lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 37. VUOSIKERTA • 1/2021

lutukka 37. vuosikerta • 1/2021 ISSN 2670-2843 (pdf, 2020– ISSN 0782–050X (painettu, 1985–2019) Julkaisija Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, Kasvitieteen yksikkö Toimitus Mikko Piirainen (päätoimittaja, puh. 02941 24438), Leena Helynranta (puh. 02941 24435), Pertti Uotila Toimituksen osoite PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi Taitto Leena Helynranta Lutukka on ilmestynyt painettuna 35 vuotta. Lehti muuttui vuonna 2020 sähköiseksi ja on ilmainen. Voit tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisetstä. Ohje verkkosivulla www.luomus.fi/lutukka Lutukka is a floristic periodical published by the Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains short articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Editors Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila Address Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, P.O. Box 7, FI–00014 University of Helsinki © 2021 LUOMUS ja valokuvaajat Kansi Espoon ulkosaaristossa kurtturuusua (Rosa rugosa) oli vuoden 2020 kartoituksessa vielä melko vähän. Torra Lövö 25.9.2020. Kurtturuususta Saaristomeren kansallispuistossa ja Espoon rannoilla kerrotaan sivuilla 14–23 ja 24–31. lutukka Aino Peltola KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 37. VUOSIKERTA • 1/2021 3 14 24 32 42 48 ANNI KIVINIEMI Mattosara. Suomelle uusi kasvi Kuusankoskelta (EH) Carex brizoides new to Finland PANU KUNTTU & SANNA-MARI KUNTTU Kurtturuusu Saaristomeren kansallispuistossa ja sen lähialueilla The invasive alien Rosa rugosa in Archipelago Sea National Park, southwestern Finland AINO PELTOLA Kurtturuusu Espoon rannoilla ja siementen elinkelpoisuus Rosa rugosa as an invasive alien along the seashores at Espoo, S Finland KIMMO SAARINEN, JUHA JANTUNEN & SEPPO REPO Harjuajuruoho. Karvaanpuoleisia kokemuksia istuttamisesta Reintroducing thyme to restored open glaciofluvial ridges in Taipalsaari, southeastern Finland HANNU AHOKAS Vieraslajikauriit. Voimakas kasvillisuuden valintatekijä Dense populations of the imported deer species threaten balance of vegetation ARTO KURTTO & LEENA HELYNRANTA Alaskanlupiini Pudasjärven Syötekylässä ja muuallakin Lupinus nootkatensis as a potentially invasive plant species in Finland Vieraslajeja minunkin takapihallani Vieraskasveilta ei voi välttyä sillä niitä näkee joka päivä, ja varsinkin taajamaalueilla ne muodostavat jo merkittävän osan koko lajistosta. Huomattava osa vieraslajeista on tuotu Suomeen alkujaan koristekasveina, joita on varta vasten levitetty, hoidettu ja vaalittu – kunnes on ymmärretty, millainen potentiaalinen vaara niistä voi aiheutua alkuperäiselle lajistollemme. Suomen yhdeksästä kansallisesti haitallisesta vieraslajista ja viidestä EU:n vieraslajiluettelon Suomessa tavattavasta lajista yhteensä kymmenen on tavanomaisia puutarhakasveja, kaksi kasvitieteellisten puutarhojen kautta levinneitä ja vain kaksi muita teitä saapuneita. Viime aikoina ovat tapetilla olleet varsinkin muutamat näyttävät lajit, erityisesti jättipalsami (Impatiens glandulifera), komealupiini (Lupinus polyphyllus) ja kurtturuusu (Rosa rugosa), joiden torjuntaan on kiinnitetty erityistä huomiota. Näiden kolmen kitkemiseksi järjestettiin kuluneena kesänä valtakunnallinen, suosituksi osoittautunut talkootempaus, joka toivottavasti kertoo niin sanotun suuren yleisönkin jo ymmärtävän ongelman laajuuden. Asun itse pääkaupunkiseudun laitamilla melko tiheään rakennetulla pientaloalueella, jossa on kuitenkin myös metsiköitä, kallioita, pikku puroja sekä suonlaidetta. Olen listannut kotini neliökilometriruudulta hieman yli 400 putkilokasvilajia, joista noin 100 eli neljäsosa(!) on alkujaan viljelykarkulaisia, lähes kaikki koristekasveja. Mukana ovat vain sellai- set karkulaiset, joita jokseenkin selkeästi tavataan pihojen ja puutarhojen ulkopuolelta; niin sanotut lähikarkulaiset eli pääosin kasvullisesti ”puutarhan aidan alitse karkailevat” olen yrittänyt jättää laskuista pois. Valtaosa lajistosta vaikuttaa ainakin toistaiseksi melko harmittomalta, ja aika monet jäävät vain lyhytaikaisiksi maa- tai puutarhajätetulokkaiksi vailla säilymisen saati lisääntymisen edellytyksiä. Joukkoon mahtuu kuitenkin myös tehokkaita leviäjiä, jotka valtaavat alaa ja selvästi syrjäyttävät muuta lajistoa. Kotinurkillani näitä ovat esimerkiksi isotuomipihlaja (Amelanchier spicata), pajuasteri (Aster ×salignus), valkokarhunköynnös (Convolvulus sepium), terttuselja (Sambucus racemosa) sekä jo yllä mainitut jättipalsami ja komealupiini – siis melko perinteinen valikoima. Eräät lajit voivat kyllä levitä melko tehokkaasti ja nopeastikin mutta eivät ainakaan toistaiseksi ja tässä ympäristössä ole muodostaneet peittäviä kasvustoja. Näitä ovat mm. vuorikaunokki (Centaurea montana), kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum), puistolemmikki (Myosotis sylvatica) ja idänsinililja (Othocallis siberica). Muissakin karkailevissa tai vielä toistaiseksi tonteilla pysyneissä puutarhakasveissa voi kyllä olla potentiaalia haitallisiksi vieraslajeiksi, kunhan aikaa hieman kuluu. Samanaikaisesti puutarhamyymälöiden lajivalikoima tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta. Olisikohan ongelman hoidossa vielä parantamisen varaa? — Mikko Piirainen

Mattosara ANNI KIVINIEMI Suomelle uusi kasvi Kuusankoskelta (EH) K ouvolassa Voikkaan ratapihalta alkunsa saanut, Kuusankosken tuontipuutavaran käsittelyalueille sekä lopulta Kotkan Hallan saarelle laajentunut tulokaskasviharrastukseni on jo vuosia sitten niin sanotusti karannut lapasista. Vaikka uusien kohteiden etsiminen on mielenkiintoista, vanhojen, jo tutkittujen alueiden seurantaa ei noin vain malta lopettaa. Voikkaan ratapihalla käyn sulan maan aikaan edelleen viikoittain, ja Saksanahon entisellä teollisuuskaatopaikallakin tapanani on käväistä vä- Petr Filippov 2006, CC BY-SA 3.0 Wikimedia.org. hintään parin viikon välein. Muiden alueiden seuranta on toteutunut vähän maltillisemmin, mutta ainakin kerran tai pari vuosittain olen kiertänyt kaikki alueet läpi. Ainakin toistaiseksi tuttujenkin paikkojen seuranta on tuottanut uusia kasvilöytöjä vuosittain. Esimerkiksi Voikkaan ratapihalta oli tavattu vuoden 2014 loppuun mennessä 305 eri lajia, joista osa satunnaisia, yhden tai muutaman kesän ihmeitä (Kiviniemi 2015). Vuoden 2020 kasvukauden loppuun mennessä määrä oli alustavien laskelmien mukaan 372. ▲ Mattosara, Carex brizoides, on keskieurooppalaisissa lehtimetsissä yleinen. Bohuslávky, Tsekin tasavalta. Saksanahon outo saramatto Kiertelin 29.4.2019 Kouvolan Kuusankoskella Saksanahon entisen teollisuuskaatopaikan lakialueilla tähystelemässä mahdollisia uusia ripsisaran (Carex pilosa) ja muiden kevätkasvien kasvupaikkoja. Suomessa ja Pohjoismaissa ainoastaan Kuusankoskella kasvavan ripsisaran ensimmäinen kasvupaikka löytyi Voikkaan ratapihan metsittyneeltä varasLutukka 37. 2021 3

tokentältä jo 2010-luvun alkuvuosina, mutta tarkempaa lajimääritystä jouduttiin odottelemaan aina vuoteen 2015, jolloin kasvustossa tavattiin ensimmäisen kerran myös kukintoversoja. Vaikka ripsisaran uusien kasvupaikkojen löytymistä pidettiin tuolloin kovin epätodennäköisenä, se löytyi jo seuraavana keväänä Saksanaholta peräti kahdesta paikasta (Kiviniemi 2016). Aikaisempina vuosina kaatopaikan keskivaiheilla kiemurtelevaa polku-uraa on kevätaikaan voinut ajaa polkupyörälläkin, mutta tällä kertaa pienelle metsikkökaitaleelle tullessani ura oli muuttunut mättäiseksi ja polkupyörää oli nosteltava pahimpien paikkojen yli. Katsoinkin viisaammaksi jatkaa matkaa jalkaisin. Hyvä näin, sillä muuten minulta olisi ehkä jäänyt tutun reitin varrelta huomaamatta lehtipuiden lomaan asettunut, olemukseltaan pitkänukkaista paimentolaismattoa muistuttava, parinkymmenen neliön alalle ulottuva sarakasvusto (675333:348275). Saramaton heleänvihreä, edellisvuoden tiiviisti lakoontuneen kasvuston läpi tunkeutuva uudiskasvu erottui kau4 Lutukka 37. 2021 A. Kiviniemi 2.6.2020 ► Mattosaran kukinnossa on 4–9 kapean munanmuotoista, usein hieman käyrää, ulospäin kaartuvaa tähkää. Kukinnon kärki on emikukkainen, tyvi hedekukkainen. Luontaisilla kasvualueillaan sara kukkii touko – kesäkuussa. Lehdet ovat varren pituisia tai pitempiä, 1,5–3 mm leveitä. Tyvitupet ovat vaaleanruskeita ja maavarsi suikertava, laajoja kasvustoja muodostava. Alimmassa kuvassa on uutta kasvua ja ylitalvisia, kulottuneita lehtiä.

A. Kiviniemi 28.6.2020 as muutoin vielä kulonvärisestä ympäristöstä. Mitään tällaista en ollut ennen nähnytkään; kulottuneet, edelleenkin sitkeänoloiset lehdet olivat noin 30–50 sentin mittaisia, kukintovarsia tai muita merkkejä kasvin aikaisemmasta kukinnas- ta ei löytynyt. Esiin kaivettaessa juurakko osoittautui maanpinnan myötäisesti suikertavaksi, versot kohosivat juurakosta yksittäin tai pikku ryhminä, versojen tyvitupet olivat vaaleanruskeita, nuoret lehdet vaalean – kirkkaan vihreitä, 2–3 mm leveitä. Ehkäpä määrityksen kannalta oleelliset tähkäversot olisivat jo muutaman viikon päästä nousseet esiin. Seuraava käynti Saksan­ ahol­la 11.5.2019 oli sinänsä antoisa, löytyihän alueelta uusi, nyt jo neljäs ripsisaran ja jo toinen vienansaran (Carex athero­ ◄ Mattosaran pullakot ovat sukkulamaisia, vaaleanvihreitä, kypsinä vaaleanruskeita, selvästi suonisia, tasaisesti kapenevia ja kapealti kalvolaitaisia. Carex in forest – ja muita kuvahakuja netissä Kun kasvikirjojen selailusta ei näyttänyt kukintoversojen puuttuessa olevan paljonkaan apua, tein heti ensimmäisen Saksanahon käynnin jälkeen muutamia kuvahakuja netissä. A. Kiviniemi 8.6.2019 ▼ Saksanahon velttolehtisestä saramatosta ei 2019 löytynyt yhtään kukintoa. des) kasvupaikka. Pääkohteena olleen saramaton lehtiversot olivat venähtäneet reilusti yli parinkymmen sentin mittaisiksi, mutta kukintoversoja, saramaton tiiviistä kampaamisesta huolimatta, ei edelleenkään löytynyt. Sama havainto toistui lopulta myös kesän muilla, muutaman viikon välein tekemilläni tarkistuskäynneillä: lehdet vain venyivät lisää pituutta ja olivat loppukesästä jo 50–60 cm, mutta ainuttakaan kukintoversoa ei kasvustoon kesän aikana ilmaantunut. Lutukka 37. 2021 5

Sopivan näköisiä sarakuvia alkoi löytyä melko pian kokeiltuani erikielisiä versioita met­ sässä omintakeisen näköisiä kas­ vustoja muodostava sara -tyyppisistä hakusanoista. Kun joukosta sitten poimi ensin pois amerikkalaiset ja muut epätodennäköisimmät lajit, esiin nousi useammassakin haussa Carex brizoides. Tämähän tietenkin oli vain hakuammuntaa, mutta suoralla Carex brizoi­ des -haulla saaduissa kuvissa yhdennäköisyys Saksanaholta löydetyn kasvuston kans▼ Mattosaraa on aikaisemmin kerätty suuriakin määriä korvaamaan ”meriheinää” patjojen täytteenä, huonekalujen toppauksissa, pakkausmateriaalina jne. Sitä on myös jonkin verran käytetty punontaan sekä mattojen materiaalina. Voikkaalla mattosaran kaunis syysväri houkuttelee kokeiluun, se voisi olla oivallista materiaalia vaikkapa kranssien tekoon. sa oli ilmeinen. Saksanaholla siis muhi outo, nyt työnimellä ’mattosara’ ristimäni saralaji, mutta asian varmistus jäi seuraavaan kesään. Sara-arvoituksen odottamaton ratkaisu Lauhan ja lumettoman talven jälkeen lähdin 20.4.2020 suurin odotuksin Saksanaholle, mutta toisin kuin luulin, monet kasvit näyttivät suorastaan viivyttelevän kasvukauden aloittamista. Saramatto näytti kyllä selvinneen talvesta, ja runsaasti vaaleanvihreitä versoja oli jo työntymässä edelliskesän kulottuneiden jäännösten läpi. Mutta uusi kasvu oli vain muutaman sentin mittaista eikä minkäänlaisia kukintoverson alkuja ollut näkyvissä. Seuraavat käynnit toukokuussa vahvistivat havainnon kasvun viivästymisestä, saramaton kasvu näytti olevan vä- hintäänkin reilun viikon jäljessä edellisvuodesta eikä hartaasti odotettuja kukintoversoja edelleenkään näyttänyt olevan tulossa. Useimmat kevään ja alkukesän kasvikierroksistani suuntautuivat kuitenkin Voikkaan ratapihalle, jossa puolentoista viime vuoden aikana sepelöinnit ja pensaikoiden raivaukset sekä kevättalven 2020 keskimetsikön hakkuu antoivat omat lisämausteensa kasvien seurannalle. 1.6.2020 kiertelin ratapihaa koiran kanssa, työkoneiden jättämiä jälkiä seuraillen. Ratapiha ei kuitenkaan ole koskaan kuulunut koiran suosikkipaikkoihin. Kolmas kerta paikalla saman viikon aikana ja lähes helteiseksi lämmennyt sää kävivät selvästikin koiran hermoille. Siksi päätin oikaista ratojen poikki pois tavanomaiselta kasvireitiltä. Olinkohan A. Kiviniemi 5.11.2020 6 Lutukka 37. 2021

A. Kiviniemi 20.10.2020 A. Kiviniemi 20.10.2020 ▲ Voikkaan ratapihan erikoisasiantuntija mattosaran löytöpaikalla. ◄ Mattosara kestää tuoreeltaankin jonkin verran työstämistä, varsinaista käyttöä varten materiaali kuitenkin kuivataan ensin. le, tähkistöt olivat juuri lajille sopivat. Nyt oli vain odoteltava pullakoiden kypsymistä ja tehtävä muita tarkentavia tutkimuksia. Vielä lisää saroja juuri tuosta ennen kulkenutkaan? Kohdalle osunutta, rusikoituneiden pajunkantojen lomaan, noin 35–40 neliömetrin alalle levittäytynyttä sarakasvustoa (675886:347898) ei mitenkään voinut olla huomaamatta. Edellisvuoden kulottuneen ja pitkänään lamoavan lehtikerroksen läpi työntyvä sarojen uudiskasvun mattomainen olemus vaikutti kovin tutulta. Tämähän oli sitä samaa saraa kuin Saksanahollakin. Kasvusto oli vain aukeammalla paikalla ja laajemmalle ulottuva, ja mikä parasta, joukossa oli myös lukuisia kukintoversoja. Koiran odotellessa ihmeen kärsivällisesti kääntelin innokkaana yhä uusia kukintoversoja esiin ja kuvasin kasvustoa muutenkin kaikista mahdollisista kulmista. Vaikka olin nyt jo heti tuoreeltaan ajatellut saran olevan melko varmasti Carex brizoides, oli kotona kiire päästä vertailemaan otettuja kuvia ja näytteitä netin kasvisivustoille. Selailun tuloksena selvisi, että nyt tosiaan olin harrastajan tuurilla osunut aivan oikeille jäljil- Seuraavana päivänä kävin uudestaan katsomassa sarapaikkaa, nyt ilman koiraa. Sorapohjainen paikka raiteiden ja aidatun parkkikentän välissä ei näyttänyt varsinaisesti osuvan käytössä olleille kulkureiteille. Pullakot tai juurakonkappaleet olivat voineet hyvinkin karista paikalle kuormia purettaessa yhtä lailla junanvaunuista kuin puutavarastakin. Kasvuston keskivaiheilla ei seuralaislajeille ollut juurikaan tilaa, reunoiltaan saramatto työntyi ensin pajujen tyville. Ulompana sekaan mahtui muutama yksittäinen idän­ ukonputki (Heracleum sphondy­ lium subsp. sibiricum), maitohorsma (Chamaenerion angusti­ Lutukka 37. 2021 7

A. Kiviniemi 29.11.2020 ▲ Idänsaran (vas.) tähkäsuomut ovat pullakon pituisia, ruskeita. Mattosaran tähkäsuomut ovat pullakkoa lyhyempiä, pitkään vaaleita, sitten ruskeita. folium), vuohenputki (Aegopo­ dium podagraria) sekä oudosti kuivalle paikalle eksynyt mesiangervo (Filipendula ulmaria). Valokuvat otettuani päätin kierrellä lähiympäristössä katsomassa kaadetun metsikköalueen alusmaita, vetiselle pohjalle kun oli lupaavasti nousemassa kaiken näköistä uutta kasvustoa. Paluureitti kulki pakostakin umpeen kasvavan parkkikentän panssariaidan laitaa kiertäen. Kentän pohjoislaidalla lupiinien (Lu­ pinus polyphyllus) ja koiranputkien (Anthriscus sylvestris) takaa paljastuivat aidan molemmat puolet sekä viereisen ojan täyttävä, maata myöten pitkänään lainehtiva saramatto (675884:347897). Kun huomat8 Lutukka 37. 2021 tavan pitkiksi venähtäneiden lehtien lomasta kaivellen löytyi vielä oikean näköisiä, lehtiä lyhempiä kukintoversoja, oli tämäkin kasvusto katsottava varsin selväksi Carex bri­ zoides -tapaukseksi. Eräänlainen havainto sekin, että olin ratapihalle tullessani pysäköinyt polkupyörän vain muutaman metrin päähän tästä kasvustosta. Määritysvahvistusta kasvimuseolta Jottei saramääritykseni jäisi vain omien arveluideni varaan, lähetin heti seuraavana päivänä tuoreimmat sarakuvat Helsinkiin, Kasvimuseon Raino Lampiselle. Muutaman päivän päästä saapuneessa vastauksessa, kun kuviani olivat Rainon lisäksi katsoneet myös Mikko Piirainen ja Arto Kurtto, määritykseni vahvistettiin oikeaksi. Kysymyksessä on Ca­ rex brizoides. Raino ja Tuula Lampinen kävivät kiertämässä Voikkaan ratapihalla sekä Saksanahon sarapaikoilla 7.6.2020. Tuolloin Raino onnistui kaivelemaan esiin Saksanahon itse viimeksi toukokuun lopulla miltei epätoivoisen tarkkaan selaamani saramaton uumenista myös joitakin kukintovarsia. Tähkät olivat täysin samankaltaisia kuin Voikkaan ratapihalla tavatut. Vajaan viikon aikana saraasia ehti kuitenkin jo mutkistua, kun Raino kertoi sähköpostissaan, että Venäjän ja Baltian levinneisyystietoja kartoille kirjanneen Alexander Sennikovin mukaan Suomeen ei ole voinut tulla Carex brizoides­ ta Venäjältä tai Baltiasta, sillä laji on tuolla harvinainen saksalaisten mukana kulkeutunut sotatulokas. Kouvolan kasvi saattaisi olla ennemminkin idänsara (Carex praecox), johon C. brizoides usein sotketaan. Mutkistuneen asian selvittämiseksi sain seuraavassa sähköpostissa Rainolta linkin artikkeliin sektion Am­ moglochin saroista Hollannissa (Koopman & Więcław 2016). Kirjoittajien näkemyksen mukaan sektiosta on Euroopassa seitsemän lajia: hietikkosara (Ca­ rex arenaria), mattosara C. bri­ zoides, öölanninsara (C. colchi­ ca), C. curvata, idänsara (C. prae­ cox), C. pseudobrizoides ja C. re­ pens. Artikkelin tähkä- ja pullakkokuvia harrastajankin silmin katsoen sekä määrityskaavaa seuraten erot C. brizoidek­ sen ja idänsaran välillä olivat selvät ja Kouvolan sarat olivat selvästi C. brizoidesta. Asian varmistamiseksi päätin kuitenkin käydä etsimässä josko löy-

► Idänsaralla on ollut pitkään tunnettu esiintymä Kouvolan rautatieaseman eteläpuolella, josta sen arveltiin hävinneen. Kasvupaikka on hieman erikoinen. Vanhojen karttojen ja kuvien kertomaa Ripsisaran tapauksessa rautatieharrastajien verkkosivustolta (Resiina 2020) löytyneet Voikkaan ratapihan menneiden vuosikymmenten kuvat olivat hyvänä apuna kasvin mahdollista saapumisajankohtaa pohdittaessa. Vuonna 1984 otetussa kuvassa ripsisaran nykyisin umpeen metsittyneellä kasvupaikalla on vielä varastoitu venäläistä koivua, (http://vaunut.org/kuva/ 90676). Näin ollen ripsisaran voisi ajatella tulleen paikalle vähintäänkin 30–35 vuotta sitten. Mattosaran kasvupaikat jäävät kuitenkin tuossa, kuten useimmissa muissakin rautatiekuvissa, keskellä olevan A. Kiviniemi 23.6.2020 täisin vertailuaineistoksi Kouvolan rautatieaseman takaa siellä vielä vuonna 2006 tavatun idänsarakasvuston. Nähtyään Raino Lampisen Voikkaalta keräämät saranäytteet Alexander Sennikov oli valmis myöntämään kasvin olevan Carex brizoides mutta piti edelleen mahdottomana, että se olisi tullut Kouvolaan Venäjältä tai Baltiasta. Carex brizoidesta ei ole aikaisemmin tavattu Suomesta, ja löytö on sinällään merkittävä, kysymys kun on selvästi pitkäaikaisista ja vakiintuneista kasvustoista. Virallisesti kasvi liitettiin 16.11.2020 Suomelle uutena Lajitietokeskuksen taksonitietokantaan, jolloin sen suomalaiseksi nimeksi vahvistettiin mattosara (Laji.fi 2020). metsäsaarekkeen taakse. Kuvasta voi silti päätellä, että puita on tuolloin varastoitu melko huolettomasti eri paikkoihin. Ratapihan keskimetsikön länsipäässä oleva nykyisen aidatun parkkikentän alue on vuoden 1965 peruskartalla merkitty varastoalueeksi. Vuoden 1980 kartalle raiteita on tullut lisää ja parkkikentän kohdalla näkyy erillinen rajattu kenttäalue. Molemmille sarakasvustoille tila on kartan mukaan ollut olemassa jo tuolloin. Panssariaita näyttää ilmaantuneen parkkikentän ympärille 1990-luvulla. (MML 2020) Karttatietoja haarukoiden saroilla on ollut parhaat mah- dollisuudet kulkeutua paikalle joskus välillä 1980–1990. Myöhempikin saapumisaika on tietysti mahdollinen, mutta nykyisiin mittoihinsa laajentuneiden saramattojen kasvuun on täytynyt joka tapauksessa kulua useita vuosikymmeniä. Sen sijaan Saksanahon huomattavasti pienempi kasvusto on todennäköisesti saanut alkunsa vuonna 1996, jolloin vuotta aikaisemmin lakkautetun kaatopaikan pinta peitettiin täyttömailla sekä varastokentiltä ja ratapihoilta poissiivotuilla puunkuorikasoilla. Helpointa olisi olettaa sarojen kulkeutuneen Saksanaholle Voikkaalta. Lutukka 37. 2021 9

Mistä näitä saroja oikein tulee? Mattosaran tapaus ei suinkaan ole mitenkään ainutkertainen. Epätodennäköisyyksistä tai suoranaisista mahdottomuuksista huolimatta kaakkoisen Suomen entisillä ja nykyisillä puutavarankäsittelyalueilla kasvaa vähintään 25 saralajia, jotka ovat todennäköisesti saapuneet paikalle tuontipuutavaran mukana. Jo aikaisemmin mainittujen ripsisaran ja vienansaran lisäksi on esimerkiksi Saksanaholta tavattu räpyläsaran (Carex ornitho­poda) hyvinvoiva ja edelleen laajeneva noin 250 pikkutuppaan kasvusto. Karvasara (C. hirta) on kasvustoja muodostavista saroista yleisin, ja se pitää sitkeästi kerran saavuttamansa kasvupaikat maaston myllerryksistä huolimatta. Yleensä kosteampia kasvupaikkoja suosiva kahtaissara (C. disticha) näyttää selviävän vuodesta toiseen myös kuivilla ratapenkereillä ja kaatopaikkaympäristöissä. Saralistan harvinaisemmasta päästä mainittakoon vielä ketunsara (C. vulpi­ na), lehtosara (C. sylvatica), jalkasara (C. pediformis subsp. rhi­ zodes), hakarasara (C. spicata), kanervisara (C. ericetorum) sekä keltasara (C. flava). Useimmat tulokassarat ovat metsien ja erilaisten kosteikkoalueiden kasveja, osa mahdollisesti kotimaistakin alkuperää. Useimpien lajien kohdalla lähtöalueiden tarkempi määrittäminen on kuitenkin hankalaa. Tuontipuutavaran kuljetuskäytännöt voivat olla hyvinkin monivaiheisia. Metsistä puut matkaavat ensin teidenvarsien välivarastoihin, joista puutava10 Lutukka 37. 2021 ra päätyy rekkakyydillä rautatieasemille tai satamiin odottamaan uutta lastausta. Suomeen saavuttuaankin monella puutavaraerällä saattaa olla vielä edessään siirtoja ja odottelua varastokentillä ennen päätymistään rekkakyydissä tehtaalle. Kuusankosken paperi- ja sellutehtaiden tarpeisiin on tuotu puutavaraa pääasiassa Venäjältä mutta myös Virosta ja muista Baltian maista. Lisäksi pienempiä eriä on satunnaisesti tuotu Saksasta, Englannista, Tanskasta ja Ruotsista. Toisinaan Venäjältä on tullut enemmän puutavaraa kuin tehtaan ovat pystyneet vastaanottamaan, ja silloin puuta on varastoitu ympäri seutua (Martikainen 2018). Mattosaran luontaiset kasvupaikat ja levinneisyys Seuraavassa esitetyt tiedot on koottu yhdistellen eri verkko­ tietolähteistä kerättyjä, toisiaan täydentäviä aineistoja (FloraWeb 2013, GBIF 2020, Meyer 2020, Mattosara Kouvolassa (Laji.fi) Pladias 2020, Plants of the World online 2020, Wikipedia 2020). Mattosara viihtyy parhaiten kosteilla tai kausikosteilla varjoisilla tai puolivarjoisilla, melko ravinteikkailla ja lievästi happamilla humusperäisillä hiekka-, savi- ja turvemailla. Tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat pyökki- ja tammimetsät, joissa mattosara on vahvimmilla esiintymisalueillaan yleinen. Myös muut lehtimetsät sekä metsäiset ympäristöt kuten soiden laiteet, istutusmetsät, metsäteiden ja niittyjen reunamaat ja puronvarsien tulvamaat ovat mattosaran suosimia ympäristöjä. Joillakin alueilla sen on ilmoitettu kasvavan myös havumetsissä. Alpeilla mattosara nousee noin tuhanteen metriin. Sopivissa olosuhteissa se muodostaa laajoja aaltoilevan järven pintaa muistuttavia kasvustoja. Avonaisilla ja paahteisilla paikoilla mattosara menestyy huonosti.

Botanical Museum, Helsinki, Finland 2018 Data from BGBM, Berlin-Dahlem, Germany Mattosaran keskeisin esiintymisalue seurailee ylänkömaita Espanjan, Ranskan, Sveitsin sekä Saksan kautta aina Itävallan ja Tšekin alueille asti. Vahvimmat esiintymät keskittyvät Saksan etelä- ja kaakkoisosiin Tšekin ja Puolan lounaisnurkan rajoja seuraillen. Saksan keski- ja pohjoisosissa mattosaraa on vielä harvakseltaan, mutta maan koilliskulmalla se on jo harvinainen. Lännessä levinneisyysalue ulottuu Hollantiin ja Belgiaan sekä Ranskan itäosiin, etelässä pieni keskittymä yltää Sveitsistä myös pohjoiseen Italiaan. Idempänä havaintopisteitä näyttää olevan vain harvakseltaan. Puolassa, Unkarissa, Romaniassa, Slovakiassa, Baltian maissa, Valkovenäjällä, Ukrainassa ja Euroopan puoleisella Venäjällä esiintymät ovat sitä todennäköisemmin tulokas­ esiintymiä, mitä pohjoisemmaksi ja idemmäksi mennään. Ruotsin kohdalle merkitty havaintopiste (GBIF 2020) herät- ▲ Mattosaran luontainen levinneisyys Euro+Med-tietokannan käyttämän aluejaon mukaan (Euro+Med). tää uteliaisuuden. Näyttää siltä, että mattosara on löydetty 1909 Bohuslänin Fjällbackasta satunnaisena lastauspaikalta (näyte GB-0023009; Sweden’s Virtual Herbarium 2020). Tietoa ei kui- tenkaan löydy muista ruotsalaisista lähteistä, joten näytteen määritykseen voi suhtautua epäillen. Tanskan kohdalla kartoilla ei sen sijaan näy minkäänlaista merkintää, vaikka laji on lisätty Nordens flo­ ra -kasvikirjaan, jossa mattosara mainitaan viljelykarkulaisena Själlandista (Mossberg & Stenberg 2018). Mistä mattosara tuli Voikkaalle? Vaikka Kuusankoskelle onkin joskus satunnaisesti tuotu puutavaraa Saksasta, ei ole tiedossa, että näitä puutavaraeriä olisi koskaan säilytelty Voikkaalla. On siis enemmän epätodennäköistä kuin mahdol- lista että mattosara olisi tullut Voikkaan ratapihalle Saksasta. Venäjällä mattosaran katsotaan olevan hyvin harvinainen sotatulokas saksalaisten entisillä leirialueilla. Venäjän havaintotiedot sijoittuvat kartoilla Suomeen nähden melko kauaksi kaakkoon, mutta mattosaran saapuminen tätä reittiä ei silti ole aivan mahdotonta. Venäläistä puutavaraa on kuljetettu Suomeen toisinaan sangen kaukaa. Myös venäläiset vaunut saattoivat kiertää hyvinkin kaukana – matkakuluilla ei ollut väliä, kunhan kauppaa vain saatiin tehtyä. Vaunut ovat saattaneet pyöriä myös Puolassa ja itäisen Euroopan puolella, tarvittaessa telit vain vaihdettiin. Vielä 25–35 vuotta sitten puutavaraa kuljetettiin myös umpilaitaisissa vaunuissa ja kuormaustavat olivat toisinaan varsin huolimattomia. Mukana kulki erinäisten kasvien lisäksi kaikenlaista muutakin ylimääräistä. Voikkaalla näitä ja muitakin vaunuja purettiin ympäri ratapihaa ja myös mattosaran kasvupaikan tuntumassa. (Matti Laine, suullinen tieto). Suomea lähimmät mattosaran kasvupaikat ovat Virossa, Narvajoen metsäisillä laitamailla, Venäjän rajan tuntumassa. Virolaista puutavaraa on tuotu Kaakkois-Suomen paperi- ja sellutehtaille lähinnä laivoilla, mutta satamaan saavuttuaan puut jatkavat matkaansa ainakin nykyisin rekkakyydillä. Missä määrin on käytetty rautatiekuljetuksia, ei ole tiedossa. Rekkoja tuskin on käyty purkamassa kiskojen viereen, kun muitakin varastoalueita on ollut käytössä. Lutukka 37. 2021 11

Todennäköisimmin mattosara on saapunut Voikkaan ratapihalle junan tuomana, ja Venäjän suunta suurine puutavaramäärineen olisi tuolloin uskottavin lähtöalue. Lopuksi Kasviharrastaja kokee huippuhetkiä tavatessaan itselleen tuntemattoman kasvin ja onnistuessaan määrittämään sen. Mattosaran tapauksessa aikaa ensihavainnosta lajin varmaan määritykseen meni runsas vuosi. Jos olisin yrittänyt selvittää tätä sara-arvoitusta pelkästään omien kasvikirjojen varassa, en varmaankaan olisi päässyt asiassa kovinkaan pitkälle. Internetin aikakaudella jo melko vähäisilläkin tiedoilla ja hyvällä tuurilla voi saada esiin ison joukon sopivilta vaikuttavia lajiehdokkaita. Mutta lisäksi tarvitaan seurantaa, näytteitä, vertailuaineistoa ja jalkapatikkatyötä, ihan niin ▼Outo mattomainen sarakasvusto löytyi Saksanaholta huhtikuussa 2019. kuin ennenkin. Verkon lisäksi tarvitaan myös verkostoja, eikä oikeinkaan määritetty kasvilöytötieto vain omaan pöytälaatikkoon tallennettuna lämmitä paljoakaan. Hämmästyttävintä on, että tutuiltakin, hyvin tarkkaan kolutuilta alueilta löytyy vuosittain jotain uutta ihmeteltävää ja opeteltavaa. Mattosaran tapauksessakin vertailuaineistoksi toivotun idänsaran etsiminen Kouvolan rautatieaseman takaa aiheutti ketjureaktiona kokonaisen kadonneiksi luultujen lajien löytösuman. Vanhojenkin tietojen perusteella voi päästä uusien kasvilöytöjen jäljille. Kiitokset Matti Laineelle erityisesti Voikkaan ratapihaan ja venäläisen puutavaran kuljetuksiin liittyvistä tiedoista ja kommenteista. Raino Lampiselle monipuolisesta avusta selvitystyön eri kiemuroissa sekä Mikko Piiraiselle, Arto Kurtolle sekä Alexander Sennikoville mattosaraan liittyvistä kommenteista sekä määrityksen vahvistamisesta. GBIF 2020: Carex brizoides L. Global Biodiversity Information Facility. gbif.org/species/2721983, haku 25.11.2020 A. Kiviniemi 29.4.2019 FloraWeb 2013: Carex brizoides L. Zittergras-Segge. Bundesamt für Naturschutz. Bonn. floraweb.de/ webkarten/karte.html?taxnr=1176, haku 25.11.2020 Kiviniemi, A. 2015: Nurmivihvilä ja muita ihmeitä Voikkaan ratapihalla (EH). Lutukka 31: 13–26 Kiviniemi, A. 2016: Kasviretkiä venäläisen puutavaran jäljillä – ensimmäisen kesän alkupalat. Lutukka 32: 35–45. Koopman, J. & Więcław, H. 2016: The section Ammoglochin Dum. (Carex, Cyperaceae) in the Netherlands. Gorteria 38: 43–55. Laji.fi 2020: Mattosara – Carex brizoides. Suomen lajitietokeskus. Helsinki. laji.fi/taxon/MX.5076608, haku 25.11.2020 Martikainen, E. 2018: Timo Hasari, puunhankinnan osaaja piipun juurelta. Min Kuusas Blogi 27.2.2018 ihttp://minkuusas.blogspot.com/2018/02/timo-hasari-puunhankinnan-osaaja-piipun.html Meyer, T. 2020: Flora von Deutschland. blumeninschwaben.de/index.htm, haku 25.11.2020 MML 2020: Maanmittauslaitos. Vanhat painetut kartat. vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/, haku 25.11.2020 Mossberg, B. & Stenberg, L. 2018: Nordens flora. 975 s. Bonnier Facta. Stockholm. Pladias 2020: Carex brizoides. Pladias. Database of the Czech flora and vegetation. pladias.cz/en/taxon/pictures/Carex%20brizoides, haku 25.11. 2020 Plants of the World online 2020: Carex brizoides L. Kew Science. plantsoftheworldonline.org/taxon/ urn:lsid:ipni.org:names:298947-1, haku 25.11.2020 Resiina 2020: Resiina. Vaunut.org. Suomen rautatiehistoriallinen seura, Suomen museorautatieyhdistys. http://vaunut.org/, haku 25.11.2020 Sweden’s Virtual Herbarium 2020: herbarium. emg.umu.se/index.html, haku 25.11.2020 Wikipedia 2020: Zittergras-Segge. de.m.wikipedia. org/wiki/Zittergras-Segge, haku 25.11.2020 Carex brizoides new to Finland Carex brizoides was found at Kouvola (South Häme) from two separate localities in 2019 and 2020. The first record was made in April 2019 at Saksanaho, which is a former industrial dump closed in 1995. In June 2020 two large colonies of the species were also found in the railway yard at Voikkaa. Deduced from the history of the Voikkaa railway yard use, the species was most probably introduced there sometimes during the 1980’s. From Voikkaa it was probably introduced to Saksanaho in 1996, when the former dump was covered with waste bark and soil from nearby timber storage areas and railway yards. Carex brizoides is a forest species with a wide distribution in the mainland of Europe east to Poland and Ukraine. The origin of the species is most likely in timber imported from Russia in large quantities during the last decades. Though it is only met as a rare polemochore in Russia, it seems plausible that propagules of the species have arrived with either timber originating, e.g. from Ukraine or other parts of the former Soviet Union and East Europe, or in litter from railway wagons used in those areas. Anni Kiviniemi, Virtakivi 3, 45910 Voikkaa. annikiv@hotmail.com 12 Lutukka 37. 2021

Retkikasvio Lajitietosovellus, jonka voit ladata puhelimelle glyyfi.com/retkikasvio/ Lutukka 37. 2021 13

PANU KUNTTU ja SANNA-MARI KUNTTU Kurtturuusu Saaristomeren kansallispuistossa ja sen lähialueilla Kuvat Panu ja Sanna-Mari Kunttu K urtturuusu (Rosa ru­ gosa) on alkuperäinen merenrantojen pensas Tyynenmeren rannikoilla ItäAasiassa (Bruun 2005). Laji on tuotu koristekasviksi Eurooppaan, jossa sen käyttö yleistyi 1870-luvulla. Pohjoismaiden ensimmäinen luontoon levinnyt kurtturuusu havaittiin Tanskassa vuonna 1875 (Weidema ym. 2007), Suomessa villiintynyt kurtturuusu havaittiin 14 Lutukka 37. 2021 ensimmäisen kerran vuonna 1919 Helsingin Isosaaressa (Erkamo 1949). Lajin nykyinen levinneisyys Euroopassa kattaa koko Itämeren alueen, Pohjanmeren rannikon, Keski-Euroopan ja Britteinsaaret (Bruun 2005, Weidema 2006, GBIF 2021). Suomessa kurtturuusu on levinnyt koko rannikkoalueelle ja merensaaristomme kaikkiin osiin (Kunttu ym. 2016). Sisämaassa se kas- vaa muun muassa teiden pientareilla ja havaintoja on myös järvien rannoilta (Suomen lajitietokeskus 2021). Kurtturuusu vieraslajina Kurtturuusu on luokiteltu Euroopan haitallisimpiin vieraslajeihin kuuluvaksi (Nentwig ym. 2018). Suomessa se on ekologisilta vaikutuksiltaan haitallisimpia vieraskasveja etenkin rannikolla ja saaristossa (Niemi-

vuo-Lahti 2012, Ryttäri & Väre 2014, Kunttu ym. 2016). Kurtturuusu lisättiin vieraslajiasetukseen kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi vuonna 2019 (Finlex 2021a). Vieraslajilain mukaan sen myynti, hallussapito ja maahantuonti on kielletty ja kasvatuskielto tulee voimaan kolmen vuoden siirtymäajalla. Kurtturuusu on siis poistettava istutuksista ja myös luontoon levinneet kasvustot tulee hävittää, jos niistä voi aiheutua merkittävää vahinkoa luonnon monimuotoisuudelle (Finlex 2021b). Kurtturuusu on tehokas leviämään: sen kiulukat voivat kellua vedessä jopa 40 viikkoa (Jessen 1958) ajautuen virtausten ja aaltojen mukana kauas uusille alueille. Myös monet lin◄ Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueella kurtturuusun, Rosa rugosa, esiintymistä yhdeksän eli vajaa kolme prosenttia oli valkokukkaista muotoa. tulajit käyttävät kiulukoita ravintonaan ja voivat näin levittää siemeniä pitkiä matkoja (Bruun 2005). Luonnonympäristössä kasvusto leviää edelleen paitsi siementen avulla myös kasvullisesti juurivesoista peittäen pahimmillaan alleen kokonaisia elinympäristöjä. Kurtturuusu on ominaisuuksiltaan sitkeä selviytyjä, ja se voi asettua hyvin monenlaisiin elinympäristöihin karuimpia paikkoja myöten. Luonnon monimuotoisuuden kannalta haitallisinta on leviäminen luonnonhiekkarannoille, dyyneille, rantaniityille, kedoille ja nummille, jotka on kaikki luokiteltu Suomessa uhanalaisiksi luontotyypeiksi (Kontula & Raunio 2018). Tutkimusalue Varsinais-Suomessa sijaitseva Saaristomeren kansallispuisto ja sen lähiympäristö ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta Suomen rikkainta seu- Kenttätutkimuksessa systemaattisesti kartoitettu alue Uudet havainnot 2019–2020 Tiedossa olleet kurtturuusun esiintymät ennen vuotta 2019 Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alue Lutukka 37. 2021 15

◄▼Kurtturuusun kasvupaikkoja Saaristomerellä.►▼ ▲ Hiekkaranta / coastal sand beach, Skalmören Kivinen niitty / coastal stony meadow, Örs ören tua, ja monien lajien ja luontotyyppien esiintyminen on keskittynyt alueelle (Lindgren 2000, Högmander 2004, Metsähallitus 2014). Alueen mosaiikkimainen ja pienipiirteinen rakenne tekee elinympäristöt usein pienialaisiksi ja siksi haavoittuvaisiksi kurtturuusun aiheuttamalle umpeenkasvulle. Tässä artikkelissa tarkastellaan Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-aluetta, joka tarkoittaa rajausta, jonka sisällä olevat valtion maat muodostavat kansallispuiston. Muu osa alueesta on yksityisomistuksessa; myös osa yksityismaista on rauhoitettu. Yhteistoiminta-alue käsittää 8 384 vähintään aarin kokoista saarta ja luotoa. Yhteistoimintaalueen pinta-alasta maata on 151 km2 ja merta 2 896 km2. Maapinta-alasta on suojeltu vain 27 %, muu osa on suojelematonta yksityismaata. Leviäminen Saaristomeren ulkosaaristoon Kurtturuusu havaittiin Saaristomeren ulkosaaristossa ensimmäisen kerran Kemiönsaaren Örössä vuonna 1963 ja Kuggskärissä vuonna 1967 (Suomen lajitietokeskus 2021). Saaristomerellä on tehty laajoja kasvistotutkimuksia jo aiempina vuosikymmeninä, mutta kurtturuusua ei niissä raportoitu. Kurtturuusu mainitaan melko tuoreena ja harvinaisena tulokkaana kansallispuiston yhteistoiminta-alueel16 Lutukka 37. 2021

la 1980-luvulla (Lindgren & Stjern- berg 1986). Rivasto (2014) kokosi alueelta ennen vuotta 2014 tehdyt kurtturuusuhavainnot eri lähteistä; silloin esiintymiä oli tiedossa 54. Tämä yhteenveto sisälsi muun muassa von Numersin (2011), Lounais-Suomen ympäristökeskuksen (Ikonen ym. 2009), Metsähallituksen Luontopalveluiden ja Kastikka-tietokannan senhetkiset esiintymätiedot. Esiintymällä tarkoitamme tässä yhteydessä toisista selvästi erillään olevaa kurtturuusun kasvustoa. Tämän määritelmän mukaan jopa hyvinkin pienissä saarissa voi olla useita esiintymiä, jos ne eivät ole kasvullisesti yhteydessä toisiinsa. Kenttätutkimukset Saaristomerellä 2014–2020 Olemme kartoittaneet kurtturuusun esiintymistä Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueella systemaattisesti useiden vuosien ajan. Vuosina 2014–2018 dokumentoimme 301 esiintymää (Kunttu & Kunttu 2017, 2019). Vuosina 2019–2020 löysimme 33 esiintymää lisää (ks. sivu 13). Olemme kartoittaneet oheiseen karttaan merkityn alueen kaikkien saarten ja luotojen rannat. Pääosin olemme meloneet saaret ja luodot ympäri sopivan havaintoetäisyyden päässä ja tähystäneet rannat kurtturuusujen kartoittamiseksi. Tarvittaessa – esimerkiksi näköesteiden tai tiheän kasvillisuuden takia – olemme rantautuneet ja tehneet tarkistuksia maissa. Dokumentoimamme 334 kurtturuusuesiintymää on merkitty kartalle sivulla 5. ▲ Rantaketo / coastal epilitoral meadow, Grundvik harun Varpunummi / dwarf shrub heath, Jurmo Lutukka 37. 2021 17

Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen kurtturuusuesiintymät kasvupaikkatyypeittäin (tilanne syksyllä 2020). / The number of stands and their size according to habitat types in the Archipelago Sea National Park and its surroundings. Kasvupaikan tyyppi / Habitat type Hiekkaranta / Coastal sand beach Niitty / Coastal meadow or seashore meadow or dry meadow Esiintymät / stands Lukumäärä / Number Yhteispinta-ala, m2 (ennen torjunnan aloittamista) / Total area, m2 (before eradication) Keskikoko, m2 / Median size, m2 Koon vaihteluväli, m2 / Range, m2 19 n. 5 417 16 0,5 – n. 2500 100 1 502 6 0,5 – 100 Nummi / Dwarf shrub heath 20 145 6 0,5 – 24 Kallio / Rock outcrop on seashore 47 173 1 0,5 – 30 Kivikko / Coastal stone shore 144 1 215 5 0,5 – 58 Yhteensä / Total 330* n. 8 452 5 0,5 – n. 2500 *Neljän vanhan esiintymän tietoja ei ole käytettävissä, sillä niitä ei ole etsinnöistä huolimatta sittemmin löydetty. / No data available for four old stands, they were not found again for documentation. Kurtturuusun kivisiä ja kallioisia kasvupaikkoja Saaristomerellä. ▼ Somerikossa seurana merikaali, Crambe maritima, ja pietaryrtti, Tanacetum vulgare. / Coastal shingle shore, Skalmören. 18 Lutukka 37. 2021

▲ Kivikko / coastal stone shore, Moringharu ▼ Louhikko / coastal boulder shore, Kuggskär Kurtturuusuesiintymien pinta-alat ja kasvupaikat Saaristomeren tutkimusalueen esiintymien mediaanikoko ennen torjuntatoimien aloittamista oli viisi neliömetriä (vaihteluväli 0,5 – n. 2 500 m2). Neljän vanhemman havainnon tiedot puuttuvat, sillä emme ole onnistuneet löytämään kasvustoja uudelleen. Kurtturuusun kasvupaikat ovat moninaiset; olemme luokitelleet kasvupaikat viiteen tyyppiin: hiekkarantoihin, kivikoihin (mukaan lukien somerikot ja louhikot), nummiin (mukaan lukien luontaiset varpunummet), niittyihin (mukaan lukien luontaiset niittyrannat ja rantakedot) ja kallioihin. Lutukka 37. 2021 19

20 Lutukka 37. 2021

Kallio kurtturuusun kavupaikkana / Rock outcrop on seashore as a habitat of Rosa rugosa, Äggeskäret Eniten esiintymiä on löytynyt kivikkorannoilta (44 % esiintymistä; taulukko s. 23). Yli­voimaisesti suurimmat esiintymät, kuten myös yhteenlasketusta esiintymien pinta-alasta valtaosa (64 %), sijaitsivat hiekkarannoilla. Seuraavaksi suurimmat esiintymät löydettiin niityiltä. Kurtturuusuesiintymistä 49 % sijaitsi luonnonsuojelualueella, näistä 128 kansallispuistossa ja 34 yksityisillä luonnonsuojelualueilla. Ennen torjuntatöiden aloittamista ja useiden kasvustojen hävittämistä tai merkittävää pienentämistä esiintymien yhteispinta-ala oli laskennallisesti noin 8 452 m2. Luku on kuitenkin epätarkka, sillä kahden selvästi suurimman – nyt jo lähestulkoon hävitetyn – esiintymän tarkkaa pinta-alaa ei ole mitattu. Näiden kahden Örössä sijainneen esiintymän koosta oli käytettävissä vain karkea arvio. Toisaalta osa pienimmistä esiintymistä on vain yhden tai muutaman pienen verson kokoisia, joten ne ovat pienempiä kuin tässä tutkimuksessa käytännöllisistä syistä käytetty esiintymän puolen neliömetrin vähimmäispinta-ala. On huomionarvoista, että kymmenen suurinta esiintymää on kattanut 65 % yhteispinta-alasta. Nyt, kun kaksi Saaristomeren kautta aikojen suurinta esiintymää on jo lähes kokonaan hävitetty, nykyisten kymmenen suurimman yhteispinta-ala kattaa enää 13 % koko pinta-alasta. Yleistäen voi siis sanoa, että Saaristomerellä on runsaasti luontoon levinneitä kurtturuusuja mutta kasvustot ovat keskimäärin melko pieniä verratLutukka 37. 2021 21

Vuosina 2019–2020 Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueelta löydetyt uudet kurtturuusuesiintymät. Käytetyt lyhenteet: YKJ = yhtenäiskoordinaatisto, KP = kansallispuisto, YSA = yksityinen luonnonsuojelualue YKJ, N YKJ, E Suojelualue Koko, m2 Kasvupaikka Päivämäärä Alskär 6645114 3209194 KP 29 Niitty 24.7.2019 Nagelskären Dömmaskär 6663172 3228400 – 2 Kivikko 2.7.2020 Nauvo Trunsö Glasaskär 6645737 3208208 KP 2 Kivikko 24.7.2019 Torjunta aloitettu Korppoo Jurmo Jurmo, Estnäs 6646922 3198697 KP 0,5 Niitty 8.7.2020 Torjunta aloitettu Korppoo Jurmo Jurmo, Moringharu 6647275 3196280 KP 5 Kivikko 26.7.2019 Korppoo Jurmo Jurmo, Rävanäs 6647604 3196684 – 8 Nummi 8.7.2020 Korppoo Jurmo Jurmo, Rävanäs 6647612 3196690 – 2 Nummi 8.7.2020 Dragsfjärd Vänö Klovaskär (Långa Måsskär) 6646191 3232736 – 28 Kivikko 20.6.2020 Korppoo Björkö Koholmen, läntinen saari 6656327 3203913 – 16 Kivikko 27.7.2019 Dragsfjärd Rosala Kuggskär, etelälahti 6638415 3240405 YSA 6 Niitty 21.7.2019 Torjunta aloitettu Dragsfjärd Rosala Kuggskär, etelälampi 6638449 3240432 YSA 5 Niitty 21.7.2019 Torjunta aloitettu Dragsfjärd Rosala Kuggskär, järven itäranta 6638548 3240573 YSA 1 Kivikko 16.10.2020 Torjunta aloitettu Dragsfjärd Rosala Lammgrunden, eteläluoto 6641243 3245478 – 1 Niitty 16.10.2020 Torjunta aloitettu Korppoo Jurmo Lilla Örskär 6647748 3202437 YSA 2 Niitty 25.7.2019 Nauvo Trunsö Långskär 6645932 3208658 KP 0,5 Niitty 24.7.2019 Dragsfjärd Vänö Rottenskär 6640709 3231898 KP 1 Niitty 22.7.2019 Dragsfjärd Vänö Rottenskär 6640705 3231897 KP 1 Niitty 22.7.2019 Korppoo Jurmo Skalmören 6644903 3192526 KP 1 Kivikko 26.7.2019 Korppoo Jurmo Skalmören 6645004 3192631 KP 58 Niitty 26.7.2019 Korppoo Utö Stenskär 6643701 3185215 KP 2 Kallio 12.7.2019 Pekka Heikkilän havainto. Torjunta aloitettu. Nauvo Nagelskären Södergrundet 6660843 3225931 – 12 Niitty 2.7.2020 Valkokukkainen muoto Dragsfjärd Vänö Söderön, Kärsan 6646659 3226639 – 0,5 Niitty 21.6.2020 Dragsfjärd Vänö Söderön, Kärsan 6646699 3226650 – 1 Kallio 21.6.2020 Dragsfjärd Vänö Koddskärs klobben 6646035 3231755 – 2 Kivikko 29.6.2019 Dragsfjärd Vänö Stångskär, suurempi saari pohjoispuolella 6646187 3231548 – 3 Nummi 29.7.2019 Dragsfjärd Hitis Södra Stenharun 6649707 3257186 – 2 Kallio 11.7.2019 Korppoo Jurmo Ömsarstenen 6645787 3195441 KP 0,5 Niitty 26.7.2019 Dragsfjärd Vänö Örs ören 6640462 3232120 KP 2 Niitty 22.7.2019 Torjunta aloitettu Dragsfjärd Vänö Örs ören 6640479 3232091 KP 0,5 Niitty 22.7.2019 Torjunta aloitettu Dragsfjärd Vänö Örs ören 6640515 3232146 KP 4 Niitty 22.7.2019 Torjunta aloitettu Dragsfjärd Vänö Örs ören 6640495 3232162 KP 3 Niitty 30.6.2019 Torjunta aloitettu Dragsfjärd Vänö Örs ören 6640507 3232159 KP 2 Niitty 30.6.2019 Torjunta aloitettu Dragsfjärd Vänö Örs ören 6640518 3232153 KP 4 Niitty 30.6.2019 Torjunta aloitettu Seutu Alue Saari Nauvo Trunsö Nauvo 22 Lutukka 37. 2021 Huomioita Suurelta osin puiden varjossa

tuna esimerkiksi Hangon hiekkarantojen kasvustoihin (Aspelund & Ryttäri 2010), Tanskan kasvustoista puhumattakaan (esim. Stobberup ym. 2008). Pienet mutta moninaiset esiintymät ovat kuitenkin siitä ongelmallisia, että ne toimivat siementen leviämiskeskuksina laajalle alueelle. Myös huomaamatta tapahtuvan kasvullisen leviämisen riski on olemassa, sillä esiintymiä on paljon ja ne ovat vaikeasti saavutettavissa ja hajallaan ulkosaaristossa, joten niiden kattava seuranta on nykyresursseilla erittäin vaikea toteuttaa. Kurtturuusujen torjuntatöitä on alueella tehty jo vuodesta 2008 (Ikonen ym. 2009). Nyt kurtturuusua on torjuttu useilla kymmenillä esiintymillä. Tahti on kasvanut viime vuosina ensin vapaaehtoisten järjestämissä luonnonhoitotalkoissa (Kunttu 2015) ja nyt käynnissä olevassa Metsähallituksen luotsaamassa Rannikko-LIFE-hankkeessa (Metsähallitus 2020). Kiitokset Saaristomeren ulkosaariston kurtturuusuista olemme vaihtaneet tietoja ja kokemuksia seuraavien henkilöiden kanssa: Mikael von Numers, Esko Tainio, Pekka Heikkilä, Mikael Nordström, Jouko Högmander, Maija Mussaari, Matti Peltonen, Jani Virtanen, Päivi Leikas, Kaj Genberg, Juha Kylänpää, Petri Vainio, Sakari Hinneri ja Leena Lehtomaa. Metsähallituksen Luontopalveluiden ja Varsinais-Suomen ELY-keskuksen kanssa olemme tehneet yhteistyötä esiintymien kartoittamisessa ja torjunnassa. Raija ja Ossi Tuuliaisen Säätiö, Vuokon Luonnonsuojelusäätiö, Teaterstiftelsen Vivicas Vänner ja Societas pro Fauna et Flora Fennica tukivat kenttätutkimuksiamme. Esitämme lämpimät kiitoksemme kaikille. Aspelund, P. & Ryttäri, T. 2010: Kurtturuusu uhkaa hiekkarantojen ja dyynien eliöyhteisöjä – tapaus Hangon Furuvik. Lutukka 26: 3–9. Bruun, H. H. 2005: Biological flora of the British Isles. Rosa rugosa Thunb. ex Murray. Journal of Ecology 93: 441–470. doi.org/10.1111/j.1365-2745. 2005.01002.x Erkamo, V. 1949: Rosa rugosa Thunb. ein für Europa neuer Neophyt. Archivum Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 3: 123. Finlex 2021a: Valtioneuvoston asetus vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta. www.finlex.fi/fi/laki/ alkup/2019/20190704 [viitattu 2.1.2021] Finlex 2021b: Laki vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta. www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2015/ 20151709 [viitattu 2.1.2021] GBIF 2021: Rosa rugosa Thunb. Global Biodiversity Information Facility. www.gbif.org/species/ 3003979 [viitattu 2.1.2021] Högmander, J. 2004: Saaristomeren kansallispuiston uhanalaiset ja silmälläpidettävät eliölajit (368 lajia). Teoksessa: Lappalainen, M., Saaristomeren kansallispuisto – saarien jatulintarha, 166–172. Söderströms & Konstsamfundet. Porvoo. Ikonen, I., Kekki, M. & Räikkönen, N. 2009: Jättiputki ja kurtturuusu kuriin Lounais-Suomessa. 83 s. Lounais-Suomen ympäristökeskuksen raportteja 15/2009. Lounais-Suomen ympäristökeskus. Turku. Jessen, K. 1958: Om vandspredning af Rosa rugosa og andre arter af slægten. Botanisk tidsskrift 54: 353–366. Kontula, T. & Raunio, A. 2018: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018 – Luontotyyppien punainen kirja. Osa I: Tulokset ja arvioinnin perusteet. 388 s. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö. Helsinki. urn.fi/URN:ISBN: 978-95211-4816-3 Kunttu, P. 2015: Vapaaehtoistyö korvaamatonta vieraslajien torjunnassa Saaristomerellä. Maaseudun Tiede 72(4): 12. Kunttu, P. & Kunttu, S.-M. 2017: Distribution and habitat preferences of the invasive alien Rosa rugosa (Rosaceae) in Archipelago Sea National Park, SW Finland. Polish Botanical Journal 62: 99–115. doi.org/10.1515/pbj-2017-0009 Kunttu, P. & Kunttu, S.-M. 2019: New records of the invasive alien Rosa rugosa (Rosaceae) in the Archipelago Sea National Park, SW Finland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 95: 81–88. journal.fi/msff/article/view/82631 Kunttu, P., Ryttäri, T. & Kunttu, S.-M: 2016. Vieraslaji kurtturuusu leviää saaristossa – Nykytila ja torjuntakeinot. Luonnon Tutkija 120: 165–177. Lindgren, L. 2000: Saariston laitumet. 192 s. Metsähallitus & Edita. Helsinki. Lindgren, L. & Stjernberg, T. 1986: Saaristomeren kansallispuisto. 143 s. WSOY. Helsinki. Metsähallitus 2014: Metsähallituksen selvitys Suomenlahden merikansallispuistojen täydentämistarpeista ja -mahdollisuuksista. 105 s. Raportti. Metsähallitus. Helsinki. julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/ Muut/suomenlahtiselvitys.pdf Metsähallitus 2020: Rannikko-LIFE-hanke. metsa.fi/projekti/rannikko-life-hanke/ [viitattu 1.1.2021] Nentwig, W., Bacher, S., Kumschick, S., Pyšek, P. & Vila, M. 2018: More than ‘‘100 worst’’ alien species in Europe. Biological Invasions 20: 1611– 1621 doi.org/10.1007/s10530-017-1651-6 Niemivuo-Lahti, J. (toim.) 2012: Kansallinen vieraslajistrategia. 126 s. Maa- ja metsätalousministeriö. Helsinki. vieras-cms.laji.fi/wp-content/uploads/ 2020/08/Vieraslajistrategia_web_pieni.pdf von Numers, M. 2011: Sea shore plants of the SW archipelago of Finland – distribution patterns and long-term changes during the 20th century. Annales Botanici Fennici 48 (Suppl. A): 1–46. doi.org/ 10.5735/085.048.SA01 Rivasto, S.-M. 2014: Kurtturuusuesiintymät Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueella. 21 s. Seminaarityö, ympäristötiede. Turun yliopisto, avoin yliopisto-opetus. Turku. Ryttäri, T. & Väre, H. 2014: Puuvartiset kasvit vieraslajeina. Sorbifolia 45: 161–174. Stobberup, A., Søndergaard, H. & Kristensen, H. S. 2008: Rynket Rose’s (Rosa rugosa) udbredelse og spredningshastighed i det vestlige Thy. 25 s. Raportti. Skov- og Naturstyrelsen & By- og Landskabstyrelsen – Miljøcenter Aalborg. Aalborg. naturstyrelsen.dk/media/nst/66922/RugosaThy2008.pdf Suomen lajitietokeskus 2021: Kurtturuusu – Rosa rugosa. laji.fi/taxon/MX.38815 [viitattu 2.1.2021] Weidema, I. 2006: NOBANIS – invasive alien species fact sheet. Rosa rugosa. Online Database of the European Network on Invasive Alien Species. nobanis.org/globalassets/speciesinfo/r/rosa-rugosa/rosa_rugosa.pdf [viitattu 2.1.2021] Weidema, I., Ravn, H. P., Vestergaard, P., Johnsen, I. & Svart, H. E. (toim.) 2007: Rynket rose (Rosa rugosa) i Danmark. 77 s. Raportti. Biologisk Institut, Københavns Universitet, Skov- og Landskab, Københavns Universitet, samt Skov- og Naturstyrelsen. København. mst.dk/media/119389/rosa_ rugosa_rapport1-medbilag.pdf The invasive alien Rosa rugosa in Archipelago Sea National Park, southwestern Finland Rosa rugosa is an invasive alien species in Europe with negative ecological effects on biodiversity. In Finland it occurs especially on the coast and in the archipelagos of the Baltic Sea, where it replaces native plant species and causes overgrowth of rare and threatened habitats, like sand beaches and seashore meadows. This study documents new records of Rosa rugosa stands within the Archipelago Sea National Park and its surroundings in SW Finland. We found 33 new occurrences of R. rugosa during the field studies in 2019–2020. Altogether 334 stands are now found from the study area. The median size of all these stands was 5 m2 (range 0.5 – ca. 2 500 m2). The total area covered by R. rugosa was 8 452 m2 before eradication measures started in 2008, and now the colonized area is much smaller. The ten largest remaining stands amount to 13 % of the total area covered by R. rugosa (before eradication the proportion was 65 %). The most common habitat was stone shore (44 % of the stands), but also meadows were typical habitats (30 %). The largest stands grew on sand beaches, where the mean size was 16 m2. We found 49 % of stands in protected areas; 128 in the National Park and 34 in privately-owned nature reserves. The number of R. rugosa stands is high in the study area, but they are mainly still rather small in size. Due to the high number of stands, the dispersal potential is considerable. Eradication actions have been started at dozens of sites. Panu Kunttu, Taalintehdas, Kemiönsaari, panu. kunttu@iki.fi, @PanuKunttu Sanna-Mari Kunttu, Taalintehdas, Kemiönsaa­ ri, sanna-mari.kunttu@iki.fi Lutukka 37. 2021 23

AINO PELTOLA Kurtturuusu Espoon rannoilla ja siementen elinkelpoisuus Kuva Aino Peltola, Espoo, Matinkylä, 2020 K urtturuusu (Rosa rugo­ sa) on ruusukasveihin (Rosaceae) kuuluva vaaleanpuna- tai valkokukkainen pensas. Se on kotoisin KoillisAasiasta. Siellä kurtturuusu kasvaa rannikon tuntumassa stabiloituneilla dyyneillä, niityillä ja kivisillä rannoilla. Se on yleinen puutarhakasvi, joka on levinnyt puutarhoista luontoon alkuperäisen esiintymisalueensa ulkopuolelle Euroopassa Itämeren ja Pohjanmeren rannikoilla sekä KoillisAmerikassa. (Roland & Smith 1969, Bruun 2005, Weidema 2006). Uusilla esiintymisalueillaan kurtturuusu menestyy hyvin esimerkiksi merenrannoil24 Lutukka 37. 2021 la. Se voi kasvaa suuriksi läpitunkemattomiksi kasvustoiksi erityisesti hiekkarannoilla (Aspelund & Ryttäri 2010), joilla se uhkaa alueen alkuperäislajistoa (Reddersen 2006, Iserman 2008, Thiele ym. 2011). Tämän vuoksi kurttu- ruusu on luokiteltu Suomessa kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi (Valtioneuvosto 2019). Kurtturuusu on näyttävä, kestävä ja tyytyy vaatimattomaan kasvualustaan. Lisäksi laji kestää hyvin tauteja ja tuholaisia. (Bruun 2005, Alanko ym. 2009). Uudenlaisten viljelylajikkeiden tuottamiseksi kurtturuusua on risteytetty muiden ruusulajien kanssa. Näin on saatu lukematon määrä erilaisia tarhakurtturuusulajikkeita (Rosa Rugosa-Ryhmä), joiden ominaisuudet poikkeavat puhtaasta kurtturuususta mm. piikkisyyden, karvaisuuden, lehtien kurttuisuuden ja värin, kukkien koon, mahdollisen kerrannaisuuden ja värin sekä kiulukan koon ja värin suhteen (Väre ym. 2021). Kurtturuusu ja tarhakurtturuusut ovatkin hyvin yleisiä puutarhakasveja Suomessa. (Alanko ym. 2009). Jalostettujen kurtturuusulajikkeiden on katsottu olevan leviämiskyvyltään heikompia, eikä niitä siksi pidetä haitallisina vieraslajeina (Niemivuo-Lahti 2012). Salmisen (2016) tutkimus

antaa kuitenkin viitteitä siitä, että osa tarhakurtturuusuista ja kurtturuusuristeymistä tuottaa runsaasti itämiskykyisiä siemeniä. Toisaalta osa tarhakurtturuusuista ei tuota lainkaan edes kiulukoita (Alanko ym. 2009), joten lajikkeiden välillä on suuria eroja. Sen vuoksi perehdyin Espoon rantojen kurtturuusuihin ja niiden siemeniin pro gradu -tutkielmassani (Peltola 2021), jonka tein Espoon kaupungin tuella. Tutkielmassani halusin selvittää, kuinka paljon kurtturuusua kasvaa Espoon merenrannoilla. Tutkin, ovatko kas- vustot aitoa kurtturuusua vai tarhakurtturuusuja tai jonkinlaisia kurtturuusun ja jalostettujen kurtturuusulajikkeiden risteymiä. Kurtturuusulajikkeiden tunnistamisessa kukkien kerrannaisuus tai lehtien kiillon puute, kiulukoiden ja piikkien epätyypillinen muoto ja toisinaan lisäksi tuoksu ohjasivat tulkitsemaan kasvuston puutarhalajikkeeksi. Selvitin myös kasvustojen siementen elinkykyä. En erotellut jalostettuja kurtturuusulajikkeita toisistaan, koska niiden tunnistaminen pelkkien ulkoisten tuntomerkkien avulla on vai- keaa ja risteytymisten jälkeen luultavasti mahdotonta. Siksi jaottelin löytämäni kasvustot vain puhtaaseen kurtturuusuun ja puutarhalajikkeisiin (sisältäen tarhakurtturuusut ja kurtturuusuristeymät) morfologian perusteella. Kasvustojen kartoitus Espoon rannoilla Espoossa on noin 308 kilometriä meren rantaviivaa, kun mukaan luetaan kaikki yli 0,18 hehtaarin suuruiset saaret. Tästä 58 kilometriä on mantereella ja 250 kilometriä saaristossa. Lisäksi on lukuisia tä- Lutukka 37. 2021 25

tä pienempiä saaria ja luotoja. (Maanmittauslaitos 2020). Kartoitin rantojen kurtturuusuja kesällä 2020 työparin kanssa. Kävelimme rauhallisesti rannan tuntumassa ja havainnoimme aluetta vesirajasta metsän ensimmäisten puiden alle saakka. Laskimme erillisiksi kasvustoiksi kaikki selkeästi toisistaan erillään kasvavat pensaat, vaikka ne olisivat olleet melko lähekkäinkin. Mantereen puolella kartoitetuksi tuli 40 kilometriä (noin 69 % rantaviivasta) ja saaristossa 21 kilometriä (8 %). Löydetyistä kasvustoista valitsin 30 varsinaista kurtturuusua ja 16 tarhakurtturuusua edustavaa kasvustoa, joiden siementen määrää ja elinkykyä tutkin tarkemmin. Keräsin kaikista valituista kasvustoista siementutkimukseen yleensä kymmenen kiulukkaa, muutamista vähemmän. rattuna kartoitetun rantaviivan pituuteen. Aiemmin kurtturuusun määrän on havaittu olevan yhteydessä teihin, polkuihin, asutukseen ja liikenteeseen (Jacobsen & Ejrnæs 2004, Jørgensen & Kollmann 2009). Mantereella ihmisen vaikutus onkin vahvempi kuin tutkituissa saarissa. Mantereella myös istutettuja kasvustoja oli enemmän. Ei kuitenkaan ole syytä olettaa, ▼ Tyypillisimpiä kurtturuusun kasvupaikkoja Espoossa. Mustat numerot kertovat kasvupaikkayhdistelmän kasvustojen lukumäärän. Kaaviossa on esitetty 78 prosenttia Espoon rantojen kasvupaikoista. Yli kolmella kasvupaikkatyypillä kuvaillut kasvupaikkayhdistelmät eivät näy kaaviossa. Kasvupaikan jälkeinen prosenttiosuus on kasvupaikkatyypin osuus kaikissa Espoon kasvustoissa. Suluissa oleva prosenttiosuus osoittaa, kuinka suuri osuus näistä kasvupaikoista on kaaviossa näkyvissä. Erityisesti mantereella paljon kurtturuusua Kartoituksessa löytyi 463 kurtturuusukasvustoa. Odotetusti suurin osa niistä oli varsinaista kurtturuusua. Lisäksi löytyi 22 sellaista kasvustoa, jotka olivat jotakin tarhakurtturuusulajiketta tai risteymiä. Useimmat näistä olivat todennäköisesti istutettuja, mutta jonkin verran oli myös kasvustoja, joiden alkuperää ei voinut päätellä varmasti. Ainakin yksi tarhakurtturuusukasvusto oli hyvin todennäköisesti levinnyt kasvupaikalleen itse. Eniten kurtturuusuja kasvoi mantereella, mukaan lukien Suvisaaristo ja Lehtisaari. Saaristossa kasvustoja oli 52, mikä on varsin vähän ver26 Lutukka 37. 2021 Kuva Aino Peltola, Hyljelahti, 9.9.2021 kallio 7 % (47 %) 5 puisto 8 % (46 %) 5 5 ranta8 niitty 36 % 8 (63 %) 39 7 5 9 3 ruovikko 13 % (36 %) 10 13 hiekkaranta 21% 9 (65 %) 22 9 15 kivinen ranta 35 % (64 %) 2 9 10 8 joutomaa 32 % (75 %) 14 metsä 34 % (67 %) 3 6 3 4 12 5 hoidettu istutus 4 % (63 %) 50 28 5 11 12 10 tienvarsi 40 % (77 %) 6

▲ Kurtturuusu ruovikon ja rantametsän rajalla. etteikö kurtturuusu leviäisi ennen pitkää laajemmalle myös saaristossa. Kartoitettujen alueiden lisäksi kurtturuusua kasvaa epäilemättä myös kartoittamatta jääneillä alueilla, mikä kasvattaa Espoon rannoilla kasvavien kurtturuusujen määrää selvästi suuremmaksi. Sisämaan kasvustot nostavat ruusun määrää Espoossa vielä entisestään. Monenlaiset kasvupaikat kelpaavat Kurtturuusuja kasvoi monenlaisilla paikoilla. Espoon kasvustoille oli hyvin tyypillistä, että ne olivat usean kasvupaikkatyypin vaihettumisvyö- hykkeessä tai paikoilla, joissa oli piirteitä useasta eri habitaatista. Vain yhden habitaatin nimeäminen oli usein mahdotonta. Yleensä kirjasimme kasvustoille 1–5 habitaattia, koska monesti kurtturuusut kasvoivat eri luontotyyppien vaihettumisvyöhykkeessä tai esimerkiksi rantaniityllä kulkevan tien pientareella. Kasvupaikoista erottuvat omana ryhmänään erilaiset rakennetun ympäristön kasvustot tienpientareilla, satamien kivipenkereillä ja joutomailla. Toinen tyypillinen kasvupaikka oli puolivarjoinen metsänreuna, jossa avoin ranta vaihtuu metsäksi. Tällaisessa ympäristössä kurtturuusuja kasvoi niin kosteilla ja jopa ruovikkoisilla rantaniityillä kuin kuivemmilla hiekka- ja sorarannoilla. Lisäksi kurtturuusua tavattiin avoimilta rannoilta kallioilta, kivisiltä paikoilta sekä rantaniityiltä. Istutettuna sitä kasvoi monenlaisilla paikoilla puistoissa, tienpientareilla ja tienvarsilla. Kuntun ja Kuntun (2021) tässä lehdessä esittelemiä kasvupaikkoja täydensivät Espoon rannoilla ruovikon ja metsän vaihettumisvyöhykkeessä kasvavat kasvustot. Ruovikon keskeltä, missä kosteus on suurempaa, emme löytäneet kasvustoja. Suurin osa Espoon kasvustoista oli vielä melko pieniä, halkaisijaltaan korkeintaan parimetrisiä, mutta myös muutama suurempi kasvusto löytyi. Hiekkaiseen maahan päästessään kurtturuusu voi levitä nopeastikin (Kollman ym 2009, Boardman & Smith 2016), mutta monilla Espoon rannoilla kivisyys ja kalliot rajoittavat sen levittäytymistä maavarsivesoista. Osa pienimmistä kasvustoista kasvoi huonolla paikalla, kuten kallion raossa, eivätkä ne näyttäneet tuottavan suurta määrää kiulukoita. Vaikka kaikki Espoon kurtturuusukasvustot eivät voi levitä suuriksi tai tuottaa runsaasti kiulukoita, ne voivat toimia siementen leviämiskeskuksina, kun niiden tuottamat siemenet matkaavat lintujen tai veden mukana herkempiin ympäristöihin. Kurtturuusun kiulukat sekä siemenet kelluvat meressä viikkoja (Jessen 1958) ja ehtivät siten levitä kauas. Espoon kurtturuusuja torjumalla vaikutetaan siis luonnon monimuotoisuuteen kauempanakin. Lutukka 37. 2021 27

elävien siementen määrä 60 20 0 tarha­ perus- puutarhakurtturuusu muoto muodot äselvä kuperä muodot 40 puhdas kurtturuusu Puhtaan kurtturuusun ja tarhakurtturuusun elinkykyisten siementen keskimäärä kiulukassa. Puhtaan kurtturuusun siementuotto on suurempi Kiulukkakohtainen siemenmäärä vaihteli huomattavasti sekä kasvustojen sisällä että niiden välillä. Pienimmällään kiulukassa oli vain kaksi siementä, kun taas enimmillään niitä oli 146. Vähiten siemeniä tuottavassa kasvustossa oli keskimäärin vain kymmenen siementä kiulukkaa kohden, runsastuottoisimmassa keskimäärin 85. Siementutkimuksissani oli mukana 30 puhdasta kurtturuusua ja 16 tarhakurtturuusua edustavaa kasvustoa. Puhtaalla kurtturuusulla oli keskimäärin 43 siementä (mediaani 38) ja tarhakurtturuusulla 29 siementä (mediaani 25). Siementen määrän lisäksi tutkin niiden elinkykyä tetrazoliumtestillä (värjäysmenetelmä, joka paljastaa elävien alkioiden soluhengityksen, jol28 Lutukka 37. 2021 loin siemeniä ei tarvitse idättää; Elias ym. 2012). Sen perusteella kiulukassa oli varsinaisella kurtturuusulla keskimäärin 28 elinkykyistä siementä ja tarhakurtturuusulla 10. Keskimäärin puhdas kurtturuusu tuottaa siis selvästi enemmän elinkykyisiä siemeniä kuin puutarhalajikkeet. Hajonta ryhmissä oli suurta. Puhdas kurtturuusu ei aina tuottanut runsaasti elinkykyisiä siemeniä. Toisaalta eniten elinkykyisiä siemeniä tuottavat tarhakurtturuusut tuottivat siemeniä lähes saman verran kuin itse kurtturuusu keskimäärin. Siementuottoon ja siementen elinkykyyn vaikuttavat perimän lisäksi muun muassa pölytys ja tutkimuksessani havaitsemani siemeniä syövät toukat. Pelkkä kiulukan keskimääräinen siementuotto ei kuitenkaan kerro vielä kasvuston haitallisuudesta. Suuri ja elinvoimainen pensas tuottaa todennäköisesti suuremman määrän kiulukoita kuin ahtaassa raossa tai varjoisalla paikalla sinnittelevä yksilö. Kasvupaikan lisäksi kiulukkatuottoon vaikuttavat perinnölliset tekijät. Tämänkokoisessa aineistossa en pystynyt ottamaan huomioon kasvuston kuntoa siemenmäärää selittävänä tekijänä tai arvioimaan koko kasvuston tuottamaa kiulukoiden määrää. Monenlaisia kurtturuusuja Määritin kurtturuusulajikkeet pelkän morfologian perusteella, joten tutkin tarkasti kasvustojen lehtien, varsien, kukkien ja kiulukoiden ominaisuuksia. Kurtturuusukasvustoissa oli paljon vaihtelua monissa tutkituista ominaisuuksista. Suurimmaksi osaksi kasvustot vastasivat kirjallisuudessa kuvattua (Hämet-Ahti ym. 1998, Bruun 2005, Väre ym. 2021). Kukkaperän olisi Väreen ym. (2021) mukaan kuulunut olla nystykarvainen ja kiulukoiden kaljuja, mutta näin ei suinkaan aina ollut Espoon rantojen kasvustoissa. Lehdyköiden muodon, kiiltävyyden ja kukkien värin ja koon vaihtelua ei ole kuvattu sellaisella tarkkuudella, että sitä voisi verrata havaintoihini.

Piikkien määrä ja pituus samoin kuin kiulukoiden muoto ja ominaisuudet vaihtelivat huomattavasti sekä kasvustojen välillä että niiden sisällä. Kuvat Aino Peltola ja Ossian Witting Muuntelua ilmiasuun aiheuttavat perimä ja ympäristötekijät. Eri-ikäisiin versoihin muodostuu erilaisia piikkejä. Lumi ja jää kuluttavat edellisten vuosien varsia, ja ne hankautuvat toisiaan vasten. Myös eri malliset kiulukat voivat kuulua normaalin vaihtelun piiriin. Niiden muodoissa ei ollut erotettavissa erilaisia ryhmiä, pikemminkin kyseessä oli jatkumo ääripäiden välil- lä. Myös jonkinasteinen vaihtelu saman kasvuston sisällä viittaisi siihen, että kyseessä on pikemminkin kurtturuusun luontainen muuntelu kuin risteymän aiheuttamat muutokset. Leviävätkö puutarhalajikkeetkin? Tarhakurtturuusut eivät tämän kartoituksen perusteella vaikuta leviävän herkästi ym- päristöönsä, vaikka ne tuottavat elinkykyisiä siemeniä. Joko siemenet eivät idä ja muodosta uusia kasvustoja, tai puhtaan kurtturuusun ja tarhakurtturuusulajikkeen jälkeläisissä lajikkeen tyypilliset piirteet eivät ole enää havaittavissa siinä määrin, että risteymän voisi tunnistaa pelkkien ulkoisten tuntomerkkien perusteella. Monet tarhakurtturuusutkin muistuttavat jo valmiiksi varsiLutukka 37. 2021 29

naista kurtturuusua hyvin paljon etenkin, jos ne ovat syntyneet sen mutaation seurauksena (Alanko ym. 2009). Perimää tarkastelemalla voitaisiin selvittää, onko villiytyneissä kurtturuusukasvustoissa tarhakurtturuusuista peräisin olevaa vierasta perimää. Sinänsä risteytyminen tarhakurtturuusujen kanssa Espoossa ei olisi tavatonta, koska kurtturuusun risteytymisestä muiden ruusulajienkin kanssa on havaintoja (Hämet-Ahti ym. 1998, Mercure & Bruneau 2008, Kellner ym. 2012). Mikäli villiytyneissä kasvustoissa on tarhakurtturuusujen perimää, tarhakurtturuusujen haitallisuutta tulee tarkastella uudelleen. Kurtturuusun tulevaisuus Espoossa Kurtturuusu on levinnyt Espoossa jo laajalle. Koska kurtturuusu pystyy kasvamaan monenlaisissa ympäristöissä, on hyvin todennäköistä, että se leviää tulevaisuudessa nykyistäkin suuremmalle alueelle, mikäli torjuntatoimiin ei ryhdytä. Espoon ulkosaaristossa kurtturuusua oli vielä melko vähän, vaikka muutamissa saarissa lähekkäisiä kasvustoja oli useita. Tulevaisuudessa nämä kasvustot voivat yhä laajeta. Uusia kasvustoja syntyy siemenistä, jotka voivat olla peräisin Espoosta, muualta lähiseuduilta tai kauempaakin. Vastaavasti linnut ja vesi kuljettavat espoolaisia siemeniä muualle. Kurtturuusun torjunta Espoossa on aloitettu, mutta kestää vielä pitkään, ennen kuin kaikki kartoituksessa löydetyt kasvustot saadaan poistetuk30 Lutukka 37. 2021 si. Olisi kuitenkin tärkeää torjua kurtturuusua ripeästi, sillä kasvustot laajenevat parhaimmillaan puoli metriä vuodessa (Kollmann ym. 2009), joten kurtturuusun peittämä ala kasvaa Kuva Aino Peltola, Keilaniemi, 4.8.2020 vuosittain ja torjunnan kustannukset nousevat. Kurtturuusua korvaamaan voidaan käyttää muita ruusulajeja tai muita pensaita. Vaikka kurtturuusun puutarhalajikkeet ovat sallittuja, suosittelisin varmuuden vuoksi välttämään niidenkin käyttöä tai ainakin valitsemaan lajikkei-

ta, jotka eivät tuota lainkaan kiulukoita. Eri lajikkeiden siementuotosta ja leviämiskyvystä olisi tärkeää tehdä laajempi tutkimus, jotta niiden haitallisuus pystyttäisiin arvioimaan. Lajikkeet, jotka jatkotutkimuksissa osoittautuvat haitallisiksi, tulisi sisällyttää haitallisten vieraslajien listaan. Alanko, P., Joy, P., Kahila, P. & Tegel, S. 2009: Suomalainen ruusukirja. 5. p. 200 s. Tammi. Helsinki. Aspelund, P. & Ryttäri, T. 2010: Kurtturuusu uhkaa hiekkarantojen ja dyynien eliöyhteisöjä – ta­ paus Hangon Furuvik. Lutukka 26: 3–9. Boardman, C. & Smith, P.H. 2016: Rates of spread of Rosa rugosa (Japanese Rose) determined by GIS on a coastal sand-dune system in Northwest England. Journal of Coastal Conservation 20(4): 281–287. Bruun, H.H. 2005: Rosa rugosa Thunb. ex Murray. Journal of Ecology. 93(2): 441– 470. Elias, S.G., Copeland, L.O., McDonald, M.B. & Baalbaki, R.Z. 2012: Seed testing: principles and practices. 364 s. Michigan State University Press.. East Lansing. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.) 1998: Retkeilykasvio. 4. p. 656 s. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Isermann, M. 2008: Expansion of Rosa rugosa and Hippophaë rhamnoides in coastal grey dunes: Effects at different spatial scales. Flora: Morphology, Distribution, Functional Ecology of Plants 203(4): 273–280. Jacobsen, A.S. & Ejrnæs, R. 2004: Undersøgelse af Rynket Roses (Rosa rugosa Thunb.) invasion af kyster på Mols og Ebeltofthalvøen i Danmark. Flora og Fauna 110(1): 13–22. Jessen, K. 1958: Om vandspredning af Rosa rugosa og andre arter af slægten. Botanisk Tidsskrift 54: 353–366. Jørgensen, R.H. & Kollmann, J. 2009: Invasion of coastal dunes by the alien shrub Rosa rugosa is associated with roads, tracks and houses. Flora: Morphology, Distribution, Functional Ecology of Plants 204(4): 289–297. Kellner, A., Ritz, C.M. & Wissemann, V. 2012: Hybridization with invasive Rosa rugosa threatens the genetic integrity of native Rosa mollis. Botanical Journal of the Linnean Society 170(3): 472–484. Kollmann, J., Jørgensen, R.H., Roelsgaard, J. & Skov-Petersen, H. 2009: Establishment and clonal spread of the alien shrub Rosa rugosa in coastal dunes – A method for reconstructing and predicting invasion patterns. Landscape and Urban Planning 93(3–4): 194–200. Kunttu, P. & Kunttu, S. 2021: Kurtturuusu Saaristomeren kansallispuistossa ja sen lähialueilla. Lutukka 37(1): 14–23. Maanmittauslaitos 2020: Avoimien aineistojen tiedostopalvelu. tiedostopalvelu.maanmittauslaitos.fi/ tp/kartta. [haettu 7.4.2020]. Mercure, M. & Bruneau, A. 2008: Hybridization between the escaped Rosa rugosa (Rosaceae) and native R. blanda in eastern North America. American Journal of Botany 95(5): 597–607. Niemivuo-Lahti, J. (toim.) 2012: Kansallinen vieraslajistrategia. 128 s. Maa- ja metsätalousministeriö. Helsinki. Peltola, A. 2021: Kurtturuusun (Rosa rugosa) esiintyminen Espoon rannoilla ja sen siementen elinkelpoisuus. Pro gradu -tutkielma. 58 s. Helsingin yliopisto, Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta. Reddersen, J. 2006: Effekter på floraen ved tilgroning af beskyttede strandoverdrev med Rynket Rose (Rosa rugosa). Flora og Fauna 112(3): 75–84. Roland, A.E. & Smith, E.C. 1969: The flora of Nova Scotia, part II: The dicotyledons. Proceedings of the Nova Scotian Institute of Science 26(4):277– 743. Salminen, A. 2016: Kurtturuusulajikkeiden lisääntymiskyky. Pro gradu -tutkielma. 75 s. Helsingin yliopisto, maataloustieteiden laitos. Thiele, J., Isermann, M., Kollmann, J. & Otte, A. 2011: Impact scores of invasive plants are biased by disregard of environmental co-variation and nonlinearity. NeoBiota 10: 65–79. Valtioneuvosto 2019: Valtioneuvoston asetus vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta 704/ 2019. Annettu 23.5.2019. Finlex® sähköinen säädöstietopankki: finlex.fi/fi/laki/alkup/2019/20190704 [Haettu 14.12.2020.] Väre, H., Saarinen, J., Kurtto, A. & Hämet-Ahti, L. (toim.) 2021: Suomen puu- ja pensaskasvio. 3. p. 552 s. Dendrologian Seura. Helsinki. Weidema, I. 2006: NOBANIS – Invasive Alien Species Fact Sheet – Rosa rugosa. Online Database of the European Network on Invasive Alien Species. www.nobanis.org [Haettu 23.4.2020]. Rosa rugosa as an invasive alien along the seashores at Espoo, S Finland The Japanese rose (Rosa rugosa) is an invasive alien in Finland, as widely also elsewhere. It is native to northeastern Asia, and commonly used as an ornamental plant. The species has commonly escaped from cultivation especially to native seahore habitats. Many cultivars have been selected (usually listed as the Rosa Rugosa Group). The cultivars have not been classed as invasive aliens in Finland because of their supposedly diminished ability to propagate. In the present study, the distribution of the species was monitored along the seashores of Espoo city on the southern coast of Finland. The discovered colonies were determined either as the species or garden cultivars based on morphology. From part of the colonies, seed viability was tested with the tetrazolium test. In total, 436 stands of the Japanese rose were mapped from many different seashore habitats during the study, both as planted stands and naturalized escapes from cultivation. Most of the colonies were found along the mainland shores, only 52 in the archipelago. Most of the cultivar stands were probably planted at the site, only a few were naturalized outside plantations. Seed production and seed viability of the cultivars seemed to be lowered, but there were considerable differences between different cultivar stands in this respect; differences were found also between different colonies of the species itself. The ability of different cultivars to propagate from seed should be studied more thoroughly to make it possible to plan control measures more efficiently. Aino Peltola, aino.peltola@live.com Lutukka 37. 2021 31

Harjuajuruoho KIMMO SAARINEN, JUHA JANTUNEN ja SEPPO REPO Karvaanpuoleisia kokemuksia istuttamisesta T oukokuun viikko on ollut pelkkää hellettä ja ilma väreilee toisen Salpausselän etelärinteellä Taipalsaaren (ES) Kyläniemessä. Humina ja rätinä yltyvät, kun rinnettä kipuava tulirintama nielee hakkuun jälkeisiä. Lentoreittinsä onnettomasti valinnut sitruunaperhonen ampaisee kuumassa ilmavirrassa korkeuksiin ja leijailee hengettömänä Saimaan rantakiville. 32 Lutukka 37. 2021 Olemme kuitenkin hyvällä asialla elvyttämässä niin kasvien, perhosten kuin muun hyönteislajiston elinmahdollisuuksia harjumetsien paahdeympäristössä. Etelä-Suomessa harjujen aurinkoiset ja kuivat valorinteet, joilla kasvillisuus on niukkaa ja puusto harvaa, on arvioitu erittäin uhanalaisiksi (Kontula & Raunio 2018). Elinympäristötyypin heikentyneen kehityssuunnan taus- talla ovat kuloalueiden vähenemisen ohella metsien uudistamis- ja hoitotoimet sekä maa-aineksen otto ja rakentaminen. Lisäksi ilman typpilaskeuma on rehevöittänyt karuja harjumetsiä, joiden eliöstö on vahvasti yliedustettuna lajien punaisessa kirjassa (Hyvärinen ym. 2019). Umpeenkasvun myötä varsinkin paahdeympäristöihin sopeutuneet hyönteiset ovat harvinaistuneet ja taantu-

8.6.2011 2010–2012 tehtiin 14 luonnonhoidollista kulotusta tai säästöpuunpolttoa (Repo & Partanen 2012). Kaksi yksityismailta kulotettua kohdetta sijoittui valtakunnallisen harjujensuojeluohjelman ja Natura 2000-ohjelman alueelle Kyläniemeen, jossa Vaivionniemen länsipuolen rinteelle oli vuonna 2008 hakattu kolme pienaukkoa (laikut 1–3, ilmakuva). Ensimmäinen (0,5 ha) kulotettiin toukokuussa 2010, toinen (0,4 ha) kesäkuussa 2011 ja käsittelemättä jäänyt kolmas aukko (0,7 ha) sopi vertailukohteeksi. Kahdella viimeksi mainitulla oli kummallakin viisi kasviruutua (1 × 1 m2), joilla vuosina 2012 ja 2016 selvitettiin kasvillisuudessa tapahtuneita muutoksia (Jantunen ym. 2017). Huhtikuussa 2017 samalle harjurinteelle vajaa kilometri länteen hakattiin kolme uutta pienaukkoa (laikut 4–6, ilmakuva), joilla lisättiin paahdelajistolle sopivaa elinympäristöä osana Metsäkeskuksen val◄ Kyläniemen ensimmäinen pien­ aukko kulotettiin toukokuussa 2010. takunnallista PaahdeLife-hanketta (Rautio & Grahn 2020). Nämä sijoittuivat varjoliitäjien noin vuosikymmen aikaisemmin raivaaman harjurinteen viereen; sekä ylärinteellä että tasamaalla kasvaa nykyisin runsaasti erittäin uhanalaista hietaneilikkaa (Dianthus arenarius). Uusien pienaukkojen vähäiset ajuruoho- ja neilikkaesiintymät inventoitiin ja merkittiin maastoon ennen hakkuita. Syys-lokakuun vaihteessa 2018 pienaukkojen ylärinteillä sekä aukkojen välimaastossa paljastettiin konevoimin kivennäismaata, mikä palveli hankesuunnitelmassa ennakoituja harjuajuruohon siirtoistutuksia (Repo 2019). Luomupuuhastelua jo kesällä 2017 Harjuajuruohon palautusta kokeiltiin ensimmäiseksi kahdelle kulotetulle laikulle, joille istutettiin 1.6.2017 yhteensä 115 kasvia (Jantunen ym. 2017). Suurin osa ajuruohoista oli kaivettu 17.5. Kyläniemen päätien pientareilta Hentulan kylästä noin 4,5 kilometriä istutuspaikasta länteen. Ennen istu- Kuvat Juha Jantunen neet (From 2005, Kittamaa ym. 2009). Uhanalaisten tai silmälläpidettävien kasvien joukosta löytyvät puolestaan Salpausselkienkin tyyppilajit harjuajuruoho (Thymus serpyllum subsp. serpyl­ lum), ahokissankäpälä (Anten­ naria dioica) ja kangasvuokko (Pulsatilla vernalis). Kyläniemeen meidät on tuonut Kaakkois-Suomen metsäkeskuksen hanke Luonnon­ hoitoa liekillä, jossa vuosina Pienaukkojen 1–6 sijainti Taipalsaaren Kyläniemessä. Vuonna 2008 avoimeksi raivattu varjoliitopaikka on merkitty tähdellä. Lutukka 37. 2021 33

1.6.2017 ▲ Kesäkuussa 2017 kulotettuihin pien­aukkoihin istutettiin Kyläniemestä kaivettuja harjuajuruohoja. Paikalle saatiin myös mediaväkeä. ► Varjoliitopaikalla hietaneilikkaa haastavat hietakastikka ja alarinteeltä nouseva lehtipuutaimikko. tusta kasvit vihertyivät ulkona pari viikkoa muutaman desilitran kukkaruukuissa, joiden pohjalla oli hiekkamaan lisäksi hyppysellinen multaa. Istutusvaiheessa 75 ajuruohoa näytti hyväkuntoisilta mutta melkein joka neljäs oli ainakin osittain ruskistunut. Kaikki harjurinteelle istutetut ajuruohot merkittiin puutikuilla ja punaisilla kuitunauhoilla; istukkaille annettiin myös loraus vettä, joka paahtavassa hiekkarinteessä taisi sihahtaa melkein saman tien taivaalle. Laikulle 1 istutettiin kahdeksaan ryhmään 44 ajuruohoa. Kaksi viikkoa myöhemmin (14.6.) vain kahdesta istutusryhmästä löytyi vii34 Lutukka 37. 2021 29.7.2020 si vihreää kasvia, jotka olivat edelleen elossa 10.8. Laikun itäreunalla oli myös luontainen ajuruohokasvusto osin peittyneenä hietakastikan (Ca­ lamagrostis epigejos) muodostamaan heinikkoon. Laikulle 2 istutettiin kymmeneen ryhmään 65 ajuruohoa ja lisäksi kuusi isokokoista kasvia istutuspäivänä lähitien var- resta kaivettuna. Kaksi viikkoa myöhemmin lähes kaikki kasvit olivat ruskeita, mutta loppukesästä löydettiin kaksi vihreäksi vironnutta ajuruohoa. Laikun istutuksia täydennettiin vielä 29.9.2017 kaivamalla tienvarresta 30 uutta ajuruohoa seitsemään melko tiiviiseen ryhmään. Kevääseen verrattuna ajuruohot siirrettiin

(6 %) selvisi siirroista hengissä. Syyskuun lopulla tehtyjen täydennysistutusten tuloksia emme valitettavasti ehtineet kesän 2018 aikana tarkistamaan – ja mitäpä sitä kuolleita ja kadonneita katselemaan. ▼ Syyskuussa 2019 Seppo Repo ja Kimmo Saarinen jakavat taimilaatikosta toisen siirtovaiheen ajuruohopistokkaita. ▼▼ Ajuruohopistokkaiden istutusta laikun 4 ylärinteelle. Kalliimpi uusintayritys syksyllä 2019 Syyskuussa 2019 Kyläniemen pienaukoille istutettiin harjuajuruohon pistokkaista juurrutettuja taimia (Jantunen & Saarinen 2019). Ajuruohot olivat lähtöisin Taipalsaaren Kuhalasta Metsähallituksen hoitokohteelta, josta luvan mukaisesti haettiin pistokkaita toukokuun puolivälissä. Taimet kasvatettiin Sipoon Massbybackan taimistolla ja ne koulittiin kahdesti kesän aikana. Jälkimmäinen kerta oli kolme viikkoa ennen istutusta, jolloin kasvit siirrettiin taimilaatikoihin ja samalla turvepaakun pohjalle lisättiin biohiiltä. Ajuruohot haettiin Sipoosta istutusta edeltävänä päivänä. Kasvit istutettiin 25.9.2019 kolmelle uudelle aukolle (laikut 4–6, yhteensä 169 tainta) ja yhdelle aiemmin kulotetulle aukolle (laikku 2, yhteensä 45 tainta). Pottitaimien kokonaismäärä oli 220, joista kuusi oli kuollut kasvatuksen aikana. Istukkaat olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyväkuntoisia, ja niiden ko- 25.9.2019 25.9.2019 nyt selvästi suurempien maapaakkujen kera. Pääosin alkukesällä istutetut paikalliset harjuajuruohot juurtuivat ilmeisen heikosti paahteiselle ja paljaalle hiekkamaalle, vaikka kesä 2017 olikin tilastoissa viileä ja runsassateinen. Yhtään paremmin eivät asettuneet pari viikkoa myöhemmin siirtopäivän aikana tuoreeltaan maasta irrotetut ajuruohotuppaatkaan. Vain seitsemän kasvia 115:sta Lutukka 37. 2021 35

36 Lutukka 37. 2021 istutustaimesta oli kesällä 2020 hengissä 37 (82 %). Kukkivien osuus oli noin neljännes eli samaa luokkaa kuin muillakin laikuilla. Kahden vuoden takaisista ajuruohosiirroista selviytyneet kaksi kasvia olivat myös edelleen elossa. Monen ajuruohon istutuskuoppaan oli jälleen kertynyt neulaskariketta, mutta se ei näyttänyt vaikuttavan kas- ▲ Istutuskuoppiin kertyi paikoin runsaastikin neulaskariketta ja käpyjä. ▼ Kesällä 2020 melkein puolet (43 %) edellisvuoden istukkaista ehti jo kukkimaan. 29.7.2020 Laikulle 4 istutetuista 58 ajuruohon taimesta oli seuraavana kesänä elossa 25 (43 %), joista puolet oli ehtinyt jo kukkimaan. Sen sijaan laikulle 5 istutetuista 54 taimesta vain kahdeksan kukki; kaikkiaan kasveja oli hengissä 29 (54 %). Läntisimmälle laikulle 6 istutettiin 57 ajuruohoa, joista 30 (53 %) oli seuraavana kesänä elossa ja noin joka neljäs kukki. Kaikkiaan heinäkuun lopulla (29.7.) tehdyllä seurantakäynnillä löydettiin uudemmilta pienaukoilta 36 kukkivaa ja 48 steriiliä harjuajuruohoa, melko tarkalleen puolet istutettujen kasvien määrästä. Paremmin ajuruohot tuntuivat asettuvan aikaisemmin kulotetulle laikulle 2, jonka 45 ▲ Ajuruohot istutettiin pääsääntöi­ sesti viiden istukkaan ryhmissä harjurinteen paahteisimpiin yläosiin. 29.7.2020 Seurannan tuloksia 2020 29.7.2020 ko vaihteli muutamasta senttimetristä noin kymmeneen senttiin. Kasvit olivat kooltaan selvästi pienempiä kuin vuoden 2017 istukkaat. Biohiili jätettiin istutuskuopan pohjalle ja kaikki istutuspaikat merkittiin puutikuilla ja sinisellä kuitunauhalla. Ajuruohot istutettiin pienaukoilla rinteen yläosaan pääosin viiden kasvin ryhmissä, osa muun kasvillisuuden tai rinteen jyrkkyyden takia pienemmissä ryhmissä. Siirron tuloksia arvioitiin noin kolme viikkoa istutuksen jälkeen 15.10. Kasvit olivat yleisesti hyväkuntoisia ja elinvoimaisen näköisiä, ainoastaan yksi huonokuntoinen ja katkennut ajuruoho löytyi laikulta 5. Istutuskuoppiin taimien päälle kasautunutta neulaskariketta poistettiin, mutta muuta ajuruohojen kasvua haittaavaa ei ilmennyt.

vien kuntoon. Kasvuun lähteneiden tai siirtoon hyytyneiden sijoittuminen rinteelle tai istutusryhmiin oli satunnaisen oloista. Maastohavaintojen perusteella kaikkein jyrkimmiltä ja paljaimmilta hiekkarinteiltä löytyi kuitenkin tavallisimmin vain istutuksesta kielivä puutikku. Miksi juuri ajuruohojen istutuksia? Harjuajuruoho ei ole uhanalainen mutta kuitenkin taantunut ja silmälläpidettävä (Hyvärinen ym. 2019). Se kasvaa maan eteläosissa monenlaisilla kuivilla paikoilla: harjuilla, hiekkakankailla, kallioilla ja kedoilla. Vuonna 2007 valtakunnallisella etsintäkuulutuksella haettiin tietoja erityisesti harjuilla ja muissa metsäympäristöissä sijaitsevista ajuruohon luontaisista kasvupaikoista, mutta yli puolet havainnoista annettiin korvaavista elinympäristöistä kuten tienpientareilta ja sorakuopista (Kalliovirta & Ryttäri 2009). Näiden valttina on ajuruohon vaatima paljas hiekkamaa, jossa kasvin nivelistä juurehtivat ja haarovat varret voivat muodostaa laajojakin kas- vustoja ja suoranaisia kukkamattoja. Kukilla hyörii monenlaisia hyönteisiä; ajuruoho kuuluukin paahdeympäristöjen avainlajeihin (Ryttäri 2009). Kasvilla elää mm. toistakymmentä uhanalaista perhoslajia, esimerkiksi äärimmäisen uhanalaiset muurahaissinisiipi (Phengaris arion) ja harjusinisiipi (Scolitantides vicrama). Suomen uhanalaisten lajien listalla on kahdeksan ajuruoho-alkuista lajinimeä (Hyvärinen ym. 2019). Harjuajuruoho ja muut paahdeympäristöjen kasvit sekä hyönteiset tarvitsevat lisääntyäkseen paljasta kivennäismaata – hiekkaa (Kittamaa ym. 2009). Ajuruoho vaatii myös valoa. Hitaasti kasvavana ja huonosti leviävänä se on heikko kilpailija, jonka siementen itäminen ja yksilöiden selviäminen ovat paljolti ulkoisten häiriöiden kuten laidunnuksen tai maastopalojen varassa (Korhonen 2018). Hiekkamaan paljastaminen onkin olennainen osa harjumetsien paahdeympäristöjen hoitoa. Sen myötä mm. ajuruoho voi pudottaa siemenensä suoraan sopivalle itämisalustalle. Siementen säi- lyvyydestä maaperässä ei ole tietoa, mutta nurmiajuruohon (Thymus pulegioides) siemenet voivat säilyä maaperässä yli viisi vuotta (Thompson ym. 1997). Valitettavasti hiekkamaan paljastamisella voi olla myös ei-toivottuja vaikutuksia: varsinkin rehevämmillä paikoilla kunttakerroksen poisto voi yllyttää erityisesti hietakastikan räjähdysmäiseen kasvuun, mutta heinää voidaan yrittää hillitä esimerkiksi polttamalla. Harjumetsiin luontaisesti kuuluva tuli on myös harjuajuruohon vahva ajuri. Esimerkiksi Ruokolahden Huuhanrinteen hoitokohteellamme ajuruoho valtasi nopeasti ja tehokkaasti hakkuutähteiden roviopaikat 1990-luvulla. Touko- ▼ Luontainen harjuajuruohokasvusto Ruokolahden Huuhanrinteellä on hyötynyt varjoliitäjien tekemistä raivauksista – kuten hietakastikkakin. Huuhanselän taustalla siintävät saaret sijaitsevat lähellä ajuruohon istutuspaikkoja Kyläniemessä. 29.7.2020 Lutukka 37. 2021 37

kuussa 2012 laajemminkin kulotetulla rinteellä ajuruohotuppaita ilmestyi tuhkan mustaamaan maahan jo kuukausi kulotuksen jälkeen (Jantunen & Saarinen 2016). Myös siirrokkaat asettuivat Kyläniemessä paremmin kulotetulle laikulle 2 kuin uudemmille pienaukoille, joilla oli ainoastaan paljastettu hiekkamaata. Kittamaan ym. (2009) mukaan kasvien ja eläinten siirtä38 Lutukka 37. 2021 minen ei ole paahdeympäristöjen hoidon ensisijainen menetelmä; myös omakohtaiset kokemuksemme niin hyönteisten kuin kasvien siirroista tukevat vahvasti näkemystä. Vaikka harjuajuruoho näyttää levittäytyvän sopivan karuihin ympäristöihin luontaisesti ja nopeastikin, kasvin siirtämisen hankaluus yllätti. Esimerkiksi Ahonen-Raassina ym. (2000) toteavat: Kangasajuruohoa on help­ po siirtää puutarhaan luonnon­ kasvien siemenistä, rönsyistä tai juurrutetuista pistokkaista. Vaikka noudimme siirrettävät yksilöt mahdollisimman läheltä istutuspaikkaa ja alkuperäistä vahvaa esiintymää vaarantamatta, vain muutama maasta kaivettu kasvi jaksoi asettua harjurinteelle – jolla kasvia on luontaisesti paikoin runsaastikin. Paahteisella hiekkarinteellä kasvit olisivat ilmeisesti

◄ Edellisvuonna kulotettu Ruokolahden Huuhanrinne punertui harjuajuruohosta kesällä 2013. ▼ Hietaneilikka viihtyy Kyläniemen paahdeympäristöissä. Tämä kasvi kukki Ruokolahden Huuhanrinteellä vain kuukausi kulotuksen jälkeen. 26.6.2011 ▼▼ Kangasvuokko on monen muun harjukasvin ohella hyötynyt pien­aukkojen raivauksista, mineraalimaan paljastamisesta ja kulotuksista. 9.5.2011 29.6.2013 Lutukka 37. 2021 39

tarvinneet matkaan reippaasti isomman maapaakun kuin mikä mahtui pieneen kasvatuspottiin. Nuorenkin ajuruohon juuri voi olla kymmeniä senttimetrejä pitkä ja siirtoistu­ tus epäonnistuu helposti jos juu­ risto katkeaa, valistavat Kittamaa ym. (2009). Näin taisi käydä meillekin eikä ajuruohojen siirtäminen ole aina onnistunut muillakaan kovin hyvin (mm. Blomster & Kokkonen 2014). Alkukesä lienee myös ilmeisen epäotollista aikaa ajuruohojen siirtämiseen paahteiseen ympäristöön. Ainakin syksyllä istutetut pistokkaat asettuivat harjurinteelle paremmin, joskin niilläkin eloonjäämisen todennäköisyys oli noin 50 %. Olennaisin tulos siirtoponnisteluilla kuitenkin saavutettiin: nyt Kylänie- 40 Lutukka 37. 2021 men harjurinteellä on muutaman hehtaarin verran avointa paahdeympäristöä, jossa niin hietaneilikalla, kangasvuokolla kuin harjuajuruoholla ja sen jalanjäljissä kulkevilla hyönteisillä on valoisammat tulevaisuuden näkymät. Ahonen-Raassina, H., Palmgren, P. & Hujala, E. 2000: Yrttitarha. Ammatti-instituutti Iisakki, Osaran maaseutuopetusyksikkö. yrttitarha.fi/info/index.html Blomster, A. & Kokkonen, M. 2014: Siirtoistutukset osana kasvilajien suojelua – esimerkkinä kangasajuruoho (Thymus serpyllum). 22 s. LuK-tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Bio- ja ympäristötieteiden laitos. Jyväskylä. From, S. (toim.). 2005: Paahdeympäristöjen ekologia ja uhanalaiset lajit. 86 s. Suomen ympäristö 774. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. 704 s. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Jantunen, J. & Saarinen, K. 2016: Luonnonhoitajan matkassa – Raivaten ja polttaen, niittäen ja laiduntaen. 208 s. LUT Scientific and Expertise Publications. Lappeenranta. Jantunen, J. & Saarinen, K. 2019: Esikasvatettujen kangasajuruohojen istutus Taipalsaaren Kyläniemeen. Light & Fire -Life 2014–2020. 8 s. EteläKarjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti. Lappeenranta. Jantunen, J., Saarinen, K. & Vitikainen, T. 2017: Kangasajuruohon siirtoistutus Kyläniemessä 2017 ja kasvillisuuden seurantaruudut. 5 s. Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti. Lappeenranta. Kalliovirta, M. & Ryttäri, T. 2009: Kokemuksia paahdekasvien etsintäkuulutuksista. Teoksessa: Kittamaa, S., Ryttäri, T., Ajosenpää, T., Aapala, K., Hallman, E., Lehesvirta, T. & Tukia, H. (toim.), Harjumetsien paahdeympäristöt – nykytila ja hoito, 21. Suomen ympäristö 25/2009. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Kittamaa, S., Ryttäri, T., Ajosenpää, T., Aapala, K., Hallman, E., Lehesvirta, T. & Tukia, H. (toim.) 2009: Harjumetsien paahdeympäristöt – nykytila ja hoito. 88 s. Suomen ympäristö 25/2009. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Kontula, T. & Raunio, A. (toim.) 2018: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018: Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. 338 s. Suomen ympäristökeskus ja Ympäristöministeriö. Helsinki. Korhonen, H. 2018: Kangasajuruohon (Thymus serpyllum) menestymiseen yhteydessä olevat maaperä- ja kasvillisuustekijät harjujen paahderinteillä. 37 s. Pro gradu -työ. Jyväskylän yliopisto, Bio- ja ympäristötieteiden laitos. Jyväskylä. 8.6.2011

Rautio, S.-K. & Grahn, T. (toim.) 2020: Paahde-LIFE – Apua ja aurinkoa arvokkaalle paahdeluonnollemme. Layman’s Report, Hankkeen toiminta ja tulokset 2014–2020. 8 s. Metsähallitus. Vantaa. Repo, S. 2019: Paahde-elinympäristöjen kunnostaminen Taipalsaaren Kyläniemen Natura 2000-alueella (FI0422005) tilalla Vaiviola (4:128) Light&Fire -LIFE (LIFE 13 NAT/FI/000099) -hankkeessa. Hankeraportti 2015–2019. 8 s. Suomen metsäkeskus. Lahti. Repo, S. & Partanen, M. 2012: Luonnonhoitoa liekillä -yhteistoimintaverkosto. Loppuraportti 31.12.2012. 35 s. Suomen metsäkeskus. Lahti. Ryttäri, T. 2009: Harjujen paisterinteiden kasvilajisto. Teoksessa: Kittamaa, S., Ryttäri, T., Ajosenpää, T., Aapala, K., Hallman, E., Lehesvirta, T. & Tukia, H. (toim.), Harjumetsien paahdeympäristöt – nykytila ja hoito, 13–20. Suomen ympäristö 25/2009. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Thompson, K., Bakker, J. & Bekker, R. 1997: The soil seed banks of North West Europe: methodology, density and longevity. 276 s. Cambridge University Press. Cambridge. Reintroducing thyme to restored open glaciofluvial ridges in Taipalsaari, southeastern Finland The wild thyme (Thymus serpyllum subsp. serpyllum), a key species of dry and warm slopes of eskers and other glaciofluvial ridges in Finland, is adapted to sunlit exposed mineral soils. In June 2017 we planted 115 thyme plants in two separate clearcuts (sites 1 and 2 in the map) located in open south-facing slopes of Salpausselkä ridge in Kyläniemi cape. The planted individuals were from the wild, from the same area. These sites, logged in 2008, were managed with clear-burn, the first one in 2010 and the other in 2011. In 2019, additional 214 thyme scions were raised and planted in the burned site 2 plus in three new clear-cut sites logged in April 2017 (sites 4–6 in the map). The latter ones were not burned but mineral soil was sporadically exposed in autumn 2018 to support thyme plantations. In the follow-up, only seven plants (6 %) of the first reintroduction and 121 (57 %) of the second attempt were still alive in the summer of 2020. Extremely hot sandy slopes turned out to be a challenging environment to inhabit for planted thyme, although the particular environment type seems to be naturally colonized by the species rather easily and quickly, especially after a forest fire. The colonization might have been more successful if there had been more dirt to cover the roots, or seeds of thyme had been used instead of scions or mature plants. Kimmo Saarinen ja Juha Jantunen, Etelä Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti, Vuoksenniskantie 64, FIN--55800 Imatra. instituutti@allergia.fi Seppo Repo, Metsä- ja luontopalvelu S. Repo, seppo.repo@metsaseppo.fi Lutukka 37. 2021 41

Vieraslaslajikauriit HANNU AHOKAS Voimakas kasvillisuuden valintatekijä O len tarkkaillut Kirkkonummella (U) muutaman vuoden ajan kauriiden ravintokäyttöä sekä puiden ja pensaiden runkojen vaurioittamista. Monet kauriiden ravintokasveista on luokiteltu myrkyllisiksi, ainakin ihmiselle. Valkohäntäkauris (Odocoi­ leus virginianus) ja metsäkauris (Capreolus capreolus) ovat Kirkkonummella runsaita. Hirvet (Alces alces) ovat seudulla kauriisiin verrattuina vähemmän merkityksellisiä kasvillisuuden muokkaajia. Kevät­ iltoina syömään tulleet valkohäntäkauriin ja metsäkauriin laumat syysviljanoras- ja nurmipelloilla voivat olla puolensadan eläimen laajuisia. Kasvivaurioita aiheuttanutta kaurislajia ei pysty varmuudella määrittämään kuin joskus harvoin eläi42 Lutukka 37. 2021 Pixabay.com men ollessa itse syönnöksellä paikalle tultaessa. Metsäkauriit ovat ehkä rohkeampia tulemaan pihoihin ja viipymään paikalla ihmisen saapuessa. Kauriilla monipuolinen ruokavalio Kesällä 2020 totesin, että talousmetsien tavallinen laji maitohorsma (Epilobium angus­ tifolium) oli kukkivana kadonnut monilta paikoin. Espoosta Kirkkonummelle ulottuvan moottoritien 51 riista-aidalla rajatulla väylällä maitohorsmaa kuitenkin oli ja jopa niin, että aita muodosti kasvuston rajan aidantakaista maastoa vastaan. Elias Lönnrot lisäsi maito-määreen kasvin suomalaiseen nimeen koska tiesi tai luki kirjallisuudesta maitohorsman hyväksi lehmien re- huksi. Maito-alkuista nimeä ei ollut kansalta kootussa kasvinnimistössä (Lönnrot 1860). Kauriit todistavat maitohorsman rehuarvoa märehtijöille. Morsingon (Isatis tinctoria) kaikki osat ovat haluttuja, merisinapin (Cakile maritima) versot ainakin latvoistaan. Rantavehnän (Leymus arenarius) nuoret lehdet kelpaavat kevätrehuna, kesällä jäävät rauhaan. Kauriit välttävät puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) mutta latvovat mustikan (V. myrtil­ lus) varpuja. Kanervakasveista kauriit jättävät alppiruusun (Rhododendron sp.) syömättä. Ihmiselle myrkyllisen sinivuokon (Hepatica nobilis) ilmaversot ovat haluttuja, lehtopähkämö (Stachys sylvatica) kelpaa yhtä lailla. Ihmiselle tappavan myrkyllisen lehtoukonhatun

► Kauriin useaan kertaan haaraisiksi latvomat mustikan varvut kasvattavat tuskin ollenkaan marjoja. Puolukka näyttää säästyneen syönniltä. Mitta 20 cm. Kirkkonummi. ▼ Riista-aita rajaa jyrkästi kauriiden mahdollisuuden syödä maitohorsmat moottoritien 51 reunasta. Kauriiden vapaasti saavutettavilla paikoilla näytti kukkiva maitohorsma kadonneen seudulta vuoteen 2020 tultaessa. Etualalla raidan (Salix caprea) vesoja, joista kauriit ovat osin syöneet lehdet aitaverkon 15-senttimetristen silmien kautta. Nimessä caprea viittaa juuri kauriiseen tai vuoheen. Jalkautuminen kuvaamaan tuotti iholle punkin, joiden ravintoisäntiä kauriit ovat. Kirkkonummi, Sundsbergin liittymän pohjoisreuna. Hannu Ahokas 3.1.2019. Hannu Ahokas 26.7.2020 Lutukka 37. 2021 43

Hannu Ahokas 12.2.2019. 44 Lutukka 37. 2021 ◄ Kauriin kuvaamista edeltävänä syksynä turmelema kuusi. Kuusen rungon lahoaminen käynnistyy tästä. Mitta 0.5 m. Kirkkonummi. (Aconitum lycoctonum subsp. septentrionale; siemenalkuperä Sortavalan Riekkalasta) kukkalatvat tulevat syödyiksi. Villiytyneet, osin vuosikymmenten takaiset narsissit (Narcis­ sus spp.) jäävät syömättä. Määrittämätön jättiputkilaji (Herac­ leum sp.; herbaarionäyte jätetty museolle, H) tulee syödyksi kaikilta osiltaan. Keväällä kelpaavat ruoholaukat (Allium schoenoprasum), syksyllä myös valkosipulin (A. sativum) versot. Moton ajojälkiin ilmeisesti maaperän siemenpankista ilmaantuneet mustakoisot (So­ lanum nigrum), ihmiselle myrkyllisiä ja lääkekasveina käytettyjä, tulivat syödyiksi ja vieläpä mieluummin kuin vieressä kasvava, maukkaaksi karjan rehulajiksi tunnettu koiranheinä (Dactylis glomerata). Isomaksaruohon (Hylotelephium telep­ hium) lehdet kelpaavat kauriille. Kato on kohdannut vuodesta 1976 asti havainnoimaani ukonpalkoa (Bunias orienta­ lis) ehkä neljän viime vuoden kuluessa. Lähes kaikki koristeja hyötykasvilajit tulevat kauriiden syömiksi tai puuvartiset pensaat ja puut sarvin raiskaamiksi. Ruusujen pehmeäpiikkiset latvaversot syödään myös. Vuorenkilven (Bergenia sp.) kasvustot olivat pitkään rauhassa, kunnes jokin kauriista keksi kaivaa kitkerien lehtien alta paksut maanmyötäiset varret rehukseen. Vuorenkilven lehdet ovat myös rohdosainetta. Kauriin takia kym- menien vuosien ikäiset vuorenkilpilaikut ovat nyt kuoleman partaalla. Lumen alta kauriit ovat oppineet kaivamaan syötäväksi jäkälää, samoin omenapuiden alta jäisiä pudokasomenoita. Omenat, mukaan lukien koristeomenat (Malus spp.), ovat myös lajeja, joiden itämiskelpoisia siemeniä kauriit levittävät vatsassaan. Monet lakkisienet näyttävät kelpaavan kauriille, ja eläimet oppivat käymään sienipaikoissa toistamiseen sienestäjien harmiksi. Ohuen lumen läpi ne ilmeisesti haistavat myös jäätyneet sienet ja kaivavat ne lumesta. Kouvolasta olen saanut tietää, että valkohäntäkauriit ovat halusta syöneet niinipuun (Tilia cordata) versojen kuoria. Vuosittain yksi kaurissonni keloo sarviaan useisiin puihin, haluttuja ovat erityisesti nahkaa tartuttavat pihkapuut. Kauriiden kulkureittien varsilla saattavat kaikki puut olla eläinten vikuuttamia ja erityisesti kuuset lahoon tuomittuja. Puiden runkojen haavoittamiseen liittyy kiimakuoppien kuopiminen, joka vahingoittaa myös puiden juuria. Runsaat kaurisesiintymät tulevat tekemään metsän uudistumisen ja talousmetsän uudistamisen ilman taimikkojen aitaamista mahdottomaksi. Riistana saatavan kauriinlihakilon arvo tulee nousemaan satoihin euroihin, jos metsätalouden menetykset otetaan huomioon. Luken tilaston mukaan metsästyskautena 2020–2021 Suomessa kaadettiin 69 965 valkohäntäkaurista ja 19 747 metsäkaurista (Kallio-Kurssi 2021). Lajien kantoja olisi supistettava nope-

Hannu Ahokas 12.2.2019 ▲ Kauriiden joitakin vuosia aikaisemmin turmelemia kuusia. Laho, jota pihkavuoto ei pysty estämään, on jo alkanut. Ilman suoja-aitauksia Suomelle tärkeän talouspuumetsän perustaminen on mahdotonta runsaan kaurispopulaation vallitessa. Mitta 0,5 m. Kirkkonummi, viereisen sivun kuvan läheisyydestä. asti tehometsästyksellä ja niiden metsästyskautta pidentämällä. Vieraslajien muita vaikutuksia Metsäkauris lienee Uudellamaalla tai sen ympäristössä alun perin ihmisen levittämä. Suomesta tunnetaan kaksi metsäkauriiksi määritettyä arkeologista luunäytettä, kivi- kautinen Askolan Ruoksmaalta ja keskiaikainen Hämeenlinnan Varikonniemestä (Ukkonen & Mannermaa 2017). Onko matalalumisuudesta tai lumettomuudesta hyötyvä metsäkauris yleensä alkuperäinen laji Suomessa, on kuitenkin kyseenalaista. Askolan luunpalanen voi olla peräisin muualta (Ukkonen & Mannermaa 2017: 90). Valkohäntäkauris on tuontilaji Pohjois-Amerikasta. Sen kahdessa erässä tuotujen perustajayksilöiden määrä Suomessa lienee ollut alle kymmenen eläintä. Urbaanien ihmisten suhtautuminen alkuperäislajistoa tuhoaviin vieraslajikauriisiin näyttää olevan ihasteleva. Kauriit ovat mitä ilmeisimmin pää- asiallinen lisääntymisisäntä Etelä-Suomessa runsaana eläville, virus- ja bakteeritauteja levittäville punkeille. Märehtijöinä kauriit päästävät metaania, tehokasta kasvihuonekaasua. Kauriit voivat levittää suu- ja sorkkatautivirusta. Aikana, jolloin maatalous eli yleisesti pienistä lypsylehmätalouksista, suu- ja sorkkatauti oli pelätty ja sen ilmaantuminen johti karanteeneihin, jotka koronavirusrajoituksiin verrattuna olivat paljon jyrkempiä, kuten muistan kahdesta vaiheesta 1950-luvulta Kymenlaaksosta. Siellä vuonna 1959 Neuvostoliiton rajan suunnasta alkanut suu- ja sorkkatautiepidemia aiheutti 250 km2:n karanLutukka 37. 2021 45

Hannu Ahokas 16.10.2017 ▲ Runkojen kolhimisen jatkeeksi kauriin kiimakäyttäytyminen vaatii maan kuopimista, joka vaurioittaa myös juuria. Kauriit ovat vikuuttaneet kaikkien kuvan lähimäntyjen runkoja ja juuria. Mäntyjen elinikä todennäköisesti lyhenee vaurioista. Mitta 1 m. Kirkkonummi. Kallio-Kurssi, H. 2021: Peura- ja kauriskaadot lisääntyivät tuhansilla. Maaseudun Tulevaisuus no. 31: 40. Lönnrot, E. [1860]: Latinalais-suomalainen ja suomalais-latinalainen kasvinnimistö. Lönnrotiana 90. 161 s. Käsikirjoitus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto. Helsinki. Ukkonen, P. & Mannermaa, K. 2017: Jääkauden jälkeläiset. Museoviraston julkaisuja 8: 1–240. Dense populations of the imported deer species threaten balance of vegetation 46 Lutukka 37. 2021 Hannu Ahokas, Fredrikinkatu 66 B 24, 00100 Helsinki. hannu.ahokas0@saunalahti.fi Pixabay.com teenin. Kauriskantojen tihentyessä niiden perässä seuduille tulevat sudet ja ilvekset yleistyvät. Yhden suden olen nähnyt Kirkkonummella. Tienvarsimetsästä voi Kirkkonummella tulla 15-päinen valkohäntäkaurislauma ajotielle yllätyksenä autoilijalle. Kauriiden vaikutus ei kohdistu kaikkiin kasvilajeihin tasapuolisesti. Kauriit ovat merkittävä valintatekijä, ja kasvilajisto tulee muuttumaan kauriiden runsaan ja pitkäkestoisen esiintymisen aiheuttaman valintapaineen alla. Vaikutus on ehkä havupuustoa tuhoava ja ruohoisuutta lisäävä. The imported white-tailed deer (Odocoileus virginianus) and roe deer (Capreolus capreo­ lus) have bred very efficiently during recent decades in Southern and Southwestern Finland and are spreading further. They threaten many indigenous plant species by eating and damaging them, e.g. Norway spruce and Scotch pine, which are important to forest ecosystems and human economy. A single deer male damages several conifer saplings annually but also older trees by cleaning their antlers of velvet on tree stems, and also in other ways. Long term effects expected to result from excessive numbers of the deer are a decline of coniferous forest trees in number and quality and an increase in grassland area. The deer can eat plant species deadly poisonous to humans. The deer may spread bovine diseases, e.g. the footand-mouth virus, and maintains high density of ticks.

Dendrologian valiot tiedekirja.fi nyt uudessa kuosissa metsakauppa.fi Lutukka 37. 2021 47

ARTO KURTTO & LEENA HELYNRANTA Alaskanlupiini Pudasjärven Syötekylässä ja muuallakin A. Kurtto17.8.2021 E lokuun puolimaissa 2021 vietimme viikon Pudasjärven (OP) itälaidalla Suomen eteläisimmäksi tunturiksi kutsutun IsoSyötteen ja sen ympäristön uhkeissa maisemissa patikoiden. Tiesimme, että alaskanlupiini (Lupinus nootkatensis) oli päässyt pesiytymään Pikku-Syötteen koillisen alarinteen tienvarsille 2010-luvun alkupuoliskolla. Niinpä kävimme siellä katsomassa ja mittailemassa tuon maassamme potentiaalisesti haitallisen vieraskasvin esiintymää seurantamielessä ja esitelläksemme Lutukassa lajia, jotta sen levinneisyydestä 48 Lutukka 37. 2021 ja etenemisestä Suomessa saataisiin nykyistä parempi kuva lisähavaintojen avulla. Maailmalla Alaskanlupiinin tieteellinen lajimääre nootkatensis viittaa Kanadan lounaisrannikon Brittiläisen Kolumbian territorion edustan Nutka- eli Nootka-nimiseen pienehköön saareen ison Vancouverin saaren kyljessä. Aiemmin lajista käytettiinkin nimeä nutkanlupiini, ja englanniksi se on yhä Nootka Lupin. Tuo saari sijaitsee lähellä kasvin luontaisen alueen etelärajaa, joka ainakin joidenkin tietojen mukaan on Yhdysvaltain ▲ Alaskanlupiinin tuuheaa nauha­ kasvustoa Pikkusyötteentien itäpään etelälaidalla. Laji pystyy menemään jopa kangasmetsän varvikkoon. puolella Washingtonin osavaltiossa. Sieltä alue ulottuu Kanadan Brittiläisen Kolumbian, Albertan ja Yukonin territorioiden kautta Alaskaan Aleuteille ja arktiselle rannikolle asti. Lajin ruotsalainen ja norjalainen nimi sandlupin kertoo kantajansa suosivan hiekkaisia ja soraisia juurensijoja niin luontaisalueellaan kuin tulokasalueillaankin.

© 2021 Euroopan putkilokasvikartoituskomitea ja Suomen Biologian Seura Vanamo, Helsinki. ▼ ▼ Alaskanlupiini vakiintuneena viljelykarkulaisena Euroopassa. Luonnoskartta Euroopan putkilokasvien levinneisyyskartaston (Atlas Florae Europaeae) osaa 18 varten versio 14.9.2021. Kartoitusruudun koko on noin 50 km x 50 km. ▼ = mahdollisesti hävinnyt © 2018 Vetter, Tjaden, Jaeschke, Buhk, Wahl, Wasowicz & Jentsch, CC-BY Magnusson (2010) kirjoitti hyvän yhteenvedon alaskanlupiinin siihenastisesta historiasta Euroopassa. Tässä annettakoon siitä vain seuraava yhteenveto ja päivitys, jota täydentävät oheiset kartat. Alaskanlupiinin toivat Eurooppaan ensimmäisinä – kuinkas muuten – englantilaiset 1700-luvun lopulla koristekasviksi. Laji myös kuvattiin tieteelle uutena Isossa-Britanniassa viljellystä aineistosta vuonna 1810. Nyt alaskanlupiini on siellä kotiutunut karkulaisena moniin paikkoihin etenkin joenvarsisoraikoille ja jokiahteille Skotlannissa sekä mantereella että Orkneysaarilla ja Shetlandinsaarilla (ks. myös brc.ac.uk/plantatlas/). Ilmeisesti juuri Isosta-Britanniasta olivat peräisin siemenet, joista Skandinavian esiintymät saivat alkunsa jostakin 1800-luvun lopulta lähtien sekä koristeviljelystä että kasvin käytöstä maan sitomiseen maan- ja rautateiden varsilla. Islannissa alaskanlupiinia alettiin viljellä koemielessä viimeistään 1885 ilmeisesti Norjasta tai Ruotsista tuoduista siemenistä; saarivaltion kanta voimistui sittemmin nykyiseen ylettömyyteensä mm. 1945 suoraan Alaskasta tuoduista siemenistä ja 1960-luvulla alkaneista viranomaistoimijoiden ja yksityistenkin suorittamista laajamittaisista kylvöistä ja istutuksista. Nyt Islanti näyttäytyy moniaalla vihertävän sinisenä jopa lajin kukinta-aikaan otetuissa satelliittikuvissa! Islannista alaskanlupiini vietiin vuonna 1970 Grönlantiin, jonka lounaisosissa laji nyt kasvaa useissa paikoissa vakiintunee- Alaskanlupiinin levinneisyys Islannissa 2016 Vetterin ym. (2018) mukaan (tekijöiden tutkimusalue rajattu oranssilla). Ilmastonmuutoksen pelätään johtavan mittavaan ylänköalueidenkin valtaamiseen. na karkulaisena. Vähän myöhemmin Islanti ”lahjoitti” lajin Färsaarille, mutta siellä runsaat lampaat ovat ainakin vielä pitäneet leviämisen kurissa. Venäjälle Kuolan niemimaalle alaskanlupiini on tällä vuosituhannella asettunut karkulaisena muutamille paikoille. Laji on niillä nähtävästi lähtöisin Kirovskin puutarhaan tuodusta kannasta. Alaskanlupiini ilmoitetaan tulokkaaksi myös ”rapakon takaa” Newfoundlandista sekä Itä-Aasiasta Sahalinilta ja Kuriileilta (plantsoftheworldonline.org) mutta tietoa vakiintumisesta näillä alueilla ei näytä olevan saatavilla. Lutukka 37. 2021 49

100 m Alaskanlupiinin Pudasjärven Syötekylän esiintymä 2021. © Maanmittauslaitos.fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120510 via Karttapalvelu / Suomen Lajitietokeskus 18828 latie Alaskanlupiinin viljelyhistoriaa Suomessa ei kai oikein tunneta, mutta Nokialta on kerätty näyte (TURA) viljellystä esiintymästä jo vuonna 1936. Varhaisin tieto karkulaisuudesta on vuodelta 1986, jolloin Seppo Vuokko tallensi lajista näytteen (H) Luumäen Jurvalasta (ES) sen aikaisen valtatie 6:n viereisen pikkutien penkalta. Näyte-esitteen mukaan kasvi oli tuotu läheiseen pihaan jos­ kus vuosikymmeniä sitten. Hannu Kämäräinen kävi paikalla 1990 (H), jolloin siellä kasvoi alaskanlupiinia muutaman neli­ ön alalla isompia tuppaita ja kuk­ kimattomia pieniä yksilöitä seuranaan hyvin runsas komea­ lupiini (Lupinus polyphyllus). Esiintymän myöhempiä vaiheita emme tunne, mutta jostakin on mieleemme jäänyt, että se olisi tarkoituksella hävitetty. Pieniä, todennäköisesti väliaikaisiksi jääneitä alaskanlupiiniesiintymiä on Suomesta ilmoitettu (H-ark) erilaisilta kaatopaikoilta Raahesta (2013) ja Rovaniemeltä (2011). Varmaankin tällaisia esiintymiä on tai on ollut enemmänkin, mutta äkkiä katsoen alaskanlupiini saattaa helposti mennä komea­ lupiinista. Pudasjärven Syötekylästä tuli vuonna 2013 tietoon noin 200 metriä + 20 metriä pitkä lajin kasvusto tienvarsilla (R. Lampinen, H-ark). Vuonna 2014 Raino (Lampinen) kävi paikalla uudelleen ja ilmoitti pääkasvuston pituudeksi jo 300 metriä. Kuka ja milloin kasvin on paikalle tuonut, ei ole tiedossa, mutta paikalliset asukkaat ovat Rainon mukaan huoman- N äköa Suomessa ja erityisesti Syötekylässä Pikkueentie syött  50 m © Maanmittauslaitos (https://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120501) (/abou https://laji.fi/map?coordinates=%2B60.220726%2B024.935717%2F%0A%2B60.229563%2B025.010510%2F%0A%2F%2B60.221000%2B025.010000%2F%2B60.221002%2B025.010181%2F%2B60.221092%2B02… 50 Lutukka 37. 2021 1/1 200 m neet kasvin siellä vasta vuonna 2012. Jos alaskanlupiini todella oli saapunut vasta noilla ajoin, oli sen siemeniä tuotu tai tullut valtava määrä kerrallaan, koska lajin kasvullinen levittäytyminen on tiettävästi harvinaista (Magnusson 2010). Toisaalta siemeniä on voinut olla maahan varastoituneina, sillä sukulaistensa tavoin alaskanlupiini voi elellä vuosikausia pelkkänä siemenpankkina ja Syötekylän esiintymä vaikuttaa syntyneen tienvarren kaivelun yhteydessä (raviojien perkaamisen tai kenties kaapelien upottamisen myötä). Raino otti 2014 tarkat koordinaatit Syötekylän tienvarsien nauhamaisten alaskanlupiinikasvustojen ääripäistä. Niin teimme mekin 2021. Tietojen vertailu osoittaa, että pää- tien (Näköalatie) länsilaidassa esiintymän kokonaispituus on lisääntynyt noin 45 metrillä, josta 30 metriä Pikkusyötteentien risteyksestä etelään ja siis vain 15 metriä pohjoiseen. Pikkusyötteentien varressa lupiinia oli Rainon mukaan 29 metrin matkalla, mutta hän ei kerro, kummalla puolella tietä. Nyt pohjoispuolen nauhan pituus on 53 metriä ja eteläpuolen nauhan 33 metriä. Lisäksi Raino löysi vielä n. 250 metriä lännempää lajin erillään tien itäpään esiintymästä. Vastaavasti Tauno Ulvinen tapasi yhden yksilön Näköalatien itäpuolelta n. 300 metriä tuon tien pääesiintymästä pohjoiseen. Päätien itäpuolelle alaskanlupiini on nyt ”hypännyt” myös länsipuolen pääesiintymänsä vastaisen ison ojan-

L. Helynranta 17.8.2021 ◄ Pudasjärven Syötekylässä alaskan­ lupiinin kasvustot ulottuvat jonkin matkaa kangasmetsään asti. Kukkia ja palkoja on vain vähän nähtävissä. Huomaa kasvin lukuisat, vaaleavartiset haarat. Monille hernekasveille ominaiseen tapaan palot avautuvat äkisti poksahtaen kierteisiksi viskaten siemenet lähistöön. la 2021, missä se on kasvanut ainakin n. 20 vuotta (R. Lampinen), Rovaniemen (PeP) Valion­ rannassa 2019, missä siemenet ovat peräisin Rovaniemen Arktikumin puiston kasveista (V. Perttunen) ja Sallan (Ks) Varpuselässä 2018 (R. Lampinen). Pitääkö olla huolissaan? tapaisen pohjalle. Siellä lajia on (vielä) niukasti: yksi parin pehkon rypäs, yksi n. 15 pehkon ryhmä ja yksi tusinan pehkon joukkio. Kaiken kaikkiaan esiintymän laajentuminen ei ole ollut erityisen huimaa, mikä johtunee siementaimille otollisen paljaan maan loppumisesta ja kenties myös vähäisestä siementuotosta, sillä esiintymän kukkiminen näyttää tosi niukalta. Pohjois-Suomesta on viime vuosina ilmoitettu monia alaskanlupiiniesiintymiä lisää. Osa tiedoista on vielä asiantuntijavahvistusta vailla tai ei sisällä tietoja mahdollisesta vakinaisuudesta, mutta laji on varmuudella havaittu vakiintuneena Inarin (InL) Saariselällä 2020 (T. Häyhä) ja Kaamasessa 2021 (R. Lampinen), Kittilän (KiL) Levitunturilla 2020 (T. Hänninen), Kuusamon (Ks) Säkkikankaal- Vaikka alaskanlupiini ilmeisesti onkin (vielä) Suomessa luonnonvaraistuneena harvinainen, on sen ilmaantumista enenevässä määrin etenkin pohjoiseen pidettävä visusti silmällä ja mieluusti ryhdyttävä toimiin esiintymien hävittämiseksi. Näin sen vuoksi, että laji on jo riehaantunut sananmukaisesti maanvaivaksi ainakin Islannissa (nyt luokassa INV – invasive – yhdessä vain koiranputken kanssa!) ja Norjassa (nyt luokassa SE – severe impact) ja on pahaa vauhtia etenemässä samaan Ruotsissa (nyt luokassa HI – high impact). Lisäksi Pudasjärven esiintymä osoittaa, että laji kykenee menestymään ilmastoltaan mainittuja seutuja mantereisemmissakin oloissa, joskin Pohjois-Suomen taimistoissa lajin on havaittu olevan epävarma talvehtija. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset talvissa saattavat vaikuttaa tulevaisuudessa alaskanlupiinin leviämisrisLutukka 37. 2021 51

(Wasowicz ym. 2013, Kurtto 2018, Vetter ym. 2018). Lumipeitteen oheneminen heikentää entisestään talvehtimista, kun taas roudan väheneminen edesauttaa menestymistä ja leviämistä. Varmaan olisi paikallaan opettaa tarkkailua varten ainakin ympäristöstä vastaavat toimijat erottamaan komea- ja alaskanlupiini toisistaan, sillä ensin mainittu on jo vallannut Suomea pohjoisessa Kittilään ja Sodankylään saakka mutta pysyttelee varsin visusti ihmisen muuntamilla paikoilla, kun taas alaskanlupiini voi yrittää asettua vaikkapa kivisille ja hiekkaisille jokirannoille ja on sen vuoksi ensisijainen torjuttava. Pohjois-Suomen alaskanlupiiniesiintymien määrä vaikuttaa olevan huolestuttavassa kasvussa. Uhkakuvaa synkentää se, että laji on viime vuosina kulkeutunut tienvarsia myöten aivan Suomen tuntumaan Kolarin ja Muonion leveyksillä. Sivun 49 kartan perusteella voisi arvella, että eteneminen on alkanut Norjasta ensin Uumajanjoen laakson latvoille ja sitten sieltä valta- ja pienempiä teitä seuraten Jokk­ mokkin ja Jällivaaran kautta miltei Suomen rajalle Pajalaan ja Muodoslompoloon. Mahdollista on myös, että laji joskus kulkeutuu Suomen puolelle Kilpisjärven kautta PohjoisNorjasta. Entä lieneekö sattumaa, että Pohjois-Suomen vakiintuneista esiintymistä kolme sijaitsee turistikeskuksissa (Syötekylä, Levitunturi, Saariselkä)? Toki Suomessa on jo ryhdytty toimiin alaskanlupiinin haitoilta välttymiseksi. Laji ni52 Lutukka 37. 2021 ► Alaskanlupiinin lehdykät ovat niukempia, suhteellisesti leveämpiä ja pyöreämpikärkisiä kuin komealupiinin. Varsi haaroo ja kukat ovat sinivalkoisia ja aikaisempia kuin komealupiinilla. Helsinki, Kaisaniemi, kasvitieteellinen puutarha. A. Kurtto 30.5.2012 kiin pohjoisessa mittäin on säädetty Valtioneuvoston asetuksella vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta (704/2019) kansallisesti mer­ kitykselliseksi haitalliseksi vieras­ lajiksi. Sellaista ei saa päästää ympäristöön eikä tuoda Suomeen EU:n ulkopuolelta eikä myöskään toisesta EU-maasta, pitää hallussa, kasvattaa, kuljettaa, saattaa markkinoille, välittää taikka myydä tai muuten luovuttaa. Laki vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta (1709/2015) säätää lisäksi näin: Kiinteistön omistajan tai haltijan on huolehdittava kohtuul­ lisista toimenpiteistä kiinteistöl­ lä esiintyvän unionin luetteloon Why Island is Turning Purple When the Indiana Jones-like forestry director Hákon Bjarnason arrived from his Alaskan endeavors in 1945, fresh off the plane, he told a reporter that with some effort, Iceland could look a lot more like coastal Alaska, with tall trees and lots of blueberry bushes. The two places had a strikingly similar climate. But, again, it turned out the similarities were superficial. In hindsight, the overconfidence is understandable. In 1945 and the decades that followed, we were on a technological roll, an era in which we thought we could conquer nature, even defy gravity by launching men to the moon. No one could foresee the tenacity of a pretty flower, no one could foresee a purple Iceland. … the experiment blew up in Iceland’s face and left a permanent purple mark. – Egil Bjarnason kuuluvan tai kansallisesti mer­ kityksellisen haitallisen vierasla­ jin hävittämiseksi tai sen leviämi­ sen rajoittamiseksi, jos haitallisen vieraslajin esiintymästä tai sen le­ viämisestä voi aiheutua merkittä­ vää vahinkoa luonnon monimuo­ toisuudelle taikka vaaraa tervey­ delle tai turvallisuudelle. – Myös ainakin Norjan lainsäädännössä alaskanlupiini kuuluu ”kiellettyjen lajien” listalle. Nähtäväksi jää, toteutuuko edellä sanottujen pykälien sanoma käytännössä tämän ja muiden asiaankuuluvien vieraslajien kurissa pitämiseksi Suomessa. Ainakaan alaskanlupiinin kykyjä ei totisesti ole vähätteleminen: islantilai-

sen journalistin Egil Bjarnasonin ilmeikäs artikkeli alaskanlupiinin Islannin valloituksesta ja sen aiheuttamista suurista tunteista (vrt. komealupiini Suomessa!) on todella lukemisen arvoinen (hakaimagazine.com/). tusti laajempi värivalikoima. Kun kukinnossa on vielä aukeamattomia kukkia, ovat niiden lähes tasasoukat ja pitkälle esiin pistävät tukilehdet alaskanlupiinin oivallinen tuntomerkki, sillä komealupiinilla ne ovat kuta kuinkin puikeita (joskin suippoja) ja lyhyempiä. Kukkien auetessa tukilehdet kuitenkin varisevat. Karlssonin (1981) artikkelissa on hyvät piirroskuvat tukilehdistä ja itse kukan osista, joissa myös on eroja (etenkin verhiössä). Toisinaan ja myös Suomessa alaskanlupiini kasvaa ko­ mea­ lupiinin seassa tai lähel- Lopuksi ja tarkkailuevääksi muutama sana alaskanlupiinin tunnistamisesta. Sellaisina kasvustoina kuin Syötekylässä laji erottuu paljon yleisemmästä komealupiinista matalampana sekä selvästi hienompitekoisena ja jotenkin oksaisen oloisena ja tuuheampana hoikempine varsineen, runsaine mutta lyhyine haaroineen ja tasaisesti lyhytruotisine lehtineen (komealupiinin alemmat lehdet ovat pitkäruotisia). Varsia on alaskanlupiinin vanhemmissa yksilöissä lukuistenkin kimppuna ja ne näyttävät usein olevan komealupiinin yksittäin kasvaviin, haarattomiin varsiin verrattuina kalpeita, jopa lähes valkoisia. Niiden karvoitus on siirottavaa mutta lyhyttä tai joskus silminnähden pitkää (komealupiinilla myötäistä ja lyhyttä). Alaskanlupiinin lehdissä on enimmäkseen 5–8 lehdykkää, kun taas komealupiini ansaitsee lajimääreensä polyphyllus lukuisammilla (9–17) lehdyköillään. Lehdyköiden pituudessa on keskimääräinen ero: 2–6 cm vastaan 7–12 cm komealupiinin voitoksi. Alaskanlupiinin lehdykät ovat myös suhteellisesti leveämpiä ja tylpempikärkisiä kuin komealupiinin. Alaskanlupiinin kukat ovat useimmiten sinivalkoisia, kun taas komealupiinilla on tunne- ▼ Läheltä ja oikeastaan etäältäkin alaskanlupiini on koko lailla toisen näköinen kuin komealupiini. Pudasjärvi, Syötekylä, Näköalatien ja Pikkusyötteentien risteysalue. L. Helynranta 17.8.2021 Tuntemisesta ja seurannasta lä (mm. Syötekylässä), jolloin lajit voivat risteytyä, sillä molemmat ovat kromosomistoltaan oktoploidisia (2n = 48). Suomesta risteymä on tavattu toistaiseksi vain raahelaisen perennataimiston kompostialueelta. Jokainen meistä voi edistää alaskanlupiinin suomalaiselon tuntemusta ilmoittamalla havainnoistaan vieraslajisivus- Lutukka 37. 2021 53

tolla (vieraslajit.fi) tai Suomen lajitietokeskuksen sivustolla (laji.fi). Havaintoihin on syytä liittää määrityksen varmistamiseksi kyllin selkeä valokuva kasvista sekä tietenkin tarkat tiedot esiintymän sijainnista (mielellään myös koordinaatein), koosta ja vakiintumisasteesta. Tärkeitä ja vallan kiintoisia ovat myös mahdolliset tiedot tai arvelut esiintymän syntytavasta- ja ajasta sekä siementen tai juurakoiden alkuperästä. 54 Lutukka37. 37.2021 2021 Lutukka Benediktsson, K. 2015: Floral hazards: Nootka lupin in Iceland and the complex politics of invasive life. Geografiska Annaler, Series B, Human Geo­ graphy 97: 139‒154. Karlsson, T. 1981: Den gammaldags lupinen i Sunnerbo. Svensk Botanisk Tidskrift 75: 265–278. Saatavissa myös diva-portal.org/smash/get/diva2:1202443/FULLTEXT01.pdf Kurtto, A. 2018: Vieraskasvilajit Suomen arktisella alueella. Teoksessa: Huusela-Veistola, E., Pouttu, A. & Urho, L. (toim.), Vieraslajit Suomen arktisella alueella. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 63/2018, s. 41–64. Luonnonvarakeskus, Helsinki. Saatavissa sivustolta https://jukuri.luke.fi/ Magnusson, B. 2010: NOBANIS – Invasive Alien Species Fact Sheet – Lupinus nootkatensis. Online Database of the European Network on Invasive Alien Species – NOBANIS www.nobanis.org, katsottu 14/9/2021. Vetter, V.M.S., Tjaden, N.B., Jaeschke, A., Buhk, C., Wahl, V., Wasowicz, P. & Jentsch, A. 2018: Invasion of a Legume Ecosystem Engineer in a Cold Biome Alters Plant Biodiversity. Frontiers in Plant Science 9:715. doi: 10.3389/fpls.2018.00715 Wasowicz, P., Przedpelska-Wasowicz, E.M. & Kristinnson, H. 2013: Alien vascular plants in Iceland: Diversity, spatial patterns, temporal trends, and the impact of climate change. Flora 208: 648– 673. Lupinus nootkatensis as a potentially invasive plant species in Finland Lupinus nootkatensis, Nootka Lupin, a perennial herb native to oceanic northwestern North America, is nowadays widely naturalized as a garden escape or result of sowing for erosion control, afforestation or land reclamation in Northwest Europe from Scotland to Iceland and Fennoscandia (Norway, Sweden, Finland, Kola Peninsula). In Finland, the species was first recorded in the wild in the 1980s, but the majority

Anjali Kiggal, 25.6.2015 Skaftafell National Park, CC-BY SA-4.0 of the records date back to the last ten years and seem to be increasing. For the time being, the species has remained on roadsides and other habitats strongly influenced by human activities, but based on the experiences in Scandinavia, Iceland and Scotland, it must be classified as a potentially invasive plant capable of invading natural environments, such as river banks, river shingles, streamsides and even moorland, in Finlad, too. Furthermore, the ongoing climate change may promote the invasiveness of the plant especially due to milder winters with shorter frost periods. Evidently, monitoring and preventive measures, including eradication of known stands, need to be implemented to prevent further spread of the species and reduce the possible negative and irreversible effects of the plant on native species and the environment in the future. In addition, co-operation with neighbouring countries seems advisable to prevent further deliberate or unintentional introductions of the species from their nearby occurrences. A step towards these goals is the recent inclusion of the species in a government list of species which it is now illegal to import, sell or release in the wild in Finland, and which must be eradicated by the landowners. Islannissa alaskanlupiini on vallannut valtaisia alueita ja kansalaisten asenteet sitä kohtaan vaihtelevat tuimasta vihastuksesta syvään ihastukseen. Arto Kurtto ja Leena Helynranta, Luonnon­ tieteellinen keskusmuseo, kasvitieteen yksikkö, PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. arto.kurtto@ helsinki.fi Lutukka 37. 2021 Lutukka 55

Helsingissä kurtturuusu on levinnyt laajalti myös läntiseen ja keskiseen ulkosaaristoon. Tiirakari 21.6.2006 Leena Helynranta 56 Lutukka 37. 2021