus sylvestris, koiranputki Sium latifolium, sorsanputki Asparagaceae Convallaria majalis, kielo Maianthemum bifolium, oravanmarja Polygonatum multiflorum, lehtokielo P. odoratum, kalliokielo Asteraceae Achillea millefolium, siankärsämö A. ptarmica, ojakärsämö Antennaria dioica, kissankäpälä Anthemis arvensis, peltosauramo Bidens tripartita, tummarusokki Centaurea cyanus, ruiskaunokki C. jacea, ahdekaunokki Cirsium heterophyllum, huopaohdake C. palustre, suo-ohdake Galatella tripolium, meriasteri Hieracium, Pilosella, keltanot Leucanthemum vulgare, päivänkakkara Matricaria discoidea, pihasaunio Solidago virgaurea, kultapiisku Taraxacum, voikukat Tussilago farfara, leskenlehti Athyriaceae Athyrium filix-femina, soreahiirenporras Betulaceae Alnus glutinosa, tervaleppä Betula pendula, rauduskoivu Corylus avellana, pähkinäpensas Boraginaceae Myosotis, lemmikit Campanulaceae Campanula cervicaria, hirvenkello C. patula, harakankello C. persicifolia, kurjenkello C. rotundifolia, kissankello Caprifoliaceae Knautia arvensis, ruusuruoho Succisa pratensis, purtojuuri Valeriana excelsa, lehtovirmajuuri Caryophyllaceae Lychnis flos-cuculi, käenkukka Rabelera holostea, kevättähtimö Silene dioica, puna-ailakki S. latifolia subsp. alba, valkoailakki Stellaria graminea, heinätähtimö Viscaria vulgaris, mäkitervakko Crassulaceae Hylotelephium telephium, isomaksaruoho Sedum acre, keltamaksaruoho S. album, valkomaksaruoho Cupressaceae Juniperus communis, kataja Dennstaedtiaceae Pteridium aquilinum subsp. pinetorum, taigasananjalka Dryopteridaceae Dryopteris filix-mas, kivikkoalvejuuri Ericaceae Calluna vulgaris, kanerva Hypopitys monotropa, kangasmäntykukka Pyrola, talvikit Vaccinium myrtillus, mustikka V. vitis-idaea, puolukka Fabaceae Ervilia sylvatica, metsävirvilä (metsävirna) Lathyrus pratensis, niittynätkelmä L. vernus, kevätlinnunherne Trifolium, apilat T. hybridum, alsikeapila T. medium, metsäapila T. pratense, puna-apila T. repens, valkoapila Vicia cracca, hiirenvirna V. sepium, aitovirna Fagaceae Quercus robur, tammi Geraniaceae Geranium sylvaticum, metsäkurjenpolvi Grossulariaceae Ribes alpinum, taikinamarja Hypericaceae Hypericum maculatum, särmäkuisma H. perforatum, mäkikuisma Iridaceae Iris pseudacorus, keltakurjenmiekka Lamiaceae Mentha arvensis, rantaminttu Prunella vulgaris, niittyhumala Scutellaria galericulata, luhtavuohennokka U LC LC LC LC LC EN LC LC LC LC LC NA NT NT LC LC LC LC LC LC LC LC NA LC LC LC LC LC LC LC LC VU LC LC LC LC LC LC LC LC LC NA LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC Heimo Liliaceae Lythraceae Melanthiaceae Oleaceae Onagraceae Nimi Gagea, käenrieskat Lythrum salicaria, rantakukka Paris quadrifolia, sudenmarja Fraxinus excelsior, saarni Chamaenerion angustifolium, maitohorsma Epilobium montanum, lehtohorsma Onocleaceae Matteuccia struthiopteris, kotkansiipi Orchidaceae Cephalanthera rubra, punavalkku Dactylorhiza sambucina, seljakämmekkä D. maculata subsp. maculata, maariankämmekkä Epipactis atrorubens, tummaneidonvaippa E. helleborine, lehtoneidonvaippa E. palustris, suoneidonvaippa Neottia ovata, soikkokaksikko Platanthera bifolia, valkolehdokki P. chlorantha, keltalehdokki Orobanchaceae Melampyrum arvense, peltomaitikka M. nemorosum, lehtomaitikka M. pratense, kangasmaitikka M. sylvaticum, metsämaitikka Oxalidaceae Oxalis acetosella, käenkaali Papaveraceae Fumaria officinalis, peltoemäkki Pinaceae Pinus sylvestris, mänty Plantaginaceae Linaria vulgaris, kannusruoho Plantago media, soikkoratamo Veronica chamaedrys, nurmitädyke V. officinalis, rohtotädyke V. serpyllifolia, orvontädyke V. spicata, tähkätädyke Poaceae Phragmites australis, järviruoko Polygonaceae Rumex longifolius, hevonhierakka Rumex spp., suolaheinät Primulaceae Lysimachia europaea, metsätähti L. maritima, merirannikki L. vulgaris, ranta-alpi Primula veris, kevätesikko Ranunculaceae Anemone nemorosa, valkovuokko A. ranunculoides, keltavuokko Caltha palustris, rentukka Hepatica nobilis, sinivuokko Pulsatilla patens, hämeenkylmänkukka Ranunculus, leinikit R. repens, rönsyleinikki Rhamnaceae Frangula alnus, korpipaatsama Rosaceae Alchemilla, poimulehdet Agrimonia eupatoria, maarianverijuuri Argentina anserina, ketohanhikki Comarum palustre, kurjenjalka Cotoneaster scandinavicus, kalliotuhkapensas Filipendula ulmaria, mesiangervo Fragaria vesca, ahomansikka Geum rivale, ojakellukka G. urbanum, kyläkellukka Potentilla argentea, hopeahanhikki P. erecta, rätvänä Prunus padus, tuomi Rosa mollis, iharuusu R. vosagiaca, heleäorjanruusu Rubus idaeus, vadelma R. saxatilis, lillukka Sorbus aucuparia, kotipihlaja Rubiaceae Galium album, paimenmatara G. boreale, ahomatara G. palustre, rantamatara G. verum, keltamatara Salicaceae Populus tremula, haapa Salix, pajut S. caprea, raita Sapindaceae Acer platanoides, metsävaahtera Scrophulariaceae Scrophularia nodosa, syyläjuuri Verbascum nigrum, tummatulikukka Thymelaeaceae Daphne mezereum, näsiä Urticaceae Urtica dioica, nokkonen Violacecae Viola, orvokit V. tricolor, keto-orvokki Lutukka 37. 2021 U LC LC LC LC LC LC LC CR VU LC VU LC EN LC LC LC EN LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC EN LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC LC VU LC LC LC LC LC LC LC LC 101

populaation vahvan taantumisen pääsyyksi on epäilty juuri kauriita, jotka samalla alueella ovat syöneet laajalti myös kevätesikon (Primula veris) kukkavarsia. Monissa vastauksissa laidunpaineen kuvattiin olevan suurimmillaan keväällä ja alkukesästä, jolloin syönnökset kohdistuvat nimenomaan kukkiin. Tämä näkyy muun muassa katkottuina varsina. Varhain keväällä kukkivista kasveista syödyiksi tulevat muun muassa valkovuokot ja sinivuokot (Hepatica nobilis). Talvella ja keväällä ennen muun kasvillisuuden vihertymistä syödyksi tulee paljon mustikkaa, mikä mainittiin lähes puolessa vastauksista. Mustikan varpujen laajamittaisen syömisen yleisöhavainnoista on raportoitu myös aiemmin (Kamppuri 2019, Sandell 2020, Ahokas 2021). Alkukesästä metsäpohjan kasvil- Mira Lainiola 14.6.2021 ▼ Hangon Bengtsårin saaren tammilehdon kevätkasvit jäivät kauriiden laidunnuksen seurauksena kääpiökasvuisiksi ja kukkimattomiksi. 102 Lutukka 37. 2021 ◄ Yleisöhavainnoissa ilmoitettujen kauriiden syömien kasvilajien ensisijainen elin­ ympäristö. Metsät Niityt Rannat lisuudesta syödään pois myös pölyttäjille tärkeät maitikat (Melampyrum). Suomalaisten tutkimusten mukaan valkohäntäkauriin talviravinto koostuu muun muassa varvuista, katajasta (Juniperus communis), männystä (Pinus sylvestris), pihlajasta (Sorbus aucuparia), haavasta (Populus tremula), raidasta (Salix caprea) ja puissa kasvavista jäkälistä (Andersson & Koivisto 1980, Kankaanpää 1989). Grönholmin (2014) tekemässä valkohäntäkauriin laidunnusselvityksessä lähes kaikilla koealoilla Tammisaaren kansallispuistossa vähintään 50 %, useimmissa tapauksissa noin 90 %, haa- Kalliot Suot van taimista oli joko valkohäntäkauriin tai hirven syömiä. Varvuista suosituin on mustikka, mutta puolukka ja kanerva kelpaavat niin ikään. Myös kallioimarteen (Polypodium vulgare) mainitaan kelpaavan talviravinnoksi, ja hätäravintona käyvät koivut ja kuusi. Kesäravinto koostuu ruohokasveista, heinistä sekä puiden ja pensaiden lehdistä (Koivisto & Häkkinen 1989). Monet havainnoista ovat epäsuoria, ja päätelmä kasviin syntyneiden vaurioiden aiheuttajasta on tehty syömäjäljistä (poikki purtu verso), paikalla olevista kauriiden papanoista ja ylipäätään tiedosta, että alueella liikkuu paljon kauriita. Seppo Kivelä Salon Särkisalosta seurasi kauriita riistakameran avulla ja sai suoria havaintoja, joissa valkohäntäkauriin nähtiin syövän muun muassa valkolehdokkia (Platanthera bifolia), maariankämmekkää (Dactylorhiza maculata), purtojuurta, isomaksaruohoa (Hylotelephium telephium), kurjenkelloa (Campanula persicifolia) ja muita kellokasveja sekä lehtipuiden taimia. Pihapiirin ympäristön niittykasvit eivät juuri pääse enää kukkimaan. Eeva Kaila toimitti sadan kasvilajin luettelon lajeista, joita Tammisaaren Skärlandetis-

Raasepori 14.6.2021 T. Ryttäri Hanna Tuovila 14.6.2021 sa ei enää juuri kukkivina näe: kauriiden vaikutus näkyy niin metsissä, niityillä kuin rannoilla. Havaintoaineiston syödyiksi ilmoitettujen kasvilajien tärkeimmät elinympäristöt olivat metsät (42 %) ja niityt (35 %), mutta myös rantojen, kallioiden ja jopa soiden lajeja päätyi kauriiden ruokalistalle. ◄ Mustikanvarpujen parturointi on johtanut kukinnan ja marjasadon heikkenemiseen, jopa loppumiseen, monin paikoin.. Kirkkonummen Porkkalan saariston kasvistoa tutkinut Jarmo Koistinen kertoi, että vielä vuosituhannen vaihteessa kauriita ei juuri ollut saaristossa. Viime vuosina Rönnskärin saarien lehtokielokasvustot (Polygonatum multiflorum) ovat olleet enää kituvia jäänteitä kallionkoloissa, saarnen tai- met on syöty pois, ja jopa heleäorjanruusun (Rosa vosagiaca) kasvustot ovat kutistuneet. Soikkokaksikon (Listera ovata) varret katkottiin vuonna 2016, eikä lajia havaittu seuraavana vuonna lainkaan. Kalliotuhkapensas (Cotoneaster scandinavicus) vaikuttaa Porkkalan saaristossa olevan kauriiden herkkua (Koistinen, kirj. 4.1.2021), ja pieniksi syötyjä pensaita on lähinnä tiheissä katajikoissa, minne kauriit eivät mielellään mene. Rönnskärin vajaan 30 hehtaarin saarella kasviston köyhdyttämiseen on riittänyt viisi metsä- ja valkohäntäkaurista. Porkkalan sisäsaariston Träskössä kauriit ovat laiduntaneet tuomet alhaalta paljaiksi ja rantaniityt muistuttavat lähinnä nurmikkoa, kun taas ulompana saaristossa sijaitsevalla Söderskärillä rantaniittyjen kukkaloisto on kauriiden koskematonta. Toisaalta Koistinen arveli, että Träskön keskiosan vanhat niityt säilyvät avoimina metsäkauriiden laiduntamisen ansiosta. Hannu Ahokas (2021) on seurannut kauriiden ravinnonkäyttöä Kirkkonummella useiden vuosien ajan. Hän mainitsee suosituiksi ravintokasveiksi muun muassa morsingon (Isatis tinctoria), merisina- ◄ Bengtsårin kielojen, Convallaria majalis, lehtilavasta oli usein syöty puolet, eikä kukkivia kasveja­ ­havaittu lainkaan. Lutukka 37. 2021 103

▼ Bengtsårin koko luonnonsuojelu­ alueella oli nähtävissä selvä syönti­ raja puissa ja pensaissa, kaikki lehdet oli syöty noin 1,5 metrin korkeudelle asti. Mira Lainiola 14.6.2021 pin (Cakile maritima), lehtopähkämön (Stachys sylvatica), ukonpalon (Bunias orientalis) ja mustakoison (Solanum nigrum) sekä keväisin ruoholaukan (Allium schoenoprasum) ja rantavehnän (Leymus arenarius). Maitohorsmat hän on todennut kukkivina kadonneiksi monilta paikoilta. Jaakko Lahti Raaseporista kuvaili kaurislauman syövän kesantopellolta ensin ”herkkupalat” eli apiloiden, villieli rantamintun (Mentha arvensis), mesiangervon, purtojuuren ja kellokasvien kukat jättäen kovat heinät ja hevonhierakat (Rumex longifolius) syömättä. Lahden näkemyksen mukaan kesantopeltojen kasvillisuus on yksipuolistunut ja muuttunut heinävaltaiseksi. Lahden lisäksi myös Eeva Kai- la mainitsee heinittymisen: aidattu osa lähiympäristön niittyä säilyi kukkivana ja aidan ulkopuolelle jäänyt alue muuttui heinävaltaiseksi. Hanna Tuovila raportoi Hangon Bengtsårin saaren tammilehdosta keväältä ja alkukesältä 2021 kauriiden aiheuttamista kasvillisuusmuutoksista. Kevätaspektin lajistosta kukkivia valkovuokkoja, sinivuokkoja ja kieloja (Con- ▲ Bengtsårin sudenmarjat, Paris quadrifolia, olivat kukkimattomia kääpiöitä. vallaria majalis) ja kukkivia sudenmarjoja (Paris quadrifolia) ei havaittu yhtään ja niiden versot ovat yleisesti kääpiöityneitä, eikä lehdossa ollut laajoja ja yhtenäisiä vuokkokasvustoja. Myöskään kukkivia kevätlinnunherneitä ei havaittu. Lehdon kevätkukkijoiden heikko Mira Lainiola 14.6.2021 104 Lutukka 37. 2021

tilanne osoittaa suuren muutoksen aiempaan, jolloin alueen kevätaspektia kuvattiin edustavaksi ja näyttäväksi (Kivi 1993). Samanlaisia havaintoja tehtiin Metsähallituksen koordinoimissa RannikkoLIFEhankkeen keväisissä kiurunkannuslaskennoissa vuonna 2020. Kiurunkannuksen lehdet olivat kääpiöityneitä vahvan laidunpaineen alueella. Kasvillisuusalojen inventoinneissa todettiin Bengtsårin luonnonsuojelualueen puiden tuottavan hyvin taimia, mutta ne eivät selviä ensimmäistä tai muutamaa vuotta vanhemmiksi. Lehdet ja pehmeä kasvu syödään toistuvasti, ja lopulta taimet kuolevat. Noin metrin mittaisia, kuolleita, latvasta syötyjä vaahteran, tammen ja saarnen taimia nähtiin useita. Alueella yleisen rauduskoivun (Betula pendula) taimet puuttuivat kokonaan. Jasmin Inkinen kertoi havainneensa Seilin saarella Nauvossa kauriiden syövän erittäin uhanalaisen (EN) peltomaitikan (Melampyrum arvense) kukintoja mutta jättävän kasvin muun osan syömättä. Sama koskee lehtoneidonvaippoja (Epipactis helleborine) ja valkolehdokkeja. Kaikkia yksilöitä ei kuitenkaan ole syöty, mikä saattaa johtua saaren runsaasta ravintotarjonnasta. Laidunnukseen sopeutuneella lajilla (peltomaitikka) satunnainen kukinnon syöminen saattaa aiheuttaa jopa positiivisia vaikutuksia esimerkiksi siementuottoon, mutta siihen sopeutumattomalla negatiivisia vaikutuksia (lehtoneidonvaippa ja valkolehdokki). Voimakas kukintojen ylilaidunnus taannut- taa lajeja huolimatta siitä, ovatko ne sopeutuneet laidunnukseen vai eivät. Turussa metsäkauriin suuri määrä vaikuttaa negatiivisesti metsätammen (Quercus robur) uudistumiseen. Kaupunki on useana vuonna pyrkinyt metsästyksellä vähentämään Ruissalossa molempien kaurislajien kantoja välttääkseen ongelmat Suomen laajimpien tammimetsien uudistumisessa. Ruissalossa on runsaasti nuoria tammia, joiden kasvu on häiriintynyt kauriiden laidunnuksen ja sarvien hankaamisen seurauksena (E. Kosonen, suull.). Paikallisesti mitattuna Ruissalon metsäkauriskanta on Manner-Suomen tihein, sillä saaressa oli ennen metsästyksen aloittamista jopa 400 metsäkaurista eli 47 yksilöä neliökilometrillä (Hjelt 2018, Tu- eilla tehdystä asukaskyselystä Saaduissa 305 vastauksessa asukkaat raportoivat erityisesti erilaisista kasvimaa- ja istutusvahingoista, mutta lisäksi vastauksissa nousi esille havaintoja siitä, että valkohäntäkauriin laidunnus on haitannut puuntaimien, varpujen sekä ruohojen uudistumista. Luonnonkasveihin kohdistuneesta ruokailusta kyselyn vastauksissa mainittiin muun muassa valkolehdokki, kevätesikko, kämmekät, virmajuuri (Valeriana sp.), päivänkakkara (Leucanthemum vulgare) ja mäkitervakko (Niemi (Niemi & Nyman 2013). & Nyman 2013). Raasepori 18.6.2021 T. Ryttäri run kaupunki 2019). Myös useat vastaajat harmittelivat lehtipuiden kohtaloa: muun muassa raidan ja haavan sekä harvinaisempien saarnen ja tammen uudistuminen häiriintyy, kun puiden taimet syödään pois. Tammen uudistumisen heikentymiseen on kiinnitetty huomiota jo aiemmin (Hjelt 2018, Sandell 2020) kuten myös haavan taimien voimakkaaseen syömiseen (Grönholm 2014). Lehtipuiden taimia syö toki myös hirvi. Eläimet myös hierovat sarviaan puiden runkoihin rikkoen kaarnan (Ahokas 2021). Samansuuntaisia havaintoja saatiin Tammisaaren kansallispuistossa ja sen lähialu- ► Suo-ohdakekin, Cirsium palustre, kelpaa kauriille tuosta vain. Lutukka 37. 2021 105

Kauriit ja saariston perhoset Raasepori 14.6.2021T. Ryttäri Tiheän kauriskannan alueelta Saaristomeren välisaaristosta on runsaasti havaintoja mahdollisista kasvillisuusvaikutuksista. Metsähallituksen ja Turun yliopiston pikkuapollotutkimusten yhteydessä todettiin tiheiden kauriskantojen alueilla heinien runsastumista ruohojen kustannuksella. Pikkuapolloperhosen (Parnassius mnemosyne) toukkien ravintokasvit kiurunkannukset (Corydalis spp.) sekä aikuisille perhosille välttämättömät mesikasvit (kuten hernekasvit, metsäkurjenpolvi, Geranium sylvaticum, ja apilat) olivat tutkimuspaikoilla harvalukuisia ja näyttivät esiintyvän korkeakasvuisina ja runsaasti kukkivina ai- noastaan harvakseltaan ja pensaiden suojissa. Jokaisella kasvillisuudeltaan muuttuneella paikalla havaittiin perhostutkimuksen ohessa useita valkohäntäkaurisyksilöitä. Muiden syiden sekä valkohäntäkauriin ja metsäkauriin vaikutusten erottaminen ei kuitenkaan onnistu ilman lisätutkimuksia. Metsähallituksen ja Turun yliopiston isoapollotutkimuksissa itäisen Saaristomeren ulkosaaristossa havaittiin yksittäisillä saarilla vahvaa kauriiden laidunvaikutusta isomaksaruohoon (Hylotelephium telephium), joka on isoapolloperhosen (Parnassius apollo) toukkien ravintokasvi. Vaikka vahvaa laidunvaikutusta havaittiin vain pienellä osalla tutkimuksessa mukana olevista saarista, ne olivat uhanalaisen perhoslajin kannalta merkittäviä esiintymiä. Syömällä perhosen lisääntymisen kannalta merkittävän saaren isomaksaruohot ja samalla mahdollisesti myös sillä ruokailevat toukat kauriilla saattaa olla kielteisiä vaikutuksia isoapolloperhosen populaatioihin. Isoapollon aikuiset lentävät vasta heinäkuussa, joten kauriiden vaikutus populaatioihin mesikasvien vähenemisen kautta lienee vähäisempi. Isomaksaruohoon kohdistuva laidunnus on uhka myös kalliosinisiiven (Scolitantides orion) Kemiönsaaren Dragsfjärdin populaatioille (Lammassaari 2021). Kemiönsaaren Örössä on havaittu valkohäntäkauriiden käyttäneen ravinnoksi myös perhosille tärkeitä kukkivia kasveja, muun muassa ahdekaunokkia, merikohokkia (Silene uniflora), neidonkieltä (Echium vulgare) ja nuokkukohokkia (Silene nutans) (Niemi & Nyman 2013). Silmälläpidettävä (NT) isokrassi (Lepidium latifolium) on niin ikään joutunut useina vuosina kauriiden syömäksi (mm. Terhi Ryttärin omat havainnot). Hirvieläinten laidunnus Fennoskandiassa Peura (Rangifer tarandus), hirvi (Alces alces) sekä metsäkauris ovat olleet merkittävä osa luonnontilaisia ja ilman ihmisvaikutusta toimivia fennoskandisia boreaalisia ekosysteemejä. Kohtuullinen, alueen luontaisten lajien aikaansaama ja luonnonympäristöissä tyy◄ Kauriit hierovat sarviaan puiden runkoihin. 106 Lutukka 37. 2021

Kasvillisuudelle haitallinen laiduntapa Vahvasti pirstaloituneessa mai­ semassa laidunvaikutus jakautuu epätasaisesti ja voi aiheuttaa voimakasta painetta joillekin alueille. Ylilaidunnusongelmat tuntuisivat keskittyvän Raasepori 14.6.2021 T. Ryttäri pillinen vaihteleva laidunpaine on siis luontaisille ekosysteemeille edullista. Luontaisessa elinympäristössä mahdollisia laidunnuksen vaikutuksia ovat esimerkiksi vesakon ja pensaikon harveneminen ja täten positiiviset vaikutukset kenttäkerroksen kasvillisuuden monimuotoisuuteen. Laidunpaine voi olla ajoittain korkeaa mutta eläinkanta ei pysy korkealla pitkään. Kauriiden kannan kokoa rajoittavat petoeläimet, taudit ja loiset sekä epäedulliset sääolot. Luontaisissa ekosysteemeissä kauriit runsastuvat, kun petoeläinten kannat ovat alhaiset ja talvinen lumipeite on vähäinen. Luontaisissa terveissä ekosysteemeissä petopaine ja tautitilanne sekä säätilanne vaihtelevat ajassa ja paikassa heijastuen kauriskantaan. Voimakas laidunnus ei ole pitkäkestoista, ja kasvillisuus palautuu matalan kannan aikana eli ylilaidunnusta ei varsinaisesti tapahdu. Hemi- ja eteläboreaalisen vyöhykkeen lumipeite kuitenkin vähenee ilmastonmuutoksen vuoksi. Jo nykyään pitkäkestoinen, paksu lumipeite puuttuu monena talvena saaristosta ja rannikkoalueilta. Lisäksi suurpetoja on vähän. Luontaiset tekijät eivät kykene säätelemään kauriskantaa, ja se on kasvanut ylisuureksi. kasvillisuutensa suhteen maittaville lehtomaille (perinnemaisemat ja lehdot), jotka ovat lähellä ruokailuun kelpaavia pelto- ja niittyalueita, sekä syrjäisille alueille (saaret), joilla lumipeite pysyy poissa lähes koko talven. Vähälumisilla alueilla ruohovartinen kasvillisuus näyttäisi toimivan ravintona oksien, lehtien ja varpujen lisäksi jo aikaisin keväällä, mikä vaikuttaisi aiheuttavan voimakkaita ja edellä kuvattujen tutkimustulosten kanssa samansuuntaisia muutoksia kasvillisuuden rakenteeseen. Saaristo- ja rannikkoalueilla korkea kauriskanta näyttäisi siis vähentävän suurikukkaisia ruohoja ja erityisesti hyönteisille tärkeitä mesikasveja sekä lisäävän heinien suhteellista osuutta. Lisäksi pensaskerros ja taimikko harvenevat tai lähes häviävät lehdoissa ja jalopuumetsissä. Runsaasti ravintoa tarjoavien suhteellisen tiheästi asuttujen peltoalueiden lähistöllä vahvan laidunpaineen kohteeksi vaikuttaisivat ▲ Kauriiden poikki puremia mäkitervakkoja (Viscaria vulgaris). joutuvan etenkin suojaa antavat lehtipuuta kasvavat alueet (lehtomaat). Tällä saattaa olla erityisesti merkitystä uhanalaisista luontotyypeistä lehdoille, jalopuumetsille ja perinnebiotoopeille. Perinnebiotooppityypeistä kaikki ovat uhanalaisia, ja lehdot sekä jalopuumetsät ovat metsien uhanalaisimmat luontotyyppiryhmät, myös niiden lajisto on vahvasti uhanalaistunutta (Kouki ym. 2018, Hyvärinen ym. 2019). Kesän 2021 maastokäynneillä Raaseporissa havaitsimme paikoin myös kalliojäkälikköjen kärsineen ylilaidunnuksesta: kauriiden tunnetaan käyttävän talviravintonaan myös jäkäliä. Johtopäätöksiä Muissa maissa tehtyjen tutkimusten perusteella on selvää, että tiheistä valkohäntäkauris- ja metsäkauriskannoista johtuva liian voimakas laiLutukka 37. 2021 107

Kemiönsaari 30.6.221 T. Ryttäri ▲ Kauriiden syömiä kultapiiskuja, Solidago virgaurea. dunnus vaikuttaa kasvillisuuteen ja kasvilajeihin, niiden koostumukseen, rakenteeseen ja jopa lajimäärään. Pohjoiseurooppalaiset tutkimukset ovat suhteellisen vanhoja ajoittuen 1980–1990-luvuille, jolloin lumitalvien määrä oli nykyistä suurempi. Lumen syvyys on keskeinen tekijä kauriiden ravinnon valinnassa. Suomessa tutkimuksia vaikutuksista ei ole juuri tehty, mutta tehtyjen havaintojen perusteella voidaan todeta: a) Tiheiden kauriskantojen alueilla esiintyy voimakasta ylilaidunnusta, joka kohdistuu ennen kaikkea kulloinkin parhaillaan kukassa oleviin kasveihin. Tämä voi muuttaa kasvilajiston koostumusta heinävaltaiseksi. b) Lehtipuiden taimien ja nuorien yksilöiden syöminen sekä runkojen hankaaminen haittaavat lehtipuiden uudistumista. Jalopuista etenkin 108 Lutukka 37. 2021 tammi mutta myös muut jalopuut ovat korvaamattomia ns. avainlajeja suurelle määrälle uhanalaista lajistoa. c) Haitallinen laidunnusvaikutus näyttää kohdistuvan erityisesti lehto- ja jalopuumetsien sekä niittyjen lajeihin ja voi vaikuttaa myös metsä- ja niittyluontotyyppien lajikoostumukseen, lajiston köyhtymiseen ja sitä kautta niiden ekologiseen laatuun. Kaikki Etelä-Suomen lehtojen ja niittyjen luontotyypit ovat uhanalaisia. d) Haitallista vaikutusta on havaittu yleisten putkilokasvilajien lisäksi uhanalaisiin putkilokasveihin ja jäkäliin, mutta vaikutusta kaikkiin eliöryhmiin ei välttämättä ole riittävässä määrin tiedostettu (Jauni ym. 2021). e) Kielteiset vaikutukset mustikkaan ovat paikallisesti voimakkaita. Mustikka on metsien avainlaji, jota käyttää ravinnokseen merkittävä määrä lintuja ja selkärangattomia eläimiä. f) Kasvillisuuden yksipuolistumisella ja tärkeiden ravintokasvien vähentymisellä voi olla vaikutusta luontaisiin pölyttäjäyhteisöihin, kun mesikasvit vähenevät. g) Eräiden perhoslajien toukkien ravintokasvit voivat vähentyä, jolloin niihin erikoistuneet lajit voivat kärsiä (esim. isoapollo ja pikkuapollo). Mikäli voimakas laidunnus kohdistuu uhanalaisten perhosten esiintymisen ydinalueelle, saattaa se olla kohtalokasta jo muutenkin pienissä populaatioissa. Kun valinnanvaraa ravinnon suhteen on, kauriit suosivat ravintonaan ruohovartista kasvillisuutta ja erityisesti parhaillaan kukassa olevia kasveja. Tästä on jo havaintoja muun muassa suojelluilta lehtomaiden perinnebiotooppi- ja lehtokohteilta. Monivuotiset kasvit kestävät satunnaista laidunnusta hyvin, mutta versojen jatkuva syöminen voi johtaa kasviyksilöiden pienenemiseen ja lopulta häviämiseen (Hæggström 1994, Fletcher ym. 2001, Russell ym. 2001, Shelton ym. 2014). Kukkien jatkuva syöminen taas estää siementuoton kokonaan ja voi haitata populaatioiden uudistumista. Syödessään alkukesällä runsaasti perhosten ravintokasveja kauris syö väistämättä myös perhosten toukkia. Kauriita ruokitaan runsaasti viljalla, juureksilla ja hedelmillä, mutta määristä ja ruokinnan ajoittumisesta ei ole tietoa, sillä sitä ei säännellä tai seurata (Valtanen 2021). Talviruokinta vähentää kauriiden luontaista talvikuolleisuutta ja näin osaltaan ylläpitää luonnotto-

Raasepori 18.6.2021 T. Ryttäri ▲ Kauriiden kauttaaltaan kaluama kalliojäkälikkö. man suuria eläinmääriä. Myös itse talviruokinnalla on kielteisiä ekologisia vaikutuksia. Riistaruokinta voi vaikuttaa eläinten liikkumiseen ja elinympäristön käyttöön, muuttaa populaatioiden ja eliöyhteisöjen rakennetta, aiheuttaa ympäristön kulumista (ylilaidunnus) sekä vähentää monimuotoisuutta (Smith 2001, Dunkley & Cattet 2003). Tautien ja loisten leviämistä pidetään usein riistaruokinnan vakavimpana haittana (Kauhala & Isomursu 2020). Ilves on molempia kaurislajeja ravinnokseen käyttävä peto, joka voisi osaltaan rajoittaa kannan kasvua. Ilveksen metsästys kaurisalueilla edesauttaa kauriskannan kasvua edelleen. Niemi ja Nyman (2013) pohtivat, voiko tiheällä valkohäntäkauriskannalla olla myön- teisiä vaikutuksia perinnebiotooppien säilymiselle. Kauriiden laidunnus voi pitää muuten umpeenkasvavaa maisemaa avoimena, mutta kielteiset vaikutukset kasvilajiston yksipuolistumisen, heinittymisen ja uhanalaisen lajiston häviämisen kautta voivat kumota avoimena säilymisen monimuotoisuusvaikutukset. Toisaalta kasveja syödessään kauriit levittävät myös niiden siemeniä. Sillä voi olla sekä hyviä että huonoja seurauksia. Pohjois-Amerikassa tehdyssä tutkimuksessa valkohäntäkauriin jätöksistä löydettiin yli 70 kasvilajin siemeniä, ja yhdestä ulostekasasta iti keskimäärin 30 kasvilajia (Myers ym. 2004). Espanjalaisessa tutkimuksessa yhdeltä suojelualueelta metsäkauriin jätöksistä erotettiin 56 kasvitaksonia (Bartolome ym. 2002). Tällä voi siis olla merkitystä joidenkin kasvilajien le- viämisen kannalta. Kielteinen puoli on tietysti kauriiden istutuksista ja puutarhoista syömien vieraskasvilajien leviäminen luontoon. Kiitokset Kiitämme seuraavia henkilöitä, jotka toimittivat havaintojaan ja aineistoa käyttöömme: Mikaela Ahlman, Aapo Ahola, Jari Alakoski, Virpi Alakoski, Jon Brommer, Ralf Carlsson, Maarit Gockel, Carl-Adam Hæggström, Stina Hirvonen, Iiro Ikonen, Jasmin Inkinen, Robin Juslin, Eeva Kaila, Ilkka Kaitaaho, Riku Kangasniemi, Seppo Kivelä, Suvi Kiviluoto, Jarmo Koistinen, Antti Komulainen, Emma Kosonen, Jonna Kukkonen, Jussi Laaksonlaita, Jaakko Lahti, Mira Lainiola, Ros-Mari Lehtinen, Jouko Lehtonen, Juho Matala, Mikael von Numers, Pertti Nupponen, Jyrki Pusenius, Jessica Rapp, Saila Routio, Liisa Salonen, Leif Sjöström, Kimmo Syrjänen, Esko Tainio, Pirta Tapio, Hanna Tuovila, Pertti Uotila ja Henry Väre. Erityiset kiitokset Eeva Kailalle, Maarit Gockelille, Leena Kauppilalle ja Jaakko Lahdelle perheineen mahdollisuudesta tutustua paikan päällä kaurisvahinkoihin. Lutukka 37. 2021 109

Ahokas, H. 2021: Vieraslajikauriit – voimakas kasvillisuuden valintatekijä. Lutukka 37: 42–46. Alverson, W.S., Waller, D.M., & Solheim, S.L. 1988: Forests too deer: edge effects in Northern Wisconsin. Conservation Biology 2: 348–258. doi. org Anderson, R.C. 1994: Height of white-flowered trillium (Trillium grandiflorum) as an index of deer browsing intensity. Ecological Applications 4: 104– 109. Anderson, R.C., Corbett, E.A., Anderson, M.R., Corbett, G.A. & Kelley, T.M. 2001: High whitetailed deer density has negative impact on tallgrass prairie forbs. Journal of the Torrey Botanical Society 128: 381–392. Anderson, R.C. & Loucks, O.L. 1979: White-tail deer (Odocoileus virginianus) influence on structure and composition of Tsuga canadensis forests. Journal of Applied Ecology 16: 855–861. Andersson, E. & Koivisto, I. 1980: Valkohäntäpeuran talviravinto ja vuorokausirytmi. Suomen Riista 27: 84–92. Augustine, D.J. & Frelich, L.E. 1998: Effects of white-tailed deer on populations of an understory forb in fragmented deciduous forests. Conservation Biology 12: 995–1004. Augustine, D.J. & Jordan, P.A. 1998: Evidence for two alternate stable states in an ungulate grazing system. Ecological Applications 8: 1260–1269. Ballon, P., Guibert, B., Hamard, J.P. & Boscardin, Y. 1992: Evolution of roe deer browsing pressure in the forest of Dourdan. Ongules/Ungulates 91: 513–518. Barančeková, M., Krojerová-Prokešová, J., Šustr, P. & Heurich, M. 2009: Annual changes in roe deer (Capreolus capreolus L.) diet in the Bohemian Forest, Czech Republic/Germany. European Journal of Wildlife Research 56: 327–333. doi.org Bellingham, P.J. & Allan, C.N. 2003: Forest regeneration and the influences of white- tailed deer (Odocoileus virginianus) in cool temperate New Zealand rain forests. Forest Ecology and Management 175: 71–86. doi.org Bloodworth, K.J., Ritchie, M.E. & Komatsu, K.J. 2020: Effects of white-tailed deer exclusion on the plant community composition of an upland tallgrass prairie ecosystem. Journal of Vegetation Science 31: 899–907. doi.org Bartolome, J., Rosell, C. & Bassols, E. 2002: Diet composition of roe deer (Capreolus capreolus) in the Natural Park of the Garrotxa volcanic zone (Catalonia, Spain). Pirineos 157: 57–63. doi.org Boulanger, V., Baltzinger, C., Saïd, S., Ballon, P., Picard, J.-F. & Dupouey, J.-L. 2015: Decreasing deer browsing pressure influenced understory vegetation dynamics over 30 years. Annals of Forest Science 72:367–378. doi.org Bowers, M.A. & Sacchi, C.F. 1991: Fungal mediation of a plant-herbivore interaction in an early successional plant community. Ecology 72: 1032– 1037. Cederlund, G., Ljungqvist, H., Markgren, G. & Stålfelt, F. 1980: Foods of moose and roe deer at Grimsö in Central Sweden – results of rumen content analysis. Swedish Wildlife Research 11: 169– 247. Chianucci, F., Mattioli, L., Amorini, E., Giannini, T., Marcon, A., Chirichella, R., Apollonio, M. & Cutini, A. 2015: Early and long-term impacts of browsing by roe deer in oak coppiced woods along a gradient of population density. Annals of Silvicultural Research 39: 32–36. doi.org Christopher, C.C., Matter, S.F. & Cameron, G.N. 2014: Individual and interactive effects of Amur honeysuckle (Lonicera maackii) and white-tailed 110 Lutukka 37. 2021 deer (Odocoileus virginianus) on herbs in a deciduous forest in the eastern United States. Biological Invasions 16: 2247–2261. doi.org Cornelis, J., Casaer, J. & Hermy, M. 1999: Impact of season, habitat and research techniques on diet composition of roe deer (Capreolus capreolus): a review. Journal of Zoology 248: 195–207. doi.org Cornett, M.W., Frelich, L.E., Puettmann, K.J. & Reich, P.B. 2000: Conservation implications of browsing by Odocoileus virginianus in remnant upland Thuja occidentalis forests. Biological Conservation 93: 359–369. Côté, S.D., Rooney, T.P., Tremblay, J.-P., Dussault, C. & Waller, D.M. 2004: Ecological impacts on deer overabundance. Annual Review of Ecology, Evolution, and Systematics 35: 113–147. doi. org Crawford, H. S. 1982: Seasonal food selection and digestibility by tame white-tailed deer in central Maine. The Journal of Wildlife Management 46: 974–982. Crête, M., Oullet, J.-P. & Lesage, L. 2001: Comparative effects on plants of caribou/reindeer, moose and white-tailed deer herbivory. Arctic 54: 407–417. doi.org Cutini, A., Chianucci, F., Giannini, T., Tiberi, R. & Amorini, E. 2009: Roe deer browsing effects on growth development of Turkey oak and chestnut coppices. Annals of Silvicultural Research 36: 79– 86. doi.org de Jong, C.B., Gill, R.M.A., van Wieren, S.E. & Burlton, F.W.E. 1995: Diet selection by roe deer Capreolus capreolus in Kielder Forest in relation to plant cover. Forest Ecology and Management 79: 91–97. doi.org Dunkley, L. & Cattet, M. R. L. 2003: A comprehensive review of the ecological and human social effects of artificial feeding and baiting of wildlife. Canadian Cooperative Wildlife Health Centre: Newsletters & Publications 21: 1–68. Fletcher, J.D., Shipley, L.A., McShea, W.J. & Shumway, D.L. 2001: Wildlife herbivory and rare plant: the effect of white-tailed deer, rodents and insects on growth and survival of Turk’s cap lily. Biological Conservation 101: 229–238. doi.org Ford, W. M., Johnson, A. S. & Hale, P. E. 1994: Nutritional quality of deer browse in southern Appalachian clearcuts and mature forests. Forest Ecology and Management 67: 149–157. Frelich, L. E. & Lorimer, C. G. 1985: Current and predicted long-term effects of deer browsing in hemlock forests in Michigan, USA. Biological Conservation 34: 99–120. doi.org Freschi, P., Fascetti, S., Riga, F., Cosentino, C., Rizzardini, G. & Musto, M. 2017: Diet composition of the Italian roe deer (Capreolus capreolus italicus) (Mammalia: Cervidae) from two protected areas. The European Zoological Journal 84: 34–42. doi.org Gębczyńska, Z. 1980: Food of the roe deer and red deer in the Białowieża Primeval Forest. Acta Theriologica 25: 487–500. doi.org Grönholm, P. 2014: Vitsvanshjortens betesinverkan på vegetationen, inventering och anläggning av fasta provytor, Älgö, Ekenäs skärgårds nationalpark. F:ma SkogsRået. 21 s. Raportti Metsähallitukselle. Gubanyi, J., Savidge, J.A., Hygnstrom, S.E., VerCauteren, K.C., Garabrandt, G.W. & Korte, S. 2008: Deer Impact on Vegetation in Natural Areas in Southeastern Nebraska. Natural Areas Journal 28: 121–129. digitalcommons.unl.edu Hamerstrom, F.N. Jr. & Blake, J. 1939: Winter movements and winter foods of white-tailed deer in central Wisconsin. Journal of Mammalogy 20: 206–215. Habeck, C.W. & Schultz, A.K. 2015: Communitylevel impacts of white-tailed deer on understorey plants in North American forests: a meta-analysis. AoB PLANTS 7: plv119. doi.org Hæggström, C.-A. 1994: Marjakuusi (Taxus baccata). Sorbifolia 25: 7–19. Harlow, R. F. & Downing, R. L. 1970: Deer browsing and hardwood regeneration in the southern Appalachians. Journal of Forestry 68: 298–300. Helle, P. 1980: Food composition and feeding habits of the roe deer in winter Central Finland. Acta Theriologica 25: 395–402. Helle, T. 1989: Metsäkauris. Teoksessa: Kangasniemi, K. (toim.), Suomen eläimet. 10. painos, 306. Weilin-Göös. Espoo. Hjelt, Y. 2018: Turun Ruissalossa jatketaan peurojen ja kauriiden ampumista – luonnonsuojelualueen tammimetsiä uhkaavista eläimistä halutaan eroon. Yle Uutiset 27.4.2018. yle.fi/uutiset Homolka, M., Heroldova, M. & Bartoš, L. 2008: White-tailed deer winter feeding strategy in area shared with other deer species. Folia Zoologica 57: 283–293. Horsley, S.B. & Marquis, D.A. 1983: Interference by weeds and deer with Allegheny hardwood reproduction. Canadian Journal of Forest Research 13: 61–69. Horsley, S.B., Stout, S.L. & de Calesta, D.S. 2003: White-tailed deer impact on the vegetation dynamics of northern hardwood forest. Ecological Applications 13: 98–117. doi.org Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. 704 s. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Invasive Species Specialist Group (ISSG) 2008: Global Invasive Species Database. Species profile: Odocoileus virginianus. iucngisd.org Viitattu 19.1.2021 Jacobs, R.D. 1969: Growth and development of deer-browsed sugar maple seedlings. Journal of Forestry 67: 870–874. Jarni, K., Robič D. & Bončina, A. 2004: Analysis of the influence of ungulates on the regeneration of dinaric fir-beech forests in the research site Trnovec in the Kočevje forest management region. Zbornik gozdarstva in lesarstva 74: 141–164. Jauni, M., Ryttäri, T., Huusela, E. & Urho, L. 2021: Tavoite 9: Punaisella listalla olevat lajit, joita vieraslajit uhkaavat. Julkaisussa: Kärkkäinen, L. & Koljonen, S. (toim.), EU:n biodiversiteettistrategian vaikutus Suomen kannalta, s. 191–210. Luonnonvaraja biotalouden tutkimus 75/2021. Luonnonvarakeskus. Helsinki. Johnson, A.S., Hale, P.E., Ford, W.M., Wentworth, J.M., French, J.R., Anderson, O.F. & Pullen, G.B. 1995: White-tailed deer foraging in relation to successional stage, overstory type, and management of southern Appalachian forests. American Midland Naturalist 133: 18–35. Jokinen, M. 2021: Kauriista on tullut tärkeä biodiversiteettivaikuttaja. Helsingin Sanomat, Mielipide C13. 28.2.2021 Kairikko, J.K., Aatolainen, J., Louhisola, P., Nygren, T. & Takamaa, S. 1997: Hirvijahti – Hirvieläinten metsästyksen käsikirja. 274 s. Gummerus. Helsinki. Kalela, O. 1948: Metsäkauriin esiintymisestä Suomessa ja sen levinneisyyden muutoksista lähialueilla. Suomen Riista 3: 34–53. Kaluzinski, J. 1982: Composition of the food of roe deer living in fields and the effects of their feeding on plant production. Acta Theriologica 27: 457–470.

Kamppuri, E.-N. 2019: Valkohäntäpeurojen tiheä kanta voi johtaa ekokatastrofiin. Maaseudun Tulevaisuus 29.9.2019. maaseuduntulevaisuus.fi Kankaanpää, S. 1989: Valkohäntäpeuran (Odocoileus virginianus Zimm.) talviravinto ja -habitaatit. 93 s. Pro gradu -tutkielma helda.helsinki.fi Kauhala, K. & Isomursu, M. 2020: Riistaruokinnan ekologiset vaikutukset – kirjallisuuskatsaus. Suomen Riista 66: 7–20. Kilheffer C.R., Underwood, H.B., Ries, L., Raphael, J. & Leopold, D.J. 2019: Effects of white-tailed deer (Odocoileus virginianus) exclusion on plant recovery in overwash fans after a severe coastal storm. AoB PLANTS 11(5): 1–9. doi.org Kirkpatrick, R.L., Fontenot, J.P. & Harlow, R.F. 1969: Seasonal changes in rumen chemical composition as related to forages consumed by whitetailed deer of the southeast. Transactions of the North American Wildlife and Natural Resources Conference 34: 229–238. Kivi, T. 1993: Bengtsårin tammilehdon hoito- ja käyttösuunnitelma. Helsingin kaupunki, kiinteistövirasto, metsä- ja maatalousosasto. 63 s. + liitteet. Helsinki. Koh, S., Watt, T. A., Bazely, D., Pearl, D. L., Tang, M. & Carleton, T. J. 1996: Impact of herbivory of white-tailed deer (Odocoileus virginianus) on plant community composition. Aspects of Applied Biology 44. hdl.handle.net Koivisto, I. & Häkkinen, I. 1989: Valkohäntäpeura. Teoksessa: Kangasniemi, K. (toim.), Suomen eläimet. 10. painos, 280–286. Weilin-Göös. Espoo. Kouki, J., Junninen, K., Mäkelä, K., Hokkanen, M., Aakala, T., Hallikainen, V., Korhonen, K. T., Kuuluvainen, T., Loiskekoski, M., Mattila, O., Matveinen, K., Punttila, P., Ruokanen, I., Valkonen, S. & Virkkala, R. 2018: Metsät. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.), Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 2: luontotyyppien kuvaukset, s. 475–567. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. Krausman, P. 1978: Forage relationship between two deer species in Big Bend National Park, Texas. Journal of Wildlife Management 42: 101–107. Kunttu, P. & Ryttäri, T. 2020: Havaintoja kauriiden vaikutuksista luonnonkasveihin kaivataan. Lutukka 36(2): 62–63. Lammassaari, M. 2021: Fridlysta fetörtsblåvingen får en egen inhägnad i Ansvedja i Kimitoön – ska skydda fjärilens levnadsmiljö mot hjortdjur. Svenska Yle 11.10.2021. svenska.yle.fi Latham, J., Staines, B.W. & Gorman, M.L. 1999: Comparative feeding ecology of red (Cervus elaphus) and roe deer (Capreolus capreolus) in Scottish plantation forests. Journal of Zoology 247: 409–418. Lucas, R.W., Salguero-Gómez, R., Cobb, D.B., Waring, B.G., Anderson, F., McShea, W.J. & Casper, B.B. 2013: White-tailed deer (Odocoileus virginianus) positively affect the growth of mature northern red oak (Quercus rubra) trees. Ecosphere 4: 1–15. doi.org Luoma, M. 2003: Metsäkauris ja vahingot. Loppuraportti. 64 s. Uudenmaan riistanhoitopiiri, EteläHämeen riistanhoitopiiri ja Varsinais-Suomen riistanhoitopiiri. Luonnonvarakeskus 2020a: Riistanhoitoyhdistysten valkohäntäpeurakannat 2019–2020. Luke Riistahavainnot riistahavainnot.fi Luonnonvarakeskus 2020b: Metsäkauris (Capreolus capreolus). riistakolmiot.fi Luonnonvarakeskus 2020c: Metsäkauris, talvilaskennat 2018–2020. riistakolmiot.fi Viitattu 20.1. 2021. Malinen, J. 2020: Metsäkauris on pienin – vaan ei näkymättömin hirvieläimemme. Seura 13.3.2020. seura.fi Marshall, W. H., Schantz-Hanson, T. & Winsness, K. 1955: Effects of simulated overbrowsing on small red and white pine trees. Journal of Forestry 53: 420–424. Mela, A. 1903: Suomelle uusi hirvensukuinen imettäväinen, metsäkauris (Capreolus capreolus). Luonnon Ystävä 7: 56. Melander, K. 1903: Ahvenanmaa kuninkaallisena metsästyspaikkana. Luonnon Ystävä 7(6–8): 159– 162. Michael, E.D. 1992: Impact of deer browsing on regeneration of balsam fir in Canaan Valley, West Virginia. Northern Journal of Applied Forestry 9: 89– 90. doi.org Miller, S.G., Bratton, S.P. & Hadidian, J. 1992: Impacts of white-tailed deer on endangered and threatened vascular plants. Natural Areas Journal 12: 67–74. jstor.stable Moser, B. Schütz, M. & Hindenlang, K.E. 2006: Importance of alternative food resources for browsing by roe deer on deciduous trees: The role of food availability and species quality. Forest Ecology and Management 226: 248–255. doi.org Myers, J.A., Vellend, M. Gardescu, S. & Marks, P.L. 2004: Seed dispersal by white-tailed deer: implications for long-distance dispersal, invasion, and migration of plants in eastern North America. Oecologia 139: 35-44. doi.org Mysterud, A., Bjørnsen, B. H. & Østbye, E. 1997: Effects of snow depth on food and habitat selection by roe deer Capreolus capreolus along an altitudial gradient in south-central Norway. Wildlife Biology 3: 27–33. Mysterud, A. & Østbye, E. 2004: Roe deer (Capreolus capreolus) browsing pressure affects yew (Taxus baccata) recruitment within nature reserves in Norway. Biological Conservation 120: 545–548. doi.org Niemi, M. & Nyman, M. 2013: Valkohäntäpeuran ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset Tammisaaren saariston kansallispuistossa ja sen lähialueilla. 52 s. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, A 204. julkaisut.metsa.fi/a204.pdf Niemivuo-Lahti, J. (toim.) 2012: Kansallinen vieraslajistrategia. 126 s. Maa- ja metsätalousministeriö. Helsinki. vieras-cms.laji.fi/Vieraslajistrategia.pdf Olsson, M. 2020: Rådjurets föda. Svenska Jägareförbundet. jagareforbundet.se, viitattu 28.3.2021 Palmer, G. 2014: Deer in Britain: population spread and the implications for biodiversity. 187 s. Doctoral thesis, School of Biological and Biomedical Sciences, Durham University. Durham. etheses.dur.ac.uk Pellerin, M., Saïda, S., Richard, E. Hamann, J.L., Dubois-Coli, C. & Hum, P. 2010: Impact of deer on temperate forest vegetation and woody debris as protection of forest regeneration against browsing. Forest Ecology and Management 260: 429– 437. doi.org Petersen, M. R. & Strandgaard, H. 1992: Roe deer´s food selection in two different Danish roe deer biotopes. CIC-symposium ”Capreolus” in Salzburg, April 1992. mogensring.dk Pihlajaniemi, M. 2021: Valkohäntäpeuran lisääntyminen näkyy teillä. Helsingin Sanomat, Tiede B12– B13. 31.3.2021 Pusenius, J. & Aikio, S. 2021: Valkohäntäpeurakanta talvella 2020–2021. Luonnonvarakeskus. Raportti 19.3.2021. luke.fi/peurakanta.pdf Ratcliffe, P.R. & Mayle, B.A. 1992: Roe Deer Biology and Management. Forestry Commission Bulletin 105: 1–28. Risberg, L. 2015: Ecology of the fire-dependent forest herbs Geranium bohemicum and G. lanuginosum in Sweden. 71 s. Doctoral Thesis. Acta Universitatis Agriculturae Sueciae 2015: 71. Ritchie, M.E., Tilman, D. & Knops, J.M.H. 1998: Herbivore effects on plant and nitrogen dynamics in oak savanna. Ecology 79: 165–177. Rooney, T.P. 2001: Deer impacts on forest ecosystems: a North American perspective. Forestry 74: 201–208. doi.org Rooney, T.P. 2009: High white-tailed deer densities benefit Graminoids and contribute to biotic homogenization of forest ground-layer vegetation. Plant Ecology 202: 103–111. Rooney, T.P. & Dress, W.J. 1997: Species loss over sixty-six years in the ground layer vegetation of Heart’s Content, an old-growth forest in Pennsylvania USA. Natural Areas Journal 17: 297–305. Rooney, T.P., McCormick, R.J., Solheim, S.L. & Waller, D.M. 2000: Regional variation in recruitment of hemlock seedlings and saplings in the upper Great Lakes, USA. Ecological Applications 10: 1119–1132 doi.org Russell, F.L, Zippin, D.B. & Fowler, N.L. 2001: Effects of White-tailed Deer (Odocoileus virginianus) on Plants, Plant Populations and Communities: A Review, The American Midland Naturalist 146: 1–26. doi.org Ryttäri, T., Reinikainen, M., Hæggström, C.-A., SHakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T., Kulmala, P., Lampinen, J., Piirainen, M., Rautiainen, V.-P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.), Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, 182–202. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Sage, R.B., Hollins, K., Gregory, C.L., Woodburn, M.I.A. & Carroll, J.P. 2004: Impact of roe deer Capreolus capreolus browsing on understorey vegetation in small farm woodlands. Wildlife Biology 10(1):115–120. doi.org Sandell, M. 2020: Yli sata luonnonkasvia hävinnyt alueelta – Tammisaaressa kesäasukkaat ovat tyystin kyllästyneet peuroihin. Yle 25.5.2020. yle.fi Viitattu 18.1.2020. Selås, V., Bjar, G., Betten, O., Tjeldflaat, L. O. & Hjeljord, O. 1991: Feeding ecology of roe deer, Capreolus capreolus L., during summer in southeastern Norway. Fauna Norvegica Ser. A 12: 5–11. Shelton, A. L., Henning, J. A., Schultz, P. & Clay, K. 2014: Effects of abundant white-tailed deer on vegetation, animals, mycorrhizal fungi, and soils. Forest Ecology and Management 320: 39–49. doi. org Siivonen, L. 1953: Metsäkauris leviämässä maahamme. Suomen Riista 8: 110–113. Siuda, A., Zurowski, W. & Siuda, H. 1969: The food of the roe deer. Acta Theriologica 18: 247– 262. Smith, P.S. 1991: Odocoileus virginianus. Mammalian Species 388: 1–13. doi.org Smith, B.L. 2001: Winter feeding of elk in western North America. Journal of Wildlife Management 65: 173–190. Stewart, G.H. & Burrows, L.E. 1989: The impact of white-tailed deer Odocoileus virginianus on regeneration in the coastal forests of Stewart Island, New Zealand. Biological Conservation 49: 275–293. Stoeckeler, J.H., Strothman, R.O. & Krefting, L.W. 1957: Effect of deer browsing on reproduction in the northern hardwood-hemlock type in northeastern Wisconsin. Journal of Wildlife Management 21: 75–80. Switzenberg, D.F., Nelson, T.C. & Jenkins, B.C. 1955: Effect of deer browsing on quality of hard- Lutukka 37. 2021 111

sufficient hunting pressure by humans and by large carnivores, such as lynxes and wolves. In this article, we aim to describe the effects of the dense deer population on Finnish wild plants and vegetation based on a wide literature review and a survey of citizens. In heavily grazed areas the decline of numerous flowering plants is evident. We compiled a list of approximately 150 species of vascular plants favoured by deer, among them even some nationally threatened species. In many areas herb-dominated vegetation has turned into vegetation dominated by grasses. Many plants are well adapted to grazing but repeated removal of flowers and shoots may prevent seed production or regeneration, and even stunted plants observed for example in Hepatica nobilis. The decline of flowering plants is likely to have an impact on local insect communities, especially pollinators such as bees, bumblebees, butterflies and hoverflies. The regeneration of almost all deciduous trees, but also pine, is disrupted because deer eat the seedlings and foliage of young individuals, and break tree trunks by rubbing their horns on them. Even elk browse on young trees. Overgrazing can be seen also in bilberry (Vaccinium myrtillus) populations that are reduced in height and fail to bloom and produce berries. Bilberry is an important key species for many other animals in the Finnish forests. Other dwarf shrubs, such as heather, are eaten as well. Impacts have been recorded on different habitat types – shores, meadows and various forest types. Panu Kunttu, Taalintehdas, Kemiönsaari. panu. kunttu @ iki.fi, @PanuKunttu Maija Mussaari, Metsähallitus, Rannikon Luontopalvelut, Turku. maija.mussaari @ metsa.fi Terhi Ryttäri, Suomen ympäristökeskus, Helsinki. terhi.ryttari @ syke.fi Kirjoittajat ovat Suomen ympäristökeskuksen yhteydessä toimivan Rannikkoluontotyyppien asiantuntijatyöryhmän jäseniä. Jan Bo Kristensen, CC BY-SA 3.0 wood timber in northern Michigan. Forest Science 1: 61–67. Throop, H.L. & Fay, P.A. 1999: Effects of fire, browsers and gallers on New Jersey Tea (Ceanothus herbaceous) growth and reproduction. American Midland Naturalist 141: 51–58. Tierson, W.C., Patric, E.F. & Behrend, D.F. 1966: Influence of white-tailed deer on the logged northern hardwood forest. Journal of Forestry 64: 801– 805. Tilghman, N.G. 1989: Impact of white-tailed deer on forest regeneration in northwestern Pennsylvania. The Journal of Wildlife Management 53: 524– 532. Tixier, H. & Duncan, P. 1996: Are European roe deer browsers? A review of variations in the composition of their diets. Revue d’Écologie (La Terre et La Vie) 51: 3–17. Trani, M.K. & Chapman, B.R. 2007: White-tailed Deer (Odocoileus virginianus). Teoksessa: Trani, M.K., Ford, W.M. & Chapman, B.R. (eds.), The Land Manager’s Guide to the Mammal’s of the South, 533–539. The Nature Conservancy, Southeastern Region, North Carolina, USA. nrs.fs.fed. us/009.pdf Trumbull, V.L., Zielinski, E.J. & Aharrah, E.C. 1989: The impact of deer browsing on the Allegheny forest type. Northern Journal of Applied Forestry 6: 162–165. doi.org Turun kaupunki 2019: Ruissalossa metsästetään metsäkauriita ja valkohäntäpeuroja. [Uutinen kaupungin verkkosivuilla] 2.9.2019. Ukkonen, P. & Mannermaa, K. 2017: Jääkauden jälkeläiset – Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8: 1–240. Valtanen, M. 2021: Vieras laji. Suomen Kuvalehti 40/2021: 28–35. Verheyden, H., Duncan, P., Ballon, P. & Guillon, N. 1998: Selection of hardwood saplings by european roe deer: Effects of variation in the availability of palatable species and of understory vegetation. Revue d’Ecologie 53: 245–253. hal.archivesouvertes Virtanen, J. (toim.) 1995: Metsäkauris. Metsäkauristyöryhmän loppuraportti. 30 s. Metsästäjäin Keskusjärjestö. Helsinki. Waller, D.M. & Alverson, W.S. 1997: The whitetailed deer: a keystone herbivore. Wildlife Society Bulletin 25(2): 217–226. Webb, W.L., King, R.T. & Patric, E.F. 1956: Effect of white-tailed deer on a mature northern hardwood forest. Journal of Forestry 54: 391–398. Wentworth, J.M., Johnson, A.S. & Hale, P.E. 1990: Influence of acorn use on nutritional status and reproduction of deer in the southern Appalachians. Proceedings of the Annual Conference of the Southeastern Association of Fish and Wildlife Agencies 44: 142–154. Ålands landskapsregering 2020: Statistik över jakt- och viltvård. regeringen.ax, haettu 19.1.2021 The effects of deer on wild plants – a literature review and a citizen survey The numbers of white-tailed deer and roe deer have strongly increased in Finland in recent decades. The white-tail deer has been introduced from North America whereas the roe deer is a species native to Northern Europe. There are many reasons for the population growth, such as warming winters with thinner snow cover, artificial feeding in winter, early translocations, and in- 112 Lutukka 37. 2021 ▲ Kaurisnaaraat synnyttävät 1–3 vasaa touko – kesäkuussa. Vasaa kutsutaan yleisesti bambiksi samannimisen kirjaklassikon mukaan (Felix Salten 1923: Bambi: Eine Lebens­geschichte aus dem Walde). Vasat syntyvät kasvillisuuden peittämässä suojaisessa paikassa. Vaaran uhatessa vasa ei pakene vaan pysyy paikallaan liikkumatta ja hiljaa. Näin kauriit kykenevät kasvamaan hyvin lähellä asutusta.

Piirrokset Erna Ender © LUOMUS 2021 ARTO KURTTO RAINO LAMPINEN MIKKO PIIRAINEN PERTTI UOTILA Suomen putkilokasvien luettelo Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 2 K asvien käyviksi katsotuissa tieteellisissä ja kansallisissakin nimissä tapahtuu useista syistä jatkuvasti muutoksia. Niinpä eri muodoissa julkaistut alueelliset kasviluettelot (checklist) vaativat alituista päivittämistä oleellisimpina osinaan nimistön pitäminen ajantasaisena, lajiston täydentäminen ja virheiden korjaaminen. Edellä sanottu pätee tietenkin myös Suomen putkilokasvien luetteloon (Kurtto ym. 2019). Tarkoituksenamme on julkaista sen päivityksiä, joista ensimmäinen on jo nähnyt päivänvalon (Kurtto ym. 2020), ainakin kerran vuodessa ja pyrkiä myös perustelemaan lisäykset ja varsinkin muutokset, elleivät ne ole itsensä selittäviä. Päivitykset annetaan heimojärjestyksessä ja heimojen alla tieteellisten nimien aakkosjärjestyksessä noudattaen hieman sovelta- en Kurton ym. (2019) käyttämää typografiaa. Osa lisäyksistä ja muutoksista näkyy jo Suomen Lajitietokeskuksen alkuvuonna 2021 julkaiseman Lajiluettelo 2020:n putkilokasviosiossa (Kurtto ym. 2021) ja / tai vuonna 2021 julkaistussa Kasviatlasversiossa (”Kasviatlas 2020”; Lampinen & Lahti 2021). Loputkin lisäykset ja muutokset tullaan viemään Lajitietokeskuksen taksonitietokantaan. Erilaisia tapauksia Tähän toiseen päivitykseemme sisältyy yli 140 taksonia. Niistä 39 on kokonaan uusia luettelollemme. Viimeaikaisiin löytöihin perustuvia lisälajeja on 15, joista yhdeksän on viljelykarkulaisia. Kokonaan uusia taksoneita koskevat tiedot on pääosin poimittu Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteen yksikön ylläpitämästä Kastikka-tietokannasta, joka on myös Kasviatlaksen vuosittaisten jäädytettyjen versioiden sekä reaaliaikaisten karttojen pohjana. Tuossa tietokannassa oli tätä kirjoitettaessa (2.12.2021) 8 521 690 putkilokasvihavaintoa Suomesta. Päivityksemme liki 50 taksonin kohdalla on kyse sukujaon muuttumisesta (uusia sukuja Honorius, Lycopsis, Macrobriza, Oreojuncus, Pseudathyrium ja Thinopyrum) tai muuten muuttuneista taksonomisista käsityksistä kuten suvuissa Allium, Huperzia, Myosotis, Pteridium, Veratrum ja Veronica. Lajien ja sitä alempien taksonien sisältö (taksonikonsepti) muuttuu viidessä tapauksessa: Buglossoides arvensis, Huperzia selago, Pteridium aquilinum, Veratrum album ja Veronica austriaca. Käytössä ollut suomenkielinen nimi muuttuu 35 tapauk­ sessa. Useimmiten taustalla on luokittelumuutoksesta johtuva Lutukka 37. 2021 113

suvun vaihdos tai se, että saman suvun muille lajeille on annettu uusi suomenkielinen nimi ja aiempaa nimeä on siksi tarkennettu. Toisinaan kansallisen nimen muuttamista on perusteltu varsin laajasti, koska vaikuttaa siltä, että muutostarpeita ei ole aina oikein ymmärretty ja sen myötä uusnimiä on karsastettu. Tämänkertaisista muutoksista ovat suomalaisittain merkittävimpiä ja varmaan puhuttavimpia maarianheinien (Hierochloë) siirtäminen simakkeiden sukuun (Anthoxanthum), isonatojen (Schenodorus) sisällyttäminen raiheiniin (Lolium), herneiden (Pisum) lukeminen nätkelmiin (Lathyrus), mesiköiden (Melilotus) vieminen sarviapiloihin (Trigonella) ja savikkakasvien heimon (Chenopodiaceae) yhdistäminen revonhäntäkasveihin (Amaranthaceae). Nämä ja enimmät muutkin lisäykset ja muutokset on perusteltu. Tämän toivomme ainakin syventävän ymmärrystä erityisesti nimimuutoksia kohtaan eli osaltaan vastaavan varsin yleisesti esitettyyn kysymykseen ”Miksi nimet muuttuvat”. Varsinaisia perusteluja on toisinaan syvennetty lukijoita mahdollisesti kiinnostavilla lisätiedoilla. Kuvilla teksteineen on myös informatiivinen merkityksensä koosteemme elävöittämisen ohella. Tietojen käytettävyyden rajallisuudesta Kaikkia Kasviatlaksessa olleita taksoneita ei kelpuutettu mukaan toissavuoden nimistöluetteloomme (Kurtto ym. 2019) ja sen ensimmäiseen päivitykseen (Kurtto ym. 2020). Ylei114 Lutukka 37. 2021 simmin näissä tapauksissa on kyse siitä, että tiedot eivät riitä esiintymien luonnonvaraisuuden varmistamiseen. Tällaisia eroja jää nytkin jäljelle, muistakin syistä (etenkin siksi, että Kasviatlaksen ja nimistöluettelon päivitykset tapahtuvat käytännön syistä hieman eri tahtiin). Luonnonvaraisuuden arviointia tietysti helpottaa, jos havaintoja on pelkän kenttäkortilla olevan rastin tai siihen liitetyn statuskoodin ohella täsmennetty tiedoilla esiintymän alkuperästä, laajuudesta, yksilömäärästä, iästä, kasvupaikan luonteesta jne. Joissakin tapauksissa näyttää siltä, että havainnoijat ovat tahtoneet tulkita vakinaisen ja satunnaisen esiintymisen käsitteitä kovin eri tavalla kuin ne määriteltiin nimistöluettelomme johdannossa (Kurtto ym. 2019). Suomen Lajitietokeskus pitää yllä muita primääritietokantoja ja kerää tietoja myös muiden organisaatioiden tie- tojärjestelmistä. Näistä on Lajitietokeskuksen tietovarastoon kertynyt 2.12.2021 mennessä Suomesta julkisesti nähtävillä olevia putkilokasvihavaintoja 1 070 460 ja ne jakautuvat eri järjestelmiin seuraavasti: • LajiGIS............................ 476 591 • iNaturalist...................... 182 450 • Kotka kokoelman­ hallintajärjestelmä......... 145 608 • Hatikka (vanha)............ 118 741 • Laji.fi / Vihko................... 98 950 • Löydös.............................. 44 346 • Mobiilivihko...................... 1 843 • Vieraslajit.fi........................ 1 192 • Viekas.................................... 424 • Hatikka.................................. 214 • Retkikasvio............................. 58 • Taskulaji.................................. 30 • Ilmari....................................... 13 Ikävä kyllä emme kovinkaan paljon pysty käyttämään noihin järjestelmiin tallennettuja havaintoja eikä niitä ole mukana myöskään Kasviatlaksen kartoissa (syistä tähän ks. Kurt- to ym. 2020).

Lycopodiaceae liekokasvit Huperzia selago -ryhmä turveketunliekoryhmä * ● ● ● ● Huperzia acicularis Björk äimäketunlieko * Huperzia arctica (Grossh. ex Tolm.) Sipliv. kelta­ketunlieko * Lycopodium selago subsp. arcticum Grossh. ex Tolm. Huperzia europaea Björk euroopanketunlieko * Huperzia selago (L.) Bernh. ex Schrank & Mart. turveketunlieko * Lycopodium selago L., Huperzia appressa (Desv.) Á. Löve & D. Löve, H. selago subsp. appressa (Desv.) D. Löve ex Tzvelev ● Huperzia suberecta (Lowe) Tardieu korpiketunlieko * Suvun Huperzia luokittelu on uusittu Björkin (2020) revisiota noudattaen; ks. tässä lehdessä oleva laajempi selostus (Uotila 2021). Revision mukaan Suomessa kasvaa viisi Huperzialajia aikaisemmin hyväksyttyjen kahden (havu)ketunlieon (H. selago) alalajin sijasta. Karkeasti ryhmitellen aikaisemmin metsäketunliekona (H. selago subsp. selago) tunnettu taksoni sisältää lajit H. europaea ja H. suberecta, pohjanketunliekona (H. selago subsp. appressa) tunnettu puolestaan lajit H. arctica ja H. selago. Myös suomenkielinen nimistö on jouduttu täsmentämään ja uusimaan. Ruotsinkieliset nimet vielä puuttuvat. – Huperzia selago -ryhmä tarvitaan, koska osaa aiemmista ja tulevistakaan tiedoista ei ole mahdollista antaa nyt erotettujen lajien tarkkuudella. Vuoden 2020 ja aiempia kenttäkortteja käytettäessä ja muinkin tavoin havaintoja ilmoitettaessa tulee selkeästi ilmoittaa, tarkoittaako havainnoija Huperzia selagoa nykyisessä suppeassa mielessä (s. str.) vai aiemmassa laajassa mielessä (s. lato = H. selago -ryhmä = Suomessa Huperzia sp.) tahi jotakin muuta nyt erotetuista lajeista. Dennstaedtiaceae ● ▲ Kalkkihaurasloikon, Cystopteris fragilis subsp. ­dickieana, suomalainen kanta muistuttaa päällisin puolin enemmän kiviyrttejä, Woodsia, kuin lajin nimirotu kalliohaurasloikko, C. fragilis subsp. fragilis. Salla, Oulangankanjonin Pikkuköngäs, 11.7.2008 L. Helynranta Viime aikojen molekyylitutkimukset (Wolf ym. 2019, Zenkteler & Nowak 2019) ovat vahvistaneet käsitystä, että sananjalan suvussa on vain neljä lajia, joista (metsä)sananjalkaan, Pteridium aquilinum, kuuluu 11 alalajia. Alalajeista kaksi eli subsp. aquilinum (lännensananjalka) ja subsp. pinetorum (taigasananjalka) ovat laajalle levinneitä Euroopassa, ensin mainittu vallitsevana etelässä ja jälkimmäinen pohjoisessa. Alalajien rajavyöhykkeeltä on löydettävissä välimuotoisia kasveja, ja mahdollisesti sellaisia on myös eteläisimmässä Suomessa. Karlssonin (2000) mukaan lännensanajalka rajoittuu Pohjolassa lounaiseen Norjaan, Tanskaan ja eteläisimpään Ruotsiin, kun taas taigasananjalka on harvinainen vain Tanskassa ja puuttuu aivan pohjoisesta. Virossa kasvaa kumpaakin alalajia ja subsp. pinetorum on niistä yleisempi (Kukk & Kull 2005). Karlssonin mukaan välimuotoja esiintyy alalajien yhteisellä alueella. Eteläisimmästä Suomesta, etenkin lounaissaaristosta on havaintoja poikkeavan näköisistä sananjaloista, jotka saattavat edustaa noita välimuotoja. tesmasaniaiskasvit Pteridium pinetorum C. N. Page & R. R. Mill taigasananjalka taigaörnbräken Pteridium aquilinum subsp. pinetorum (C. N. Page & R. R. Taigasananjalka saattaa kuulua laaja-alaiseen pohjoisaasialaiseen alalajiin subsp. japonicum (Nakai) Á. Löve & D. Löve, jolloin jälkimmäisellä on nimistöllinen prioriteetti (Zhou ym. 2014). Mill) J. A. Thomson Pteridium aquilinum auct. ► ● Pteridium aquilinum (L.) Kuhn (metsä)sananjalka örnbräken Nyt laji Pteridium aquilinum tarvitsee joissakin yhteyksissä (kuten edellä) käyttökelpoisen suomenkielisen nimensä tarkenteen erotukseksi alalajiensa kansallisista nimistä ja siksikin, että suvussa on myös kolme muuta lajia. Tarkenteeksi on laitettu neutraali ’metsä’, sillä esimerkiksi lajin levinneisyydestä (”Laurasia” + Afrikka) tai koosta ei oikein saa aikaiseksi pätevää tarkennetta. ● Pteridium aquilinum subsp. pinetorum (C. N. taigasananjalka taigaörnbräken Pteridium pinetorum C. N. Page & R. R. Mill Pteridium aquilinum subsp. latiusculum auct. Page & R. R. Mill) J. A. Thomson ◄ Lännensananjalka, Pteridium aquilinum subsp. aquilinum, tai sen välimuodot taigasananjalkaan, subsp. pinetorum, saattavat olla löydettävissä lounaisimmasta Suomesta. Lännensananjalkaa (kuva Kanarialta) luonnehtivat lehtien lyhytruotisuus, pystyys, tumma vihreys ja siro rakenne sekä lehdyköiden portaittainen asento ja vähittäinen avautuminen nuoruuden kierteisyydestään. La Gomera, Camino Forestal de La Meseta, 700 m, 11.4.2007 L. Helynranta Cystopteridaceae loikkokasvit ● Cystopteris fragilis subsp. dickieana (R. Sim) Hook. f. kalkkihaurasloikko fjällstenbräken ► ● Cystopteris fragilis subsp. dickieana (R. Sim) Hyl. kalkkihaurasloikko fjällstenbräken ● Cystopteris montana (Lam.) Desv. vuoriloikko finbräken ► ● Cystopteris montana (Lam.) Bernh. ex Desv. vuoriloikko finbräken Lutukka 37. 2021 115

▲ Tunturihiirenporras, Pseud­athyrium alpestre, ­osallistuu Pallastunturin Vatikurun maaruskaan. Muonio 6.9.2012 L. Helynranta Aspleniaceae raunioiskasvit . . Asplenium septentrionale × trichomanes subsp. quadri­valens ► . Asplenium septentrionale × trichomanes subsp. quadrivalens = Asplenium ×alternifolium nothosubsp. heufleri (Reichardt) Aizpuru, Catalán & Salvo Asplenium septentrionale × trichomanes subsp. trichomanes ► . Asplenium septentrionale × trichomanes subsp. trichomanes = Asplenium ×alternifolium nothosubsp. alternifolium Alalajien määrittäminen risteymän vanhemmista on vaikeaa morfologisten tuntomerkkien perusteella. Suomesta löydettyä yllä ensin mainittuna risteymänä julkaistua (Murto 1988, Murto & Sarvela 1988) kasvia ei ole sytologisesti varmistettu, mutta tämä todeten määritys on hyväksytty Flora Nordicassa (Øvstedal & Tigerschiöld 2000). Athyriaceae hiirenporraskasvit Athyrium Roth hiirenportaat majbräknar ► Athyrium Roth (aito)hiirenportaat majbräknar Suomenkielisen nimen tarvittaessa käytettävä etumäärite on tarpeen tunturihiirenportaiden suvun (ks. seuraavana) erottamisen vuoksi. 116 Lutukka 37. 2021 Lisäys Pseudathyrium Newman tunturihiirenportaat ● Athyrium distentifolium Tausch ex Opiz tunturihiirenporras fjällbräken Athyrium alpestre (Hoppe) Rylands ex T. Moore ► ● Pseudathyrium alpestre (Hoppe) Newman tunturihiirenporras fjällbräken Athyrium alpestre (Hoppe) Rylands ex T. Moore Athyrium distentifolium Tausch ex Opiz Runsaslajinen Athyrium-suku on viimeaikaisissa molekyylitutkimuksissa (mm. Wei ym. 2018) osoittautunut fylogeneettisesti epäyhtenäiseksi: yksi laji, A. distentifolium, ei kuulu joukkoon. Mikäli se haluttaisiin säilyttää suvussa, jouduttaisiin Athyriumiin siirtämään kahden lähisuvun kymmenkunta lajia. Tunturihiirenportaan erottaminen omaksi yksilajiseksi suvuksi aiheuttaa vähemmän muutoksia. Sitä paitsi oma suku on morfologisestikin perusteltu (itiöpesäkkeet pyöreitä ja katesuomuttomia eivätkä soikeita ja katesuomullisia) ja kuvattu jo 1851. Lajiepiteetti alpestre tulee uudessa suvussa käyttökelpoiseksi. Hydrocharitaceae kilpukkakasvit Lisäys  Elodea nuttallii (Planch.) H. St. John kiehkuravesirutto smal vattenpest Alkukesällä 2021 Paimion keskustan kahdesta ja Paraisten yhdestä lammesta löytyi kiehkuravesiruttoa, jonka saapumista Suomeen on jo jonkin aikaa odotettu. Laji on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi, ja sitä on yritetty hävittää lammista. Hävittämisen onnistumista toivoen se on toistaiseksi merkitty

Amaryllidaceae narsissikasvit ? Allium lineare L. kalliolaukka klipplök ► ? Allium strictum Schrad. kalliolaukka klipplök Allium lineare auct. Varsinkin aiemmin nimeä Allium strictum Schrad. 1809 pidettiin nimen A. lineare L. 1753 synonyymina. Kuitenkin fylogeneettiset analyysit (mm. Dal Vesco ym. 2003, Li ym. 2010) ovat osoittaneet, että kyseessä on kaksi eri lajia, joista A. strictum on pohjoisempi ja siten sisältää myös jo kauan Laatokan seudulta tunnetut lajiparin esiintymät. Parikkalan Joukion kylästä (LK) on vuodelta 1906 lajista näyte, joka voi olla tallennettu Suomen nykyiseltä alueelta. ▲ Kiehkuravesirutto, Elodea nuttallii, Paimion keskustan Ankkalammesta. Lajin lehdet ovat kapeampia, pitempiä ja suipompikärkisiä kuin kanadanvesirutolla, E. canadensis, ja usein hyvin selvästi taakäänteisiä, lähes löyhäksi rullaksi kiertyneitä. ▼ Etelänpärskäjuuren, Veratrum album (s. str.), kukat suorastaan loistavat valkoisuuttaan. Tämä komea versoryhmä kasvoi viljelyjäänteenä puretun huvilan metsittyvässä pihapiirissä. Karkulaisena lajia ei liene Suomessa tavattu, mutta sen lähisukulainen kellanvihreäkukkainen pohjanpärskäjuuri, Veratrum lobelianum, tunnetaan maastamme luontaisena yhdeltä paikalta Ylä-Lapista. Helsinki, Karhusaari, 17.7.2013 Leena Helynranta. 18.6.2021 Lauri Urho tässä vain satunnaistulokkaaksi. Löydöistä on tekeillä laajempi katsaus Lutukkaan. Melanthiaceae sudenmarjakasvit ● Veratrum album L. valkopärskäjuuri vit nysrot Veratrum album subsp. lobelianum (Bernh.) Schübl. & G. Martens ► ● Veratrum lobelianum Bernh. pohjanpärskäjuuri nordnysrot Veratrum album subsp. lobelianum (Bernh.) Schübl. & G. Martens Veratrum album subsp. virescens Gaudin Veratrum album auct. Aiemmin katsottiin Euroopan kasvistoon kuuluvan kaksi pärskäjuurilajia, Veratrum album ja V. nigrum. Ensin mainittu on kuitenkin osoittautunut epäyhtenäiseksi ja on nykyään yleisesti jaettu kahdeksi alalajiksi sekä kukkamorfologisten tutkimusten (Colasante & Rudall 2000) että alustavien molekyylitutkimusten (Szeliga ym. 2017) perusteella. Palynologisten erojen (Hu ym. 2020) lisäksi selkeät morfologiset erot kukan kehälehtien värissä ja kuvioinnissa puoltavat jakoa kahdeksi läheiseksi lajiksi, V. album ja V. lobelianum. Ensin mainittu eli etelänpärskäjuuri kasvaa luontaisena lähes vain Keski-Euroopassa; jälkimmäinen sen sijaan on laajalle levinnyt niin Euroopassa kuin Aasiassa. Näyttävämpikukkainen V. album lienee Suomessa koristekasvina yleisemmin käytetty, ehkä karkulainenkin, mutta kukkien puuttuessa esimerkiksi Helsingistä kevyen liikenteen väylän leikkauksen niityltä tavatut pärskäjuuren lehtiruusukkeet ovat jääneet lajilleen tunnistamatta. Lutukka 37. 2021 117

Asparagaceae parsakasvit ● Convallaria majalis L. (kello)kielo liljekonvalj ► ● Convallaria majalis L. (euroopan)kielo liljekonvalj Kansalliskukkamme kansallisen nimen aiempi tarkenne ’(kello)’ pohjautui käsitykseen, että suku on monotyyppinen eli yksilajinen, jolloin kansallisen lajinimen saa toistaa kansallisen sukunimen yksikössä. Kuitenkin viimeistään Ramanin ym. (2021) fylogeneettinen analyysi osoitti, että suvun onkin parempi katsoa sisältävän kolme vikarioivaa (erialueista) lajia, Ne ovat luontaisena vain laidallisesti Euroopan rajat ylittävä (euroopan)kielo, Convallaria majalis (s. str.), itäaasialainen idänkielo, C. keiskei, ja pienellä alueella Lounais-USA:ssa luontainen lännenkielo, C. pseudomajalis (syn. C. montana). Niinpä meikäläinen kielo tarvitsee uuden tarvittaessa käytettävän etumääritteen myös siksi, että lajimme on nyt rajattu suppeammin kuin aiemmin. Lisäys Honorius Gray kellotähdikit M Ornithogalum boucheanum (Kunth) Asch. iltatähdikki skymningsstjärna ► M Honorius boucheanus (Kunth) Holub iltatähdikki skymningsstjärna Ornithogalum boucheanum (Kunth) Asch. M Ornithogalum nutans L. nuokkutähdikki aftonstjärna ► M Honorius nutans (L.) Gray nuokkutähdikki aftonstjärna Ornithogalum nutans L. Perinteisessä mielessä rajattuna yli 200-lajinen Ornithogalumsuku on morfologisesti heterogeeninen ja molekyylitutkimukset ovat osoittaneet sen polyfyleettiseksi (mm. Martínez-Azorín ym. 2011, Riahi Rad ym. 2019). Sen vuoksi on katsottu aiheelliseksi jakaa suku useisiin pienempiin sukuihin, jotka ovat monofyleet- ▲ Metsiemme ihanuutta ja kansalliskukkaamme voi käytännössä kutsua miltei aina lyhyellä kansallisella nimellään kielo, vaikka sen suvussa onkin nykykäsityksen mukaan kolme lajia. Taajamienkin metsissä voi nähdä uskomattoman tiheitä kielostoja. Helsinki, Myllypuro, peruskoulu 3.6.2019 A. Kurtto. tisiä ja myös morfologisesti selkeärajaisia. Jako on hyväksytty aika monissa uusimmissa kasvio- ja muissa teoksissa ja otetaan nyt käyttöön Suomessakin Honorius-suvun osalta. Sen erillisyyttä puoltavat myös siitepölyhiukkasten mikrorakenne (Heldarian ym. 2020) ja tietyt morfologiset piirteet (kukinto terttumainen, kukat kukinta-aikana kellomaisia, ainakin sisempien heteiden palhojen kärjessä piikkimäiset lisäkkeet ponnen molemmin puolin). Commelinaceae soljokasvit M Tradescantia fluminensis Vell. rionjuoru vandrande jude ► M Tradescantia fluminensis Vell. rionvenhojuoru vandrande jude Jo aiemmin suvun nimeen sisällytetty määrite venho, joka juontuu kukinnon venhomaisesta suojuslehdestä, on syytä lisätä myös lajien nimiin. Suomessa luonnonvaraisena tavatun kasviston osalta tämä voi vaikuttaa tarpeettomalta, mutta kaikkinensa heimo on suuri (39 sukua, noin 760 lajia) ja lukuisia sen lajeja viljellään laajalti maailmalla niin ulkona kuin sisällä koristekasveina. Pohjoismaissa ovat viljelyssä venhojuorujen lisäksi ainakin suvut siipijuorut (Aneleima), liisanjuorut (Callisia), partajuorut (Coleotrype), karvajuorut (Cyanotis), hovijuorut (Dichosrisandra), kurttujuorut (Geogenanthus), harsojuorut (Gibasis), munshinjuorut (Murdannia), ruusukejuorut (Siderasis), terttujuorut (Thyrsanthemum) ja kyyneljuorut (Tinantia), joiden kansallisissa lajien nimissä on niin ikään suositeltavaa käyttää ”juorun” tarkennetta. ◄ Alkuaan eteläamerikkalainen rionvenhojuoru, Tradescantia fluminensis, on kotiutunut Kanariansaarten laakerimetsiin (laurisilva) paikoin kaiken peittäviksi mattokasvustoiksi eli todelliseksi haitalliseksi vieraslajiksi. Taustalla lännensananjalka, Pteridium aquilinum subsp. aquilinum. Teneriffa, Barranco de Ruiz, 460 m, 4.4.2008 L. Helynranta 118 Lutukka 37. 2021

Typhaceae osmankäämikasvit ● . Sparganium glomeratum (Laest.) Neuman palleropalpakko gyttrad igelknopp ► ● Sparganium glomeratum (Laest. ex Beurl.) Beurl. palleropalpakko gyttrad igelknopp Sparganium angustifolium × emersum ► . Sparganium angustifolium × emersum = Sparganium ×splendens Meinsh. Juncaceae vihviläkasvit Juncus L. vihvilät tåg ► Juncus L. (aito)vihvilät tåg Tarvittaessa käytettävä etumäärite on lisätty suvun Oreojuncus erottamisen takia. Määritettä aito käytetään tässä merkityksessä alkuperäinen (sellainen kuin jokin on alun perin ollut). ● Juncus alpinoarticulatus subsp. nodulosus × articulatus ► ● Juncus alpinoarticulatus subsp. rariflorus × articulatus Lisäys Oreojuncus Záv. Drábk. & Kirschner vuorivihvilät Záveská Drábková ja Kirschner (2013) osoittivat, että tunturivihvilä ja Alppien, Luoteis-Balkanin ja Apenniinien laji alppivihvilä, Oreojuncus monanthos (Jacq.) Záv. Drábk. & Kirschner, jota on pidetty myös tunturivihvilän rotuna, ansaitsevat sekä morfologisin ja sytologisin perustein että fylogeneettisen analyysin osoittamana oman sukunsa. ● Juncus trifidus L. tunturivihvilä klynnetåg ► ● Oreo­juncus trifidus (L) Záv. Drábk. & Kirschner tunturivihvilä klynnetåg Juncus trifidus L. Cyperaceae sarakasvit . ● Aegilops cylindrica × Triticum aestivum = ×Aegilo­ triticum sancti-andreae (Degen) Soó ► . Triticum aestivum × cylindricum ×Aegilo­triticum sancti-andreae (Degen) Soó Anthoxanthum alpinum Á. Löve & D. Löve pohjan­ tuoksu­simake nordvårbrodd Anthoxanthum odoratum subsp. alpinum (Á. Löve & D. Löve) B. M. G. Jones & Melderis ► ● Anthoxanthum nipponicum Honda pohjantuoksu­simake nordvårbrodd Anthoxanthum alpinum Á. Löve & D. Löve Anthoxanthum odoratum subsp. alpinum (Á. Löve & D. Löve) B. M. G. Jones & Melderis Jo pitkään on uumoiltu (mm. Tateoka 1966), että itäaasialainen Anthoxanthum nipponicum Honda 1926 on sama laji kuin pääasiassa eurosiperialainen A. alpinum Á. Löve & D. Löve 1948. Viime aikoina käsitys on hyväksytty monissa arvovaltaisissa lähteissä (mm. Panarctic Flora ja World Checklist of Selected Plant Families), joita meidänkin on syytä seurata. – Aiemmin A. nipponicum on käsitetty myös A. odoratumin alalajiksi, jolla tasolla sen käypä nimi on A. odoratum subsp. alpinum (Á. Löve & D. Löve) B. M. G. Jones & Melderis, mutta uusin fylogeneettinen tutkimus (Chumová ym. 2021) on vahvistanut, että aito A. odoratum on allotetraploidinen risteymäjohdannainen toisena kantalajinaan A. nipponicum. Katso myös Hierochloë edempänä. Briza L. räpelöt darrgrässläktet ► Briza L. siroräpelöt darrgrässläktet Suomenkielisen nimen täsmennys on tarpeen suvun Macro­ briza (ks. edempänä) erottamisen takia.  Chaetopogon fasciculatus (Link) Hayek sutiheinä ►  Agrostis subspicata (Willd.) Raspail sutirölli Chaetopogon fasciculatus (Link) Hayek Lisäys ʘ Carex brizoides L. mattosara darrgrässtarr Kiviniemi (2021a) kertoo tarkasti ja kuvien kera tästä Kouvolan Kuusankoskelta Suomelle uutena vakiintuneena tulokaskasvina löytämästään sarasta. Poaceae heinäkasvit Seuraavat muutokset pohjautuvat ennen muuta Tkachin ym. (2020) laajan fylogeneettisen tutkimuksen antiin. Aegilops L. pukinvehnät bockveten ► sisällytetään sukuun Triticum L.  Aegilops cylindrica Host myllypukinvehnä bockvete ►  Triticum cylindricum (Host) Ces., Pass. & Gibelli ­myllypukinvehnä bockvete Aegilops cylindrica Host ► Karaistunut tunturivihvilä, Oreojuncus trifidus, hyvin tiukkoine mättäineen ja kovan harjasmaisine lehtineen ja varsineen kuuluu karujen tunturinlakien rakan ja kalliopaljastumien luonnehtijakasvistoon. Muonio, Pallastunturi (n. 740 m) 7.9.2012 L. Helynranta Lutukka 37. 2021 119

► Metsämaarianheinä, Anthoxanthum australe, voi kasvaa varsin karuissakin metsissä ja on korsiensa lamottua toisinaan vaikea mieltää muuten kuin päältä käveltäessä tuntuvasta miellyttävästä kumariinintuoksustaan. Helsinki, Puroniitty, 4.7.2013 L. Helynranta ● Cinna latifolia (Trevir. ex Göpp) Griseb. hajuheinä sötgräs ► ● Cinna latifolia (Trevir. ex Göpp) Griseb. (taiga)hajuheinä sötgräs Tarvittaessa käytettävä tarkenne on lisätty, sillä suvussa on kolme muutakin lajia eli amerikkalaiset lännenhajuheinä, Cinna arundinacea, kalifornianhajuheinä, C. bolanderi, ja meksikonhajuheinä, C. poiformis. Elytrigia Desv. juolat kvickrötter ► Elytrigia Desv. (luja)juolat kvickrötter Tarvittaessa käytettävä etumäärite on syytä lisätä haprajuolien suvun Thinopyrum erottamisen vuoksi (ks. edempänä). ? Hainardia cylindrica (Willd.) Greuter piiskaheinä hainardia ► ? Parapholis cylindrica (Willd.) Romero Zarco piiskakyyntähkä hainardia Hainardia cylindrica (Willd.) Greuter Hierochloë R. Br. maarianheinät myskgräs ► sisällytetään sukuun Anthoxanthum Tästä johtuen kahdessa lajissa lajimääre muuttuu, koska suvussa Anthoxanthum on jo aiemmin julkaistu pätevästi eri lajit nimillä A. alpinum ja A. odoratum. Maarianheinien kansallisia nimiä ei ole syytä muuttaa. ● ● ● ● ● 120 Hierochloë alpina (Sw. ex Willd.) Roem. & Schult. tunturimaarianheinä fjällmyskgräs ► ● Anthoxanthum monticola (Bigelow) Veldkamp tunturimaarianheinä fjällmyskgräs Hierochloë alpina (Sw. ex Willd.) Roem. & Schult. Hierochloë australis (Schrad.) Roem. & Schult. metsämaarianheinä finskt myskgräs ► ● Anthoxanthum australe (Schrad.) Veldkamp metsämaarianheinä finskt myskgräs Hierochloë australis (Schrad.) Roem. & Schult. Hierochloë hirta (Schrank) Borbás niittymaarianheinä älvmyskgräs ► ● Anthoxanthum hirtum (Schrank) Y. Schouten & Veldkamp niittymaarianheinä raggmyskgräs Hierochloë hirta (Schrank) Borbás Hierochloë hirta subsp. arctica (J. Presl) G. Weim. pohjanmaarianheinä nordmyskgräs ► ● Anthoxanthum hirtum subsp. arcticum (J. Presl) G. C. Tucker pohjanmaarianheinä nordmyskgräs Hierochloë hirta subsp. arctica (J. Presl) G. Weim. Hierochloë hirta subsp. hirta kaakonmaarianheinä älvmyskgräs ► ● Anthoxanthum hirtum subsp. hirtum kaakonmaarianheinä älvmyskgräs Hierochloë hirta subsp. hirta Lutukka 37. 2021 ● Hierochloë odorata (L.) P. Beauv. tuoksumaarianheinä doftmyskgräs ► ● Anthoxanthum nitens (Weber) Y. Schouten & Veldkamp tuoksumaarianheinä doftmyskgräs Hierochloë odorata (L.) P. Beauv. ● Hierochloë odorata subsp. baltica G. Weim. lännen­ maarianheinä strandmyskgräs ► ● Anthoxanthum nitens subsp. balticum (G. Weim.) G. C. Tucker lännenmaarianheinä strandmyskgräs Hierochloë odorata subsp. baltica G. Weim. ● Hierochloë odorata subsp. odorata lapinmaarianheinä ängsmyskgräs ► ● Anthoxanthum nitens subsp. nitens lapinmaarianheinä ängsmyskgräs Hierochloë odorata subsp. odorata Hierochloë odorata -ryhmä tuoksumaarianheinäryhmä ► Anthoxanthum nitens -ryhmä tuoksumaarian­ heinä­ryhmä Hierochloë odorata -ryhmä Lisäys Macrobriza (Tzvelev) Tzvelev isoräpelöt 3 Briza maxima L. isoräpelö italienskt darrgräs ► 3 Macrobriza maxima (L.) Tzvelev isoräpelö italienskt darrgräs Briza maxima L. Toisin kuin siroräpelöt, Briza, tämä sukunsa ainoa laji vaikuttaa olevan risteymäsyntyinen esivanhempinaan alatribusten Brizinae ja Aveninae / Sesleriinae edustajat.

3 Schedonorus arundinaceus subsp. uechtritzianus (Wiesb.) H. Scholz & Valdés rehuruokonata ► 3 Lolium arundinaceum subsp. uechtritzianum (Wiesb.) B. Bock rehuruokoraiheinä Festuca arundinacea var. aspera (Mutel) Asch. & Graebn. Schedonorus arundinaceus subsp. uechtritzianus (Wiesb.) H. Scholz & Valdés ● Schedonorus giganteus (L.) Holub lehtonata lång­ svingel ► ● Lolium giganteum (L.) Darbysh. lehtoraiheinä långsvingel Festuca gigantea (L.) Vill. Schedonorus giganteus (L.) Holub ●2 Schedonorus pratensis (Huds.) P. Beauv. nurminata . ▲ Persoonallisen isoräpelön, Macrobriza maxima, voi Suomessa nähdä miltei vain koristekasvina tai kesäkukkakimpuissa ja kuivakukkana kestokimpuissa. La Palma, Cumbre Nueva, 14.4.2011 L. Helynranta ängssvingel ► ●2 Lolium pratense (Huds.) Darbysh. nurmiraiheinä ängssvingel Festuca pratensis Huds. Schedonorus pratensis (Huds.) P. Beauv. Schedonorus arundinaceus × pratensis = Schedonorus ×aschersonianus (Dörfl.) Holub ► . Lolium arundinaceum × pratense = Lolium ­×aschersonianum (Dörfl.) Banfi, Galasso, Foggi, Kopecký & Ardenghi Festuca arundinacea × pratensis Schedonorus arundinaceus × pratensis Schedonorus ×aschersonianus (Dörfl.) Holub Phragmites Adans. ruo’ot vassläktet ► Phragmites Adans. (silkki)ruo’ot vassläktet Suomenkielisen nimen tarvittaessa käytettävä tarkenne on lisätty siksi, että on olemassa myös jättiruo’ot (Arundo L.) ja sokeriruo’ot (Saccharum L.). Silkki viittaa röyhyihin, jotka lopulta muuttuvat tähkylöiden silkkikarvoista pöyheiksi. Schedonorus P. Beauv. isonadat öronsvinglar ► sisällytetään sukuun Lolium L. raiheinät repen, Schedonorus P. Beauv. Tästä juontuu suomalaisittain (monen mielestä varmaan harmillisia) nimistömuutoksia. ● Schedonorus arundinaceus (Schreb.) Dumort. ruoko­ nata rörsvingel ► ● Lolium arundinaceum (Schreb.) Darbysh. ruoko­ raiheinä rörsvingel Festuca arundinacea Schreb. Schedonorus arundinaceus (Schreb.) Dumort. ● Schedonorus arundinaceus subsp. arundinaceus meriruokonata ► ● Lolium arundinaceum subsp. arundinaceum meriruokoraiheinä Festuca arundinacea subsp. arundinacea Schedonorus arundinaceus subsp. arundinaceus ► Järviruo’on, Phragmites australis, röyhyt tulevat lopulta pörhöisiksi tähkylöiden silkkikarvoista. Helsinki, Eläintarhanlahti, 7.10.2010 L. Helynranta Lutukka 37. 2021 121

◄ Hiirenhäntänata, Festuca myuros, osoittaa Helsingissä taipumusta vakiintua nurmikkosiementulokkaana. Tällä ketomaisella nurmikolla Itä-Helsingissä laji on kasvanut ainakin vuodesta 2015 alkaen. Helsinki, Myllypuro, 22.6.2021 L. Helynranta . Elytrigia junceiformis × repens = Elytrigia ×littorea (Schumach.) Hyl. Elymus farctus subsp. borealiatlanticus × repens Elytrigia juncea subsp. borealiatlantica × repens ► . Elytrigia repens × Thinopyrum junceiforme Elymus farctus subsp. borealiatlanticus × repens Elytrigia juncea subsp. borealiatlantica × repens Elytrigia junceiformis × repens Elytrigia ×littorea (Schumach.) Hyl. . Vulpia C. C. Gmel. häntänadat ekorrsvinglar ► sisällytetään sukuun Festuca L. pikkunadat svinglar Lolium perenne × Schedonorus pratensis nurmi­ rainata = ×Schedolium loliaceum (Huds.) Holub ► • ­Lolium perenne × pratense = Lolium ×elongatum Banfi, Galasso, Foggi, Kopecký & Ardenghi konturaiheinä Festuca pratensis × Lolium perenne Lolium perenne × Schedonorus pratensis ×Schedolium loliaceum (Huds.) Holub Lisäys Thinopyrum Á. Löve haprajuolat Suvun itsenäisyyttä puoltavat sen perimän (genomin) omaperäinen rakenne sekä sukuryhmässään poikkeavan jäykkä tähkä lähes rustomaisen kovine kaleineen ja helpeineen (mm. Soreng ym. 2017, Banfi 2018).  Elytrigia intermedia (Host) Nevski hopeajuola tubbkickrot ►  Thinopyrum intermedium (Host) Barkworth & D. R. Dewey hopeahaprajuola tubbkickrot Elytrigia intermedia (Host) Nevski ● Elytrigia junceiformis Á. Löve & D. Löve merijuola strandkvickrot Elymus farctus subsp. borealiatlanticus (Simonet & Guin.) Melderis Elytrigia juncea subsp. borealiatlantica (Simonet & Guin.) Hyl. ► ● Thinopyrum junceiforme (Á. Löve & D. Löve) Á. Löve merihaprajuola strandkvickrot Elytrigia junceiformis Á. Löve & D. Löve Elymus farctus subsp. borealiatlanticus (Simonet & Guin.) Melderis Elytrigia juncea subsp. borealiatlantica (Simonet & Guin.) . 122 Hyl. Elytrigia acuta (DC.) Tzvelev × repens = Elytrigia ×drucei Stace Elymus pycnanthus (Godr.) Melderis × repens ► • Elytrigia repens × Thinopyrum acutum (DC.) Banfi Elymus pycnanthus (Godr.) Melderis × repens Elytrigia acuta (DC.) Tzvelev × repens Elytrigia ×drucei Stace ×Thinoelymus drucei (Stace) Banfi Lutukka 37. 2021 Tämä ei aiheuta muutoksia Suomessa tavattujen lajien kansallisiin nimiin, mutta käyvät tieteelliset nimet muuttuvat.  Vulpia alopecuros (Schousb.) Dumort. ketunhäntänata rävsvingel ►  Festuca alopecuros Schousb. ketunhäntänata rävsvingel Vulpia alopecuros (Schousb.) Dumort.  Vulpia bromoides (L.) Gray oravanhäntänata ekorrsvingel ►  Festuca bromoides L. oravanhäntä­nata ekorr­ svingel Vulpia bromoides (L.) Gray  Vulpia geniculata (L.) Link polvihäntänata stor räv­ svingel ►  Festuca geniculata (L.) Lag. & Rodr. polvihäntänata stor rävsvingel Vulpia geniculata (L.) Link  Vulpia myuros (L.) C. C. Gmel. hiirenhäntänata rått­ svingel ►  Festuca myuros L. hiirenhäntänata råttsvingel Vulpia myuros (L.) C. C. Gmel. Ranunculaceae leinikkikasvit Poistoja ● ● ● ► ● Ranunculus aquatilis L. ojasätkin vattenmöja Ranunculus aquatilis var. aquatilis kellus­ ojasätkin vanlig vattenmöja Ranunculus aquatilis var. diffusus With. upos­ ojasätkin grodmöja Ranunculus trichophyllus auct. Ranunculus aquatilis L. ojasätkin vattenmöja Ranunculus trichophyllus auct. Muunnosten erottaminen ojasätkimestä on perustunut kelluslehtien olemassaoloon (var. aquatilis) tai puuttumiseen (var. diffusus) ja vähäisiin kukkien eroihin. Välimuodot yhdistävät

. ? . . ominaisuuksia eikä niitä voida käyttää taksonomiseen luokitteluun. Muunnosten poistaminen aiheuttaa myös seuraavien hybridikombinaatioiden poistamisen: Ranunculus aquatilis var. aquatilis × baudotii Ranunculus aquatilis var. aquatilis × schmalhausenii Ranunculus aquatilis var. diffusus × schmalhausenii Ranunculus aquatilis × baudotii jää sellaisenaan jäljelle, mutta . Ranunculus aquatilis × schmalhausenii saa muodon ► ? Ranunculus aquatilis × schmalhausenii Status muuttuu, koska Säkylän Kuninkaanlähteestä kerätyt aiemmin risteymäksi Ranunculus aquatilis var. diffusus × schmal­ hausenii määritetyt näytteet ovat osoittautuneet risteymäksi Ranunculus kauffmannii × schmalhausenii (ks. edempänä). Poisto ? Ranunculus aquatilis × circinatus Poistetaan, koska näyte, johon tieto perustuu, on osoittautunut lajiksi Ranunculus circinatus (det. 2019 L. Pihlajaniemi). Lisäys . Ranunculus kauffmannii × schmalhausenii U. Mäntsälä, Kirkonkylä, Oitin tien lähellä, oja Anttilan luona 27.7.1949 L. Korhonen (H), det. 2019 L. Pihlajaniemi). – St. Säkylä, Köyliö, Kuninkaanlähde, 1932 L. Pohjala, 1952 L. O. Ervi, 1978 J. Suominen (kaikki H; det. 2021 L. Pihlajaniemi). Grossulariaceae herukkakasvit Ribes uva-crispa -ryhmä tarhakarviaiset ► Ribes uvacrispa -ryhmä tarhakarviaisryhmä Fabaceae hernekasvit Melilotus Mill. mesikät sötväpplingar ► sisällytetään sukuun Trigonella L. sarviapilat trigonellor ʘ Melilotus albus Medik. valkomesikkä vit sötväppling ► ʘ Trigonella alba (Medik.) Coulot & Rabaute valkomesikkä vit sötväppling Melilotus albus Medik. ʘ Melilotus altissimus Thuill. isomesikkä stor sötväppling ► ʘ Trigonella altissima (Thuill.) Coulot & Rabaute iso­ mesikkä stor sötväppling Melilotus altissimus Thuill.  Melilotus dentatus (Waldst. & Kit.) Pers. rantamesikkä strandsötväppling ►  Trigonella dentata (Waldst. & Kit.) Coulot & Rabaute rantamesikkä strandsötväppling Melilotus dentatus (Waldst. & Kit.) Pers.  Melilotus indicus (L.) All. intianmesikkä dvärgsötväppling ►  Trigonella smallii Coulot & Rabaute intianmesikkä dvärgsötväppling Melilotus indicus (L.) All. ʘ Melilotus officinalis (L.) Lam. rohtomesikkä gul sötväppling ► ʘ Trigonella officinalis (L.) Coulot & Rabaute rohto­ mesikkä gul sötväppling Melilotus officinalis (L.) Lam.  Melilotus sulcatus Desf. uurremesikkä ribbsötväppling ►  Trigonella sulcata (Desf.) Coulot & Rabaute uurremesikkä ribbsötväppling Melilotus sulcatus Desf. ◄ Toisinaan suvun vaihtaminen aiheuttaa lajien tieteellisissä nimissä ikäviä lajimääreen muuttumisia, kuten intianmesikällä, Trigonella smallii (syn. Melilotus indicus), koska on olemassa toiselle lajille kuuluva nimi Trigonella indica L. 1753. Lanzarote, La Vegueta 22.3.2018 A. Kurtto. Lutukka 37. 2021 123

 Melilotus wolgicus Poir. volganmesikkä rysk sötväppling ►  Trigonella wolgica (Poir.) Coulot & Rabaute volgan­ mesikkä rysk sötväppling Melilotus wolgicus Poir. Suku Melilotus on osoittautunut DNA-pohjaisissa fylogenioissa sijoittuvan suvun Trigonella sisään (Steele 2010, de Sousa 2015); mikäli suvut haluttaisiin edelleen pitää erillään, suku Trigonella jäisi parafyleettiseksi. Nimistä Trigonella (1753) on vanhempi kuin Melilotus (1754) ja tulee siten yhdistetyn suvun yhteiseksi nimeksi. 1 Pisum sativum L. (sato)herne ärt ► 1 Lathyrus oleraceus Lam. (sato)herne ärt Pisum sativum L. 1 1 Pisum sativum var. arvense (L.) Poir. peltoherne foderärt ► 1 Lathyrus oleraceus var. arvense (L.) H. Schaef., Coulot & Rabaute peltoherne foderärt Pisum sativum var. arvense (L.) Poir. Pisum sativum var. sativum ruokaherne trädgårdsärt ► 1 Lathyrus oleraceus var. oleraceus ruokaherne trädgårdsärt Pisum sativum var. sativum ▲ Herne, Lathyrus oleraceus, voi löytyä taajamissa monenmoisilta kasvupaikoilta, tässä kovasti tukea hapuilemassa kaduilta lakaistun hiekan läjästä. Helsinki, Myllypuro, Myllyruuhenpolku, 7.7.2020 L. Helynranta Kolmilajinen suku Pisum sekä sille läheinen kaksilajinen suku Vavilovia (ei Suomessa) asettuvat DNA-pohjaisissa fylogenioissa suvun Lathyrus sisään (Schaefer ym. 2012) ja on siis yhdistettävä tähän.  Vicia ervilia (L.) Willd. linssivirna linsvicker ►  Ervilia sativa Link linssivirvilä linsvicker Vicia ervilia (L.) Willd. Jotta laaja Vicia-suku saadaan monofyleettiseksi, sen ­sektiot Ervum ja Ervilia on kokonaisuudessaan siirrettävä omiin saman­nimisiin segregaattisukuihinsa (Schaefer 2012). Tämä on Suomessa tavatun flooran osalta jo tehty lukuun ottamatta linssivirnaa, joka nyt siis siirretään sukuun Ervilia. Rosaceae ruusukasvit Lisäys M Aruncus aethusifolius (H. Lév.) Nakai pikkutöyhtö­ angervo koreansk plymspirea EK. Hamina, Hevoshaka, puutarhajäteläjitys (6718821: 510873). Soran- ja mullansekainen joutomaakenttä, pieni kukintaa aloitteleva tupas 17.7.2019 Timo Hietanen (H). Lisäys Gillenia Moench perhoangervot gillenior Puutarhurien suvulle antama suomenkielinen nimi periytyy ajoilta, jolloin suvun katsottiin olevan pensasangervoille, Spiraea, läheinen. ◄ Enkeliperhoangervoa, Gillenia trifoliata, ei ehkä äkkipäätään miellä ruusukasvien heimon jäseneksi. Vielä kiehtovampaa on, että sen kaksilajinen suku sijoittuu omenista, päärynöistä ja muista hedelmäpuistaan tunnetun sukuryhmän (tribuksen) Maleae evolutiivisen puun tyvimmäiseksi haaraksi (kladiksi). 124 Lutukka 37. 2021

M Gillenia trifoliata (L.) Moench enkeliperhoangervo gillenia EH. Riihimäki, Lehtola, Kivioja, Riihiviidantien W-puoli (6741142:3377654). Puutarhajätteiden kaatoon ajoittain käytetty metsätien levennys, 4 kukintovartta matalalla maakasalla. 10.7.2020 Timo Hietanen 820 (H). Lisäys 3 Hedlundia austriaca (Beck) Sennikov & Kurtto itävallan­ pihlaja österrikisk oxel Kuten Kurtto ym. (2020) povasivat, laji kasvaa lintujen levittämänä ainakin Helsingin Myllypuron luoteisosien asutuksen läheisissä metsissä. Runsaasti ja komeitakin lähtöpuita kasvaa siellä Hallaivuorentien pohjoisosan varrella ja Myllärintanhuan taloryhmän piirissä. Luonnossa kasvanee vasta ensimmäisen sukupolven yksilöitä, mutta laji saattaa hyvin vakiintuakin, kuten suomenpihlaja (Hedlundia hybrida), ja ruotsinpihlaja (Scandosorbus intermedia), ovat jo tehneet seudun metsissä (ainakin 66803:33918 ja 66813:33924). Niissä on tavattu myös pyreneittenpihlajan (H. mougeotii) nuorisoa (Kurtto ym. 2020). 3 Malus toringo var. sargentii (Rehder) C. K. Schneid. marja­ omenapensas (pikkuhelmiomenapuu) bukettapel ► 3 Malus toringo var. sargentii (Rehder) C. K. Schneid. helmiomenapensas bukettapel Lisäys . Rosa caesia × mollis Henry Väre on hiljattain määrittänyt joukon näytteitä (H) Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan eliömaakunnista täksi risteymäksi. Lisäys M Spiraea trilobata L. siperianvirpiangervo sibirisk spirea EH. Valkeakoski, Lumikorven jäteasema (6798399:3343343). Itäisen joutomaakentän multaisella maakasalla 1 yksilö 5.8.2020 Timo Hietanen (H-ark; valokuvattu). ▲ Sirokesäkynttilän, Oenothera lindheimeri, suomenkielinen nimi juontuu ajalta, jolloin lajin lähisukulaisineen (n. 20 lajia) katsottiin kuuluvan sukuun Gaura. Nyt se on fylogeneettisten analyysien perusteella sisällytetty helokkien suureen sukuun (n. 160 lajia), vaikka erottuukin sen sisällä usein vastakohtaisten kukkiensa sekä lyhyiden luottiliuskojensa ja avautumattomien (pähkylämäisten), vähäsiemenisten hedelmiensä perusteella. Helsinki, Myllypuro, Myllyaukio, kesäkukkakaukalo, 19.9.2018 A. Kurtto Cucurbitaceae kurkkukasvit Lisäys  Cucurbita maxima Duchesne jättikurpitsa jättepumpa EH. Forssa, Jokioisten siirappitehdas (6749:3309), maissin purkupaikalla yksi yksilö 15.7.1964 Alli Väre (Väre 1965). Onagraceae horsmakasvit Lisäyksiä M Oenothera lindheimeri (Engelm. & A. Gray) W. L. Wagner & Hoch sirokesäkynttilä sommarljus Gaura lindheimeri Engelm. & A. Gray U. Hyvinkää, Kapulan jätekeskus, pitkien maakasojen viereisellä, soran-, mullan- ja kuorihakkeensekaisella myllätyllä joutomaakentällä (6730178:3380016), yksi pieni tupas. 1.9.2020 Timo Hietanen (H). Sirokesäkynttilä on aiemmin tunnettu tieteellisellä nimellä Gaura lindheimeri (”herrasväenkaura”). Tämä Suomessa kesäkasvina kasvatettava perenna on meillä vanha puutarhakasvi, jonka viljely on viime vuosikymmeninä vähentynyt; tällä paikalla kasvi on ilmeinen puutarhakarkulainen (multatulokas). ◄▲ Itävallanpihlajan, Hedlundia austriaca, parimetriseksi ehtinyt jälkeläinen lähiömetsikössä. Lajia luonnehtivat isot, teräväliuskaiset, -loviset ja -hampaiset lehdet, joista osa on hyvinkin leveitä. Helsinki, Hallainvuori, 30.9.2015 ja 6.10.2021 L. Helynranta Lutukka 37. 2021 125

◄ Jättihelokki, Oenothera glazioviana, on uhkea kasvi jopa reilusti yli metrin korkeine varsineen ja jopa viisisenttisine terälehtineen. Paljolti punainen verhiö ja punatyviset karvat kuuluvat myös lajin tuntomerkkeihin. Hanko 21.8.2021 Timo Hietanen. koilliseurooppalainen ja siperialainen luonnonkasvi, kun taas S. dasyclados on risteymäsyntyinen viljelykasvi. Sen lajike ’Aquatica’ on valittu Suomessa kasvatetusta aineistosta ja sittemmin viety muuallekin maailmaan mm. energiakasviksi. Brassicaceae ristikukkaiskasvit Alyssum L. kilpiruohot stenörter ► Alyssum L. (kivi)kilpiruohot stenörter Suomenkielisen nimen tarvittaessa käytettävä tarkenne on tarpeen, koska olemassa ovat segregaattisuvut Alyssoides Mill., helmikilpiruohot, ja Aurinia Desv., kultakilpiruohot. Lisäys  Descurainia incana (Bernh. ex Fisch. & C. A. Mey.) Dorn ­lännenlitutilli grått stillfrö Descurainia richardsonii O. E. Schulz M Oenothera glazioviana Micheli jättihelokki jättenattljus U. Hanko, Stormossenin lounaispuoleisen maankaatopaikan täyttömäen ylätasanteen lounaisen reunavallin yläluiskalla (6642580:3276918), yksi kookas monihaarainen yksilö. 21.8. 2021 Timo Hietanen. Näyte kerätty mutta ei vielä herbaariossa; määritys vahvistettu valokuvista. . Suomessa vähän kasvatettava koristekasvi; tällä paikalla puutarhakarkulainen (multatulokas). Lajista on käytetty myös suomenkielistä nimeä oranssihelokki, mutta kukkien väri muuttuu tuon nimen mukaiseksi vasta korkeintaan terälehtien lakastuttua. Epilobium anagallidifolium × palustre InL. Utsjoki, Suohpajohka (7749:3474), 1990 Y. Mäkinen (YME; Mäkinen ym. 2019). [Turun yliopiston kasvimuseossa (TURA) on lisäksi kaksi vanhaa näytettä (viisi arkkia) Kittilän (KiL) Pallastunturilta ja Enontekiön (EnL) Tarvantojoelta jo keruuaikana määritetty tähän risteymään, mutta näytteitä ei ole tarkistettu.] Violaceae orvokkikasvit M Viola ×wittrockiana Gams ex Nauenb. & Buttler tarha­ orvokki pensé ► M Viola ×wittrockiana Gams tarhaorvokki pensé Salicaceae pajukasvit M Salix dasyclados auct. vannepaju sammetsvide ► M Salix dasyclados Wimm. vannepaju sammetsvide Salix gmelinii auct. M Salix dasyclados ’Aquatica’ vesipaju Salix gmelinii ’Aquatica’ Salix ’Aquatica Gigantea’ Edellisessä päivityksessämme (Kurtto ym. 2020) julkaisimme vannepajun nimistömuutokseksi Salix dasyclados auct. > Salix gmelinii Pall. seuraten Suomen puu- ja pensaskasvion (Uronen & Saarinen 2020) näkemystä. Kuitenkin aito S. gmelinii on 126 Lutukka 37. 2021 EH. Riihimäki, myllyalue, ratapenger (6739:3379) 2.9.1931 Osmo I. Aulamo (H). Lännenlitutilli oli mainittu jo vuoden 1987 nimistöluettelossa (Kurtto & Lahti 1987) nuoremmalla toisintonimellään Descurainia richardsonii mutta jäi vahingossa pois vuoden 2019 luettelosta (Kurtto ym. 2019). Caryophyllaceae kohokkikasvit Cherleria L. naskalinädät dvärgnörlar ► Cherleria L. naskalinädät fjällnörlar  Corrigiola litoralis L. varsanpolvi skorem ►  Corrigiola litoralis L. hietavarsanpolvi skorem Suomenkielistä nimeä on tarkennettu, koska suvun 11 muutakin lajia ovat saaneet tarkenteen. ● Silene vulgaris (Moench) Garcke subsp. vulgaris var. litoralis (Rupr.) Jalas suomenlahdennurmikohokki finnglim ► ● Silene vulgaris (Moench) Garcke subsp. vulgaris var. littoralis (Rupr.) Jalas suomenlahdennurmikohokki finnglim Nimen ”kantamuoto” eli basionyymi on Silene inflata var. littoralis Rupr., jonka muunnosmääreen (epiteetin) kirjoitusasua ei tule myöhemmissä kombinaatioissa(kaan) muuttaa, sillä latinan sanat littoralis, litoralis, littoreus ja litoreus ovat kaikki epiteeteiksi kelvollisia. Amaranthaceae (incl. Chenopodiaceae) revonhäntäkasvit Perinteisesti erillään pidetyt heimot Chenopodiaceae Vent. 1799 ja Amaranthaceae Juss. 1789 on yhdistetty APG IV:ssä (Angiosperm Phylogeny Group 2016), jolloin laajennetun heimon nimeksi tulee heimonimistä vanhempi eli Amaranthaceae. Heimot pidettiin vielä erillään mm. laajassa Caryophyllaleshankkeessa (Hernández-Ledesma ym. 2015), mikä perustui

Cornaceae kanukkakasvit ? Cornus sanguinea L. mustamarjakanukka skogskornell ► ? Cornus sanguinea L. pikikanukka skogskornell Lajin suomenkielinen nimi on haluttu lyhentää, jotta alalajien kansalliset nimet pysyisivät kohtuullisen lyhyinä (anatolianpikikanukka, euroopanpikikanukka, kaakonpikikanukka, ukrainanpikikanukka, unkarinpikikanukka). Polemoniaceae sinilatvakasvit Lisäys M Polemonium reptans L. niittysinilatva krypblågull U. Helsinki, Laajasalo, Mellinintie, täyttömaa (66745:33909), kaksi yksilöä 9.7.2017 Lars Winberg (H-ark). Niittysinilatva on kotoisin itäisestä Pohjois-Amerikasta, missä sen kasvupaikkoja ovat mm. ravinteikkaat, tuoreet tai kosteat lehtipuuvaltaiset jokivarsimetsät, laaksonpohjat ja törmien alustat. Laajasaloon kasvi on päätynyt sinne täytemaaksi tuodun puutarhamaan mukana. Ericaceae kanervakasvit Hypopitys Hill mäntykukat tallörter Monotropa L. ► Hypopitys Hill mäntykukat tallörter ▲ Suomenlahdennurmikohokki, Silene vulgaris var. littoralis, kuuluu etelärannikkomme kallio- ja kivikkorantojen yleiseen flooraan. Helsinki, Uunisaari 10.8.2008 L. Helynranta siihen, että pienen Polycnemae-sektion siirtäminen savikka­ kasveista revonhäntäkasveihin tekisi molemmat heimot monofyleettisiksi, jolloin niiden yhdistäminen ei olisi tarpeen. Kuitenkin äskettäisessä monipuolisessa molekyylitutkimuksessa (Morales-Briones ym. 2020) päädyttiin tulokseen, että heimopari sisältää viisi samantasoista yksikköä, joita esitetään käsiteltäviksi alaheimoina Amaranthoideae, Polycnemoideae, Betoideae, Chenopodioideae ja Salicornioideae. Suomen lajiluettelossa siirrytään nyt noudattamaan tätä käsittelyä ja heimot yhdistetään. Mahdollista kuitenkin on, että heimojakoa tutkitaan vielä myöhemmin uudelleenkin.  Cycloloma atriplicifolium (Spreng.) J. M. Coult. kiekko­ savikka hjulmålla Chenopodium atripicifolium (Spreng.) A. Ludw. ex Graebn. ►  Dysphania atriplicifolia (Spreng.) G. Kadereit, Sukhor. & Uotila kiekkosavikka hjulmålla Chenopodium atripicifolium (Spreng.) A. Ludw. ex Graebn. Cycloloma atriplicifolium (Spreng.) J. M. Coult. Suvun Hypopitys erottamisen jälkeen suku Monotropa jää kyllä olemaan ainakin amerikkalais-kaakkoisaasialaisen tyyppilajinsa M. unifloran eli aavepiipun voimin. Rubiaceae matarakasvit Asperula L. maratit färgmåror ► Asperula L. (aito)maratit färgmåror Polyfyletian välttämiseksi Del Guacchio ja Caputo (2020) ehdottivat laajasti käsitetyn suvun Asperula L. jakamista. Suomessa luonnonvaraisina tavatut lajit säilyvät suvussa Asperula s. str., joka kuitenkin tarvitsee nyt etumääritteen. Määritettä aito käytetään tässä merkityksessä alkuperäinen (sellainen kuin jokin on alun perin ollut). ▼ Hento ja kapealehtinen värimaratti, Asperula tinctoria, tunnetaan nykyisin Suomesta luontaisen oloisena vain Kemiönsaaresta ja Raumalta. Viro, Saarenmaa, Panga 26.6.2018 L. Helynranta Cyclolomaa on pidetty omana yksilajisena sukunaan lähinnä siksi, että sen ainoan lajin kehälehtien selässä on selvä poikittainen palle, jollaista ei muilla Dysphanieae-tribuksen lajeilla ole. Viimeaikaisten molekyylitutkimusten perusteella (Uotila ym. 2021) laji kuitenkin kuuluu selvästi monilajiseen Dysphaniasukuun ja sen samaan amerikkalaiseen sektioon Adenois kuin sitruunasavikka, D. ambrosioides. Lutukka 37. 2021 127

Apocynaceae oleanterikasvit Lisäys  Vincetoxicum rossicum (Kleopow) Barbar. venäjän­ käärmeenpistonyrtti brun tulkört Jussi Mäkinen tapasi ja valokuvasi tämän kasvin Helsingin Laajasalon Kruunuvuorenrannan rantaniityllä (667480:338972) heinäkuussa 2020 mahdollisesti joko puutarhakarkulaisena tai paikalla aiemmin sijainneeseen öljysatamaan jotenkin liittyneenä tulokkaana. Laji on itäisessä Pohjois-Amerikassa haitallinen vieraskasvi, joten sen mahdollista luonnonvaraiseksi asettumista Suomeen tulee tarkkailla. Boraginaceae lemmikkikasvit Anchusa L. rastit oxtungor, Lycopsis L. ► Anchusa L. isorastit oxtungor Suomenkielisen nimen tarkenne on tarpeen suvun Lycopsis erottamisen vuoksi (ks. edempänä Lycopsis). ● Anchusa arvensis (L.) M. Bieb. peltorasti fårtunga Lycopsis arvensis L. ► ● Lycopsis arvensis L. peltorasti fårtunga Anchusa arvensis (L.) M. Bieb. Lisäyksiä Buglossoides arvensis -ryhmä ketorusojuuriryhmä * ● Buglossoides arvensis (L.) I. M. Johnst. ketorusojuuri sminkrot * Lithospermum arvense L. ▼ Peltorastin, Lycopsis arvensis, kukat loistavat lempeän syvänsinisinä pistävän karkeakarvaisten versojen latvassa. Joutsa kk, Venetie 24.6.2007 L. Helynranta ● Buglossoides arvensis var. arvensis valkoketorusojuuri vit sminkrot * Lithospermum arvense var. arvense × Buglossoides arvensis var. coerulescens (DC.) A. Hansen & Sunding siniketorusojuuri blå sminkrot Lithospermum arvense var. coerulescens DC. . . Buglossoides incrassata (Guss.) I. M. Johnst. paisurusojuuri * Buglossoides incrassata subsp. splitgerberi (Guss.) E. ratarusojuuri * Buglossoides arvensis auct. Zippel & Selvi Selvi ja Cecchi (2009) siirsivät aiemmin yleisesti ketorusojuuren rotuna tai lähilajina pidetyn splitgerberi-epiteettiä kantavan kasvin lajin Buglossoides incrassata alalajiksi. Tuota lajia luonnehtivat hedelmävaiheessa turpeat kukkaperät ja -pohjukset (lat. incrassatus = lihava, pulska) sekä pitkulaisen soikeat, selväsuoniset sirkkalehdet, kun taas ketorusojuurella kukkaperät ja -pohjukset ovat pysyvästi hoikkia ja sirkkalehdet soikeita ja näennäisesti suonettomia (ks. Hronešin (2015) valokuvat 128 Lutukka 37. 2021

kyllä viittaavat muinaistulokkuuteen, mutta kunhan herbaariotyö on tehty, asiaan palataan Lutukassa. – Ratarusojuuren kokonaisalue näyttää kattavan valtaosan Eurooppaa ja ulottuvan kaakossa Keski-Aasiaan saakka (Zippel & Raus 2020). Alkuaan lähinnä mediterraaninen ketorusojuuriryhmä on taksonomisesti hankala ja tarvinnee vielä lisätutkimuksia. Saa sitten nähdä, mitä paisu- ja ratarusojuuren taksonomialle niiden myötä mahdollisesti tapahtuu. Lajin Buglossoides arvensis suomenkielinen nimi on ollut tarpeen muuttaa peltorusojuuresta ketorusojuureksi, koska lajin rajaus on muuttunut. Sitä paitsi uusi nimi kuvaa kasvin nykyistä ekologiaa paremmin kuin vanha. ◄ ▲ Ruskeakukkainen venäjänkäärmeenpistonyrtti, Vincetoxicum rossicum, on jotenkin päätynyt Helsingin Laajasalon merenrantaniitylle. Jussi Mäkinen 27.7.2020 sekä Zippelin ja Wilhalmin (2003) piirroskuvat). Koska keto- ja ratarusojuurta ei ole likikään aina pidetty erillään kirjallisuus- ja arkistotiedoissa ja koska niiden erot eivät suinkaan aina ole nähtävissä maastossa ja näytteissä, on usein syytä tyytyä kollektiiviseen määritykseen eli tasolle ketorusojuuriryhmä. Zippel ja Raus (2020) luettelevat Suomesta useita ratarusojuurinäytteitä (TMP!) Pirkanmaalta ja Ahvenanmaalta niin rautateiltä kuin pellonlaiteilta. Kuitenkin suomalaisen herbaarioaineiston kattavampi läpikäynti (AK) on viimeaikaisen poikkeustilan takia tekemättä, joten tässä ei vielä ole mahdollista antaa näkemystä kasvin historiallisesta asemasta (muinais- vai uustulokas, vakinainen vai satunnainen) Suomessa. Ahvenanmaan kasvupaikat ʘ Cynoglottis barrelieri (All.) Vural & Kit Tan rastio turkisk oxtunga Anchusa barrelieri (All.) Vitman ► ʘ Cynoglottis barrelieri (All.) Vural & Kit Tan tarharastio turkisk oxtunga Anchusa barrelieri (All.) Vitman Suomenkieliseen nimeen on syytä palauttaa aiemman nimen tarharasti etumäärite, koska sukuun kuuluu myös anatolianrastio, Cynoglossum chetikiana. Lisäys Lycopsis L. suvirastit fårtungor Hilgerin ym. (2004) selvityksestä lähtien sukujen Anchusa ja Lycopsis erillisyys on saanut yhä enemmän kannattajia, joihin meidänkin on nyt syytä liittyä. ’Suvi’ kertoo tässä, että suvun lajit ovat yksivuotisia toisin kuin isorastit eli Anchusa-lajit. ▼ Ketorusojuuriko? Täytynee vielä käydä Suomenlinnan Susisaaressa keväällä ja keskikesällä varmistamassa sirkkalehdistä ja hedelmävaiheen kukkaperistä. 4.6.2015 L. Helynranta Lutukka 37. 2021 129

● Myosotis laxa subsp. baltica (Sam.) Hyl. ex Nordh. merirantalemmikki strandförgätmigej ► ● Myosotis laxa var. baltica (Sam.) Apelgren merirantalemmikki strandförgätmigej Myosotis laxa subsp. baltica (Sam.) Hyl. ex Nordh. ● Myosotis laxa subsp. caespitosa (Schultz) Hyl. ex Nordh. järvirantalemmikki vanlig sumpförgätmigej ► ● Myos­otis laxa var. caespitosa (Schulz) Apelgren järvirantalemmikki vanlig sumpförgätmigej Myosotis laxa subsp. caespitosa (Schultz) Hyl. ex Nordh. ? Myosotis laxa subsp. laxa lännenrantalemmikki falsk förgätmigej ► ? Myosotis laxa var. laxa lännenrantalemmikki falsk förgätmigej Myosotis laxa subsp. laxa Rotujen välimuodot ovat var. baltican alueella ja esiintymien seassakin yleisiä. Rantalemmikkiimme on esitetty sisältyvän kolmattakin rotua, var./subsp. laxa, mutta toisaalta sitä pidetään myös pelkästään pohjoisamerikkalaisena ja lajin muuntelu koko laajalla levinneisyysalueellaan tunnetaan vielä kovin puutteellisesti. Pohjolassa ja Baltiassa muuntelu saattaa olla osittain geneettistä, mutta todennäköisemmin se aiheutuu epigeneettisestä vasteesta ympäristöoloihin, koska rotuja ei ole erotettavissa DNA-analyysein. Niinpä Suomessa paljon käytetty alalajitasoinen luokittelu vaikuttaa tällä tietämällä liioitellulta ja muunnostason käyttö perustellummalta, niin kuin ekotyyppien kohdalla tavataan tehdä. – Rantalemmikin taksonomiaan voi uppoutua syvemmin Apelgrenin (1990, 1991), Kookin ym. (2016) ja Pihun ym. (2009) julkaisujen avulla.  Nonea pulla DC. rusonunna svartnonnea ►  Nonea pulla (L.) DC. rusonunna svartnonnea Linné julkaisi kahdesti (vuosina 1758 ja 1759) nimen Lycopsis pulla. Varhaisempi nimi ei ilmeisesti suoraan kuulu nyt nimellä Nonea pulla tunnetulle kasville, mutta ehdotettujen konservointien kautta nimi Lycopsis pulla L. 1758 on nyt katsottava nimen Nonea pulla basionyymiksi, minkä vuoksi auktorisiteerausta tulee tarkentaa. Tarkemman (englanninkielisen) selosteen asiasta voi lukea hyvin hyödyllisen verkkosivuston The Linnaean Plant Name Typification Project kautta hakemalla sen alakohdan Search the Linnean Database avulla kaikki Linnén Lycopsis-nimet. Convolvulaceae kiertokasvit  Ipomoea nil (L.) Roth keisarinelämänlanka kejsarvinda EH. Forssa, Jokioisten siirappitehdas (6749:3309), maissin purkupaikalla yhteensä muutamia yksilöitä vuosina 1958–1960 Alli Väre (FOR; Väre 1960a). Siementulokas, rikkana amerikkalaisen maissin siemenen joukossa. – EH. Ypäjä, Levänkylä (674:329), rikkaruohona, tullut siemenenä Jokioisten siirappitehtaalta maissin lajittelujätteen joukossa. Kolme yksilöä 27.8.1960 Alli Väre (Väre 1960b). Solanaceae koisokasvit M Atropa bella-donna L. belladonna belladonna ► M Atropa bella-donna L. (italian)belladonna belladonna Suvussa on neljä muutakin lajia. 130 Lutukka 37. 2021 ▲ Tarhakrysanteemi, Chrysanthemum morifolium, on risteymäsyntyinen koristekasvi, josta viljellään tolkutonta joukkoa erilaisia lajikkeita, toiset melko yksinkertaisia, toiset konstikkaita. Teneriffa, La Vera 7.11.2015 A. Kurtto Plantaginaceae ratamokasvit 2 Veronica austriaca subsp. teucrium (L.) D. A. Webb loistotädyke praktveronika ► 2 Veronica teucrium L. loistotädyke praktveronika Veronica austriaca subsp. teucrium (L.) D. A. Webb Taksoni on syytä käsitellä lajina seuraten Rojas-Andrésin ja Montserrat Martínez-Ortegan (2016) revisiota. Poisto Veronica austriaca L. itävallantädyke östveronika Poistetaan, koska lajia (s. str.) ei ole tiettävästi tavattu luonnonvaraisena Suomesta. Lamiaceae huulikukkaiskasvit 3 Mentha ×rotundifolia (L.) Huds. omenaminttu äppelmynta = M. spicata × suaveolens ► 3 Mentha ×rotundifolia (L.) Huds. omenaminttu äppelmynta = M. longifolia × suaveolens Asteraceae asterikasvit  Arnoseris minima (L.) Schweigg. & Körte kultamaitiainen klubbfibla ►  Arnoseris minima (L.) Schweigg. & Körte kultamaitiainen klubbfibbla M Chrysanthemum morifolium Ramat. krysanteemi krysantemum Dendranthema indicum (L.) Des Moul. ► M Chrysanthemum morifolium Ramat. tarhakrysanteemi krysantemum Dendranthema indicum auct.

Kasvi on risteymäsyntyinen mutta lajin tavoin käyttäytyvä; yksi vanhemmista on ”oikea” Chrysanthemum indicum L., kiinankrysanteemi. Chrysanthemum coronariumia pidettiin pitkään sukunsa tyyppilajina, mutta 1990-luvulla nimi Chrysanthemum konservoitiin niin ikään konservoituna tyyppilajinaan C. indicum, minkä seurauksena C. coronarium lähisukulaisineen siirtyi sukuun Glebionis ja välillä sukuna Dendranthema käsitellyt taksonit eli krysanteemit muodostavat nyt suvun Chrysanthemum. Ramatuellen vuonna 1792 yhtaikaisesti julkaisemilla nimillä Anthemis grandiflora ja Chrysanthemum morifolium on yhtäläinen nimistöllinen prioriteetti lajitasolla, mutta nimistösäännöt täyttävä ensimmäinen valinta on osunut epiteettiin morifolium. Toisinaan se kirjoitetaan virheellisesti moriifolium. Moninaisia ovat kasvien nimistölliset kiemurat. ʘ2 Cichorium intybus L. sikuri cikoria ► ʘ2 Cichorium intybus L. (hyöty)sikuri cikoria Kansallisen nimen tarkenne on lisätty, koska muillekin sikuritaksoneille on tarvittu kansallinen nimi. ▲ Kaunopunahatun, Echinacea purpurea, mykeröitä kesäkukka- ja ravintokasvikaukalossa perunan ja kurpitsan lehtien ympäröiminä. Helsinki, Itäkeskus, Stoan aukio, 23.8.2021 Arto Kurtto Lisäys Echinacea Moench punahatut solhattar M Echinacea purpurea (L.) Moench kaunopunahattu röd solhatt V. Lohja, Moisionhaka NE-puoli, Suitiantien (116) SW-puolen maankaatopaikka (6686046:3340397). 2 yksilöä risiinin seurassa, 23.9.2019 Timo Hietanen 5619 (H). Lisäys Sigesbeckia L. nystytähdet klibbstjärnor M Sigesbeckia serrata DC. chilennystytähti klibbstjärna U. Hanko, maankaatopaikka (6642516:3276744). Kaatopaikan lounaiskulman myllätty, soran- ja mullansekainen joutomaakenttä, 2 yksilöä 23.9.2020 Timo Hietanen 2520 (H). Det. Mikko Piirainen. M Symphyotrichum ×versicolor (Willd.) G. L. Nesom liilaasteri brokaster ► M Symphyotrichum ×versicolor (Willd.) G. L. Nesom liila-asteri brokaster = Symphyo­ trichum laeve (L.) Á. Löve & D. Löve × novi-belgii  Tripolium pannonicum (Jacq.) Dobrocz. subsp. pannonicum aromeriasteri ►  Galatella pannonica (Jacq.) Galasso, Bartolucci & Ardenghi aroasteri Aster tripolium subsp. pannonicum (Jacq.) Soó Tripolium pannonicum (Jacq.) Dobrocz. subsp. pannonicum ● Tripolium pannonicum (Jacq.) Dobrocz. subsp. tripolium rantameriasteri strandaster ► ● Galatella tripolium (L.) Galasso, Bartolucci & Ardenghi meriasteri strandaster Aster tripolium L. Tripolium pannonicum (Jacq.) Dobrocz. subsp. tripolium (L.) Greuter (L.) Greuter Aiemmin hyvinkin laajasti käsitetyn suvun Aster uudelleenjäsentely jatkuu muun muassa tällä meriasterin ja lähisukulaisensa siirtämisellä kutriasterien sukuun seuraten Lin ym. (2012) aavistelua ja Jafarin ym. (2015) ja A. Sennikovin (suull.) antamaa kannatusta asialle. Häiritsevän nimistöpoukkoilun välttämiseksi sopii toivoa, että ratkaisu jää pysyväksi. ◄ Jäykkähaarainen hyötysikuri, Cichorium intybus, esittelee kukkiaan vain jokusen kerrallaan, tässä tienvarsiniityllä Lahdenväylän kupeessa. Helsinki, Viikinranta 29.7.2007 L. Helynranta Lutukka 37. 2021 131

Xanthium strumarium -ryhmä isosappiruohot ► Xanthium strumarium -ryhmä vaaleasappiruoho­ ryhmä Caprifoliaceae Lisäys M Knautia macedonica Griseb. etelänruusuruoho grekvädd EK. Kotka, Jylppy, Seppolantien E-puoli, maankasauskentän pohjoisimman pitkän maavallin W-pää. Rehevän kasvillisuuden suojissa vallin päällä (6710027:3494915), 3 yksilöä. 18.9.2020 Timo Hietanen 4320 (H). Etelänruusuruoho on kotoisin Kaakkois-Euroopasta. Suomessa sitä viljellään (lyhytikäisenä) perennana, ja se kukkii keskikesästä alkaen syksyn tuloon saakka; kukat ovat näyttävän tummanpunaisia. Tällä paikalla kasvi on ilmeinen puutarhakarkulainen (multatulokas). – Visa Lipponen on löytänyt etelänruusuruohon Helsingin (U) Pukinmäestä vuonna 2015 kolme vuotta aikaisemmin lakkautetun puutarhamyymälän paikalla olleelta joutomaalta. Tämä esiintymä on kuitenkin tulkittava viljelyjäänteeksi. Sama pätee Juha Tuomolan havaintoon 2021 lajista Helsingin Vuosaaren Vuosaarenhuipulta, jolle on kylvetty ja istutettu koko joukko eksoottisia kasveja. ● Valeriana sambucifolia J. C. Mikan ex Pohl lehtovirmajuuri flädervänderot ► ● Valeriana excelsa Poir. lehtovirmajuuri fläder­ vänderot Valeriana sambucifolia J. C. Mikan ex Pohl ● Valeriana sambucifolia subsp. salina (Pleijel) Nordh. merivirmajuuri strandvänderot ► ● Valeriana excelsa subsp. salina (Pleijel) Hiitonen merivirmajuuri strandvänderot Valeriana sambucifolia subsp. salina (Pleijel) Nordh. ● Araliaceae araliakasvit 132 Helsinki, Puotinharju, Varikkotie 28.9.2007 L. Helynranta Hedelmäkehto: Roger Culos, CC BY-SA 3.0 wikimedia.org Valeriana sambucifolia subsp. sambucifolia luhtavirmajuuri äkta flädervänderot ► ● Valeriana excelsa subsp. sambucifolia (Pohl) Holub luhtavirmajuuri äkta flädervänderot Valeriana sambucifolia subsp. sambucifolia Vallitsevan käsityksen (mm. tietokannat Euro+Med ja Plants of the World Online sekä Holub 1997, Kirschner ym. 2007, Kirschner & Zeisek 2017) mukaan lehtovirmajuuren edustaman oktoploidin (2n = 56) ryhmän jäsenet ovat parhaiten sijoitettavissa samaan lajiin alalajitasolla, kuten omassa lajiluettelossammekin olemme tehneet. Tällöin kuitenkin vanhimmalla lajitasoisella nimellä Valeriana excelsa (kuvattu 1808) on prioriteetti nuorempaan V. sambucifoliaan (1809) nähden. Lajin tieteellinen nimi siis muuttuu mutta taksonirajaukset pysyvät samoina. Suomessa ei tavata lajin nimirotua karvavirmajuurta, jota on kutsuttu myös nimillä V. procurrens Wallr. tai V. sambucifolia subsp. procurrens (Wallr.) Á. Löve. ? ▲ Isosappiruohoryhmän, Xanthium strumarium -ryhmä, taksonien varma määrittäminen vaatii hedelmävaiheisten mykeröiden tutkiskelua, mutta Suomessa sellaisia ehtii harvoin kehittyä. Kasvin hedelmäkehdon vastasuuntiin vinot kärkipiikit osoittavat kyseessä olevan tummasappiruoho, Xanthium orientale, tieteellisestä nimestään huolimatta alkuaan amerikkalainen laji. Aralia elata (Miq.) Seem. piikkiaralia parkaralia Aralia chinensis auct. ► M Aralia elata (Miq.) Seem. piikkiaralia parkaralia Aralia chinensis auct. Lutukka 37. 2021 U. Inkoo, jäteasema, itäisimmän maakasan W-luiskan alaosassa (6664525:3333380) n. 70 cm:n yksilö. 26.9.2019 Timo Hietanen (H ark.). – EH. Kouvola, Keltti, Vatajantien hiekkakuoppa, täyttömaalla rinteessä (6752256:3478306). 22.7.2020 Anni Kiviniemi (H-ark.). Status muuttuu, koska entisten epävarmojen tai vaikeatulkintaisten löytötietojen lisäksi piikkiaralia on äskettäin löydetty kahdelta täyttömaapaikalta. Nimen edestä voi täten poistaa kysymysmerkin. Piikkiaralia on nimensä mukaan kauttaaltaan piikikäs kookas pensas tai pieni puu, jolla on hyvin kookkaat kahteen kertaan parilehdykkäiset lehdet ja laaja ja runsashaarainen kukinto (kertotasohuiskilo); hedelmät ovat mustia luumarjoja. Laji on kotoisin Itä-Aasiasta; Suomessa se paleltuu usein maata myöten kovina pakkastalvina. Apiaceae sarjakukkaiskasvit Lisäys Berula W. D. J. Koch hanhenputket bäckmärken ■ Berula erecta (Huds.) Coville (euroopan)hanhenputki bäckmärke A. Kökar, Karlby, Grönvik, pienehkön lammikon ranta, vesirajassa Phragmites-kasvuston tyvellä (66617:31571). Parin met-

► Hoikkahirvenputki, Seseli annuum, oli sille vieraissa oloissa Turussa kehittynyt lajin tavanomaisesta luontaisasusta poikkeavaksi. 4.9.2017 Timo Hietanen rin pituinen tiheä, steriili kasvusto. 15.7.2020 Pekka Rautiainen 20-095 (TURA). Löytäjä kertoo esiintymästä enemmän tässä Lutukan numerossa (Rautiainen 2021). Nykykäsityksen mukaan (Spalik ym. 2009) lajin levinneisyysalue kattaa Euraasian länsiosat ja Pohjois-Afrikan ja sukuun kuuluu lisäksi viisi lajia Afrikassa ja yksi Pohjois- ja Keski-Amerikassa. Näin ollen lajille Berula erecta sopii tarvittaessa käytettäväksi suomenkielisen nimen etumääritteeksi ’euroopan’. Lisäys  Seseli annuum L. hoikkahirvenputki Timo Hietanen valokuvasi ja keräsi näytteeksi (H) tämän luontaisena läpi Euroopan mantereen nemoraalisen alueen kasvavan lajin Turun Topinojan jätekeskuksen laelta (6717:3244) avoimelta ruderaattilaikulta 4.9.2017. Lisäys  Seseli krylovii (V. N. Tikhom.) Pimenov & Sdobnina saha­ hirvenputki Tämä hämäävästi pukinjuurta muistuttava hirvenputkilaji kuuluu Anni Kiviniemen lukuisiin hienoihin löytöihin puutavaran entisiltä varastointialueilta Kymenlaaksosta. Hän itse kertoo lajista lisää tässä Lutukan numerossa (Kiviniemi 2021b). Kiitämme Timo Hietasta, Jussi Mäkistä, Veli-Pekka Rautiaista ja Lauri Urhoa luvasta käyttää heidän ottamiaan valokuvia luettelollemme uusista kasveista. Angiosperm Phylogeny Group 2016: An update of the Angiosperm Phylogeny Group classification for the orders and families of flowering plants: APG IV. Botanical Journal of the Linnean Society 181: 1–20. doi.org Apelgren, K. 1990: Variation and distribution of Myosotis laxa sensu lato (Boraginaceae) in the Baltic region. Annales Botanici Fennici 27: 287–299. Apelgren, K. 1991: Relations between coast and inland taxa in the Baltic region: case studies in Galium palustre s. lat. and Myosotis laxa s. lat. Acta Universitatis Upsaliensis 306: 1–33. Banfi, E. 2018: A survey of the Elymus L. s. l. species complex (Triticeae, Poaceae) in Italy: taxa and nothotaxa, new combinations and identification key. Atti della Società Italiana di Scienze Naturali e del Museo Civico di Storia Naturale di Milano 5(2): 57– 64. Björk, C.R. 2020: Notes on the Holarctic species of Huperzia (Lycopodiaceae), with emphasis on British Columbia, Canada. Annales Botanici Fennici 57: 255–278. Chumová, Z., Mandákova, T. & Trávniček 2021: On the origin of tetraploid Vernal Grasses (Anthoxanthum) in Europe. Genes (Basel) 2021 Jul; 12(7): 966.doi.org Colasante, M. & Rudall, R.J. 2000: Veratrum album and V. nigrum (Melanthiaceae) in Italy: micromorphology and systematics. Plant Biosystems 134(2): 233–240. doi.org Dal Vesco, G., Garbari, F. & Giordani, A. 2003: The genus Allium L. (Alliaceae) in Italy. XX. Allium strictum Schrader. Webbia 58: 401–410. doi.org Del Guacchio, E. & Caputo, P. 2020: Splitting Asperula (Rubiaceae): a proposal for consistency purposes within sections Cynanchicae, Thliphthisa and Hexaphylla. Plant Biosystems 154(5): 766‒782. Heldarian, M., Hamdi, S.M.M., Denshiri, M.M., Nejadsattari, T. & Masoumi, S.M. 2020: Pollen grain micromorphology in some genera of Ornitho­ galeae (Asparagaceae, Scilloideae) and its relative significance. Phytotaxa 458 (4): 242–256. doi.org Hernández-Ledesma, P., Berendsohn W.G., Borsch, T., von Mering, S., Akhani, H., Arias, S., Castañeda-Noa, I., Eggli, U., Eriksson, R., Flores-Olvera, H., Fuentes-Bazán, S., Kadereit, G., Klak, C., Korotkova, N., Nyffeler, R., Ocampo, G., Ochoterena, H., Oxelman, B., Rabeler, R.K., Sanchez, A., Schlumpberger, B.O. & Uotila, P. 2015: A taxonomic backbone for the global synthesis of species diversity in the angiosperm order Caryophyllales. Willdenowia 45: 281–383. doi.org Hilger H.H., Selvi F., Papini A. & Bigazzi M. 2004: Molecular systematics of Boraginaceae tribe Boragineae based on ITS1 and trnL sequences, with special reference to Anchusa s.l. Annals of Botany 94: 201–212. Holub, J. 1997: Five new nomenclatural combinations for taxa from the fifth volume of ”Květena České republiky”. Preslia 68: 285–286. Hroneš, M. 2015: Notes on the adventive flora of northern Moravia and Silesia 4. Buglossoides arvensis and B. incrassata subsp. splitgerberi. Acta Musei Beskidensis 7: 23–37. researchgate.net Hu, Z., Zhao, Y., Zhao, C. & Liu, J. 2020: Taxonomic importance of pollen morphology in Veratrum L. (Melanthiaceae) using microscopic techniques. Microscopy Research and Technique 83: 865–876. doi.org Jafari, F., Kazempour Osaloo, S., Mozffarian, V. 2015: Molecular phylogeny of the tribe Astereae (Asteraceae) in SW Asia based on nrDNA ITS and cpDNA psbA-trnH sequences. Willdenowia 45: 77−92. Karlsson, T. 2000: Pteridium. Teoksessa: Jonsell, B. (toim.), Flora Nordica 1: 43–47. Kirschner, J., Kirschnerová, L. & Štěpánek, J. 2007: Generally accepted plant names based on material from the Czech Republic and published in 1753–1820. Preslia 79: 323–365. Kirschner, J. & Zeisek, V. 2017: Diploids of the Valeriana officinalis group (Valerianaceae) in Central Europe, and an attempt to unravel the nomenclatural chaos. Willdenowia 47(3): 189–201. Kiviniemi, A. 2021a: Mattosara, Suomelle uusi kasvi Kuusankoskelta (EH). Lutukka 37: 3–12. epaper.fi Kiviniemi, A. 2021b: Vanhan Savonradan ratapohjan uusimmat kasvi-ihmeet Kouvolassa. Lutukka 37: 72–77. Kook, E., Pihu, S., Reier, Ü., Thetloff, M., Aavik, T. & Helm, A. 2016: Do landscape dissimilarity and environmental factors affect genetic and phenotypic variability in Myosotis laxa s. lato (Boraginaceae)? Annales Botanici Fennici 53: 56–66. Kukk, T. & Kull, T. (toim.) 2005: Eesti taimede levikuatlas. Atlas of the Estonian flora. 527 s. Eesti Maaülikooli põllumajandus- ja keskkonnainstituut. Tartu. Lutukka 37. 2021 133

Kurtto, A. & Lahti, T. 1987: Suomen putkilokasvien luettelo. Pamphlets of the Botanical Museum, University of Helsinki 11: 1–163. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. checklist_plants_finland.pdf Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2020: Suomen putkilokasvien luettelo. Lisäyksiä ja muutoksia perusteluineen 1. Lutukka 36: 33–48. epaper.fi Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M., Uotila, P., Hämet-Ahti, L., Leikkonen, M., Pihlajaniemi, L., Räsänen, J., Sennikov, A., Toivonen, H. & Väre, H. 2021: Putkilokasvit – Tracheophyta. Julkaisussa: Suomen Lajitietokeskus 2021: Lajiluettelo 2020. Suomen Lajitietokeskus, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto, Helsinki. Lampinen, J. & Metsäranta, N. 2020: Hottonia palustris L. (Primulaceae) – a new vascular plant for Finland found in Turku. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 96: 32‒37. journal.fi Lampinen, R. & Lahti, T. 2021: Kasviatlas 2020. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. kasviatlas.fi Li, Q.-Q., Zhou, S.-D., He, X.-J., Yu, Y., Zhang, Y.C. & Wei, X.-Q. 2010: Phylogeny and biogeography of Allium (Amaryllidaceae: Allieae) based on nuclear ribosomal internal transcribed spacer and chloroplast rps16 sequences, focusing on the inclusion of species endemic to China. Annals of Botany 106: 709–733. doi.org Li, W.-P., Yang, F.-S., Jivkova, T. & Yin, G.-S. 2012: Phylogenetic relationships and generic delimitation of Eurasian Aster (Asteraceae: Astereae) inferred from ITS, ETS and trnL-F sequence data. Annals of Botany 109: 1341−1357. doi.org Martínez-Azorín, M., Crespo, M.B., Juan, A. & Fay, M.F. 2011: Molecular phylogenetics of subfamily Ornithogaloideae (Hyacinthaceae) based on nuclear and plastid DNA regions, including a new taxonomic arrangement. Annals of Botany 107: 1–37. doi.org Metsäranta, N. & Lampinen, J. 2020: Vesisulka – uusi putkilokasvi Suomessa. Lutukka 36: 53‒56. epaper.fi Morales-Briones, D.F., Kadereit, G., Tefarikis, D.T., Moore, M.J., Smith, S.A., Brockington, S.F., Timoneda, A., Yim, W.C., Cushman, J.C. & Yang, Y. 2020: Disentangling sources of gene tree discordance in phylogenomic datasets: Testing ancient hybridizations in Amaranthaceae s.l. Systematic Biology 70: 219–235. doi.org Murto, R. 1988: Pohjois-Euroopalle uusi raunioishybridi, Asplenium × alternifolium subsp. heufleri. Lutukka 4: 48. Murto, R. & Sarvela, J. 1988: Asplenium × alternifolium subsp. heufleri found in Finland. Memoranda Societatis pro Fauna Flora Fennica 64: 161–163. Mäkinen, Y., Piirainen, M., Laine, U., Nurmi, J., Heino, S. & Iso-iivari, L. 2019: Vascular flora of Inari Lapland. 9. Geraniaceae – Primulaceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 25: 3–164. Pihu, S., Öpik. M, Kook, E. & Ülle, R. 2009: Morphological and genetic relationships of Myosotis laxa ssp. baltica and ssp. caespitosa, and typification of M. laxa ssp. baltica. Acta Societatis Botanicorum Poloniae 78: 37‒49. Raman, G., Lee, E.M. & Park, S.J. 2021: Intracellular DNA transfer events restricted to the genus Convallaria within the Asparagaceae family: Possible mechanisms and potential as genetic markers for biographical studies. Genomics 113: 2906– 2918. 134 Lutukka 37. 2021 Rautiainen, V.-P. 2021: Hanhenputki Kökarissa. Lutukka 37: 84–87. Riahi Rad, K., Babaei, A., Mozaffarian, V. & Potter, D. 2019: Phylogenetic affinities of wild and cultivated Ornithogaloideae based on ITS and trnL–F DNA sequences by extended sampling from Iran. Journal of Agricultural Science and Technology 21: 1005–1021. Rojas-Andrés, B. M. & Montserrat Martínez-Ortega, M. 2016: Taxonomic revision of Veronica subsection Pentasepalae (Veronica, Plantaginaceae sensu APG III). Phytotaxa 285: 1‒100. Schaefer, H., Hechenleitner, P., Santos-Guerra, A., de Sequeira, M.M., Pennington, R.T., Keniger, G. & Carine, M.A. 2012: Systematics, biogeography, and character evolution of the legume tribe Fabeae with special focus on the middle-Atlantic island lineages. BMC Evolutionary Biology 12, Article number 250. doi.org Selvi, F. & Cecchi, L. 2009: Typification of names of Euro-Mediterranean taxa of Boraginaceae described by Italian botanists. Taxon 58: 621–626. Soreng R.J., Peterson, P.M., Romaschenko, K., Davidse, G., Teisher J.K., Clark, L.G., Barberá, P., Gillespie, L.J. & Zuloaga, F.O. 2017: A worldwide phylogenetic classification of the Poaceae (Gramineae) II: An update and a comparison of two 2015 classifications. Journal of Systematics and Evolution 55: 259–290. de Sousa, P. 2015: Next-generation molecular systematics and evolution insights into Medicago. 23 s. PhD dissertation, University of Copenhagen, Faculty of science, Department of biological and environmental sciences. Copenhagen. Spalik, K., Downie, S.R. & Watson, M.F. 2009: Generic delimitations within the Sium alliance (Apiaceae tribe Oenantheae) inferred from cpDNA rps165′trnK(UUU) and nrDNA ITS sequences. Taxon 58: 735–748. Steele, K.P., Ickert-Bond, S.M., Zarre, S. & Wojciechowski, M.F. 2010: Phylogeny and character evolution in Medicago (Leguminosae): Evidence from analyses of plastid trnK/matK and nuclear GA3ox1 sequences. American Journal of Botany 97: 1142–1155. doi.org Szeliga, M., Ciura, J. & Tyrka, M. 2017: Genetic diversity of three European Veratrum species revealed by amplified fragment length polymorphism. Bio­diversity: Research and Conservation 47: 1–8. doi.org Tateoka, T. 1966: Notes on Anthoxanthum nipponicum Honda. Journal of Japanese Botany 41: 85–88. Tkach, N., Schneider, J., Döring, E., Wölk, A., Hochbach, A., Nissen, J., Winterfeld, G., Meyer, S., Gabriel, J., Hoffmann, M.H. & Röser, M. 2020: Phylogenetic lineages and the role of hybridization as driving force of evolution in grass supertribe Poodae. Taxon 69: 234‒277. Uotila, P. 2021: Suomen ketunlieot. Kaksi alalajia vai viisi lajia? Lutukka 37: 59–69. Uotila, P., Sukhorukov, A.P., Bobon, N., McDonald, J., Krinitsina, A.A. & Kadereit, G. 2021: Phylogeny, biogeography and systematics of Dysphanieae (Amaranthaceae). Taxon 70: 526–551. doi. org Uronen, T. & Saarinen, J. 2020: Salix L. – pajut, videsläktet. Teoksessa: Väre, H., Saarinen, J., Kurtto, A. & Hämet-Ahti, L. (toim.), Suomen puu- ja pensaskasvio, 3. p., s. 334–368. Dendrologian Seura, Helsinki. Väre, A. 1960a: Kaukaisia vieraita rikastuttamassa Jokioisten pitäjän kasvistoa 2. Lounais-Hämeen luonto 9: 71–83. Väre, A. 1960b: Satunnaiskasveja Ypäjällä kesällä 1960. Lounais-Hämeen luonto 9: 84–88. Väre, A. 1965: Kaukaisia vieraita rikastuttamassa Jokioisten pitäjän kasvistoa 5. Lounais-Hämeen luonto 19: 38–43. Wei, R., Ebihara, A., Zhu, Y.-M., Zhao, C.-F., Hennequin, S. & Zhang, X.-C. 2018: A total-evidence phylogeny of the lady fern genus Athyrium Roth (Athyriaceae) with a new infrageneric classification. Molecular Phylogenetics and Evolution 119: 25–36. doi.org Wolf, P.G., Rowe, C.A., Kinosian, S.P., Der, J.P., Lockhart, P.J., Shepherd, L.D., McLenachan, P.A. & Thomson, J.A. 2019: Worldwide relationships in the fern genus Pteridium (bracken) based on nuclear genome markers. American Journal of Botany 106: 1365–1376. doi.org Záveská Drábková, L. & Kirschner, J. 2013: Oreojuncus, a new genus in the Juncaceae. Preslia 85: 483–503. Zenkteler, E. & Nowak, O. 2019: Application of morphometric study to discriminate Pteridium aquilinum (L.) Kuhn subsp. pinetorum (C. N. Page & R. Mill) J. A. Thomson in Poland. Biodiversity Research and Conservation 56: 1–12. doi.org Zhou, S., Dong, W., Chen, X., Zhang, X., Wen, J & Schneider, H. 2014: How many species of bracken (Pteridium) are there? Assessing the Chinese brackens using molecular evidence. Taxon 63: 509–521. Zippel, E. & Wilhalm, T. 2003: Nachweis und Verbreitung annueller Buglossoides-Arten (Lithospermeae, Boraginaceae) in Südtirol (Italien). Gredleriana 3/2003: 347–360. Zippel, H. & Raus, T. 2020: Buglossoides incrassata subsp. splitgerberi (Guss.) E. Zippel & Selvi. Sivut 308–310 julkaisussa Raab-Straube, E. von & Raus, T. (toim.), Euro+Med-Checklist Notulae, 12 [Notulae ad floram euro-mediterraneam pertinentes No. 41] Willdenowia 50: 305–341. Øvstedal, L. & Tigerschiöld, E. 2000: Asplenium. Teoksessa: Jonsell, B. (toim.), Flora Nordica 1: 50– 59. Checklist of the vascular plants of Finland. Annotated additions and changes 2 This is the second list of additions and changes to the Checklist of Finnish Vascular Plants published on the internet in 2019 (check­list_plants_finland.pdf). Additions are mostly the results of recent floristic activity and their documention appears in the Finnish National Database of Plants. Background information is given for the changes, which are mainly based on the results of recent taxonomic and phylogenetic studies. The symbols and the style of the name rows are as in the Checklist. The additions and changes have been implemented in the taxon database of the Finnish Biodiversity Information Facility (laji.fi). Arto Kurtto, Raino Lampinen, Mikko Piirainen, Pertti Uotila, Luonnontieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, 00014 Helsingin yliopisto. arto.kurtto @ helsinki.fi

Uusin Norrlinia Määritysoppaassa esitellään yli 250 Itiötuntomerkit on kuvailtu erityisen tarkasti, kantasienilajia Tansaniasta, Sambiasta ja mm. itiöiden tyypillinen kokovaihtelu, mittojen Mosambikista ja muutamia myös muista ääriarvot, koon keskiarvot sekä pituuden ja itäisen Afrikan maista. Lajit on ryhmitelty leveyden suhde. perinteen mukaisesti helttasieniin, tatteihin, kääpiin, muihin kääväkkäisiin, hyytelösieniin ja kupusieniin. Kirjassa esitellään mm. 18 kärpässieni-, 15 kantarelli-, 19 rousku- ja 25 haperolajia sekä 17 termiittisienten lajia, 15 tattilajia ja 69 Kirjassa on valokuvat 33 lajin tyyppiaineistosta, jotka nekin on otettu tuorenäytteistä. Oppaan yleisessä osassa kuvaillaan tutkimusalueen luonnonoloja, työmetodeja ja kääpälajia. afrikkalaista sieniruokaperinnettä. Jokaisesta on (yleensä kasvupaikalla Lopussa on sieniruokareseptejä, kuvitettu otettuja) valokuvia ja kuvausteksti sekä lisätietoa syötävyydestä, patologiasta, levinneisyydestä, matkijalajeista, perinnekäytöstä ym. termihakemisto, lyhyt kirjaluettelo ja lajihakemisto. ► luomus.fi/kirjatLutukka 37. 2021 135

Liuskalääte, Serratula tinctoria, vielä hengissä vuonna 2012 Uudenkaupungin Kalannissa. Kuva Jaakko Heino. 136 Lutukka 37. 2021